keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Antti Tuuri: Ikitie

©Hande
Antti Tuuri: Ikitie
Otava 2011

Syyskuussa huomasin kaikkialla mainostettavan uutta elokuvaa, Ikitietä. Kiinnostuin siitä aiheensa vuoksi, mutta koska sain tietää elokuvan perustuvan Antti Tuurin samannimiseen romaaniin, liityin kirjaston varauslistalle lukeakseni alkuperäisteoksen ensin. En ole lukenut ennen tätä ainuttakaan Tuurin teosta, ja Ikitie on seitsemäs osa Äitini suku-sarjaa. Tiedusteltuani asiaa kirjan lukeneilta bloggaajilta päätin voivani hypätä suoraan tähän teokseen.

Ikitie kertoo Jussi Ketolasta, jota tullaan vuonna 1930 hakemaan kotoaan useamman Lapuan liikkeeseen kuuluvan miehen voimin. Heidän aikeenaan on kyyditä Ketola Ikitieksi kutsuttua reittiä pitkin Neuvostoliiton rajan tuntumaan, ja siellä Ketola karkaa piinaajiensa kynsistä Neuvostoliiton puolelle. Hän päätyy rakentamaan Neuvosto-Karjalaa Amerikasta maahan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa, sillä häntä ei päästetä palaamaan Suomeen. Vuosien saatossa käy ilmi, ettei kaikki ole työläisten paratiisissa välttämättä niin auvoista kuin monet ovat etukäteen kuvitelleet.

Vaikka Äitini suku on kertonut Jussista sarjan kahdessa aiemmassakin osassa, pysyin tarinassa kelvollisesti kärryillä. Alkupuolen verkkaisuus auttoi asiaa: Ikitietä pitkin kulkevaa autokyytiä itärajalle kuvataan reilu siivu koko romaanin sivumäärästä, jolloin pääosaan pääsevät Jussin ajatukset, joiden kautta sain tietää miehen aiemmistakin vaiheista. Teoksen kerrontatapa on kiehtova: Jussi Ketola on tarinan minäkertoja ja hänen kertomuksensa on alusta loppuun puhekielistä. Vaikkei kyseessä olekaan kerronnan keino, johon olisin törmännyt usein, minulle oli helppoa uppoutua jutustelevaan tyyliin. Lisäksi alun verkkaisuuden jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin ja jännitys alkaa tiivistyä pikkuhiljaa, joten kerronta piti minut otteessaan loppuun asti.

Kirja sisältää monia historiallisia tapahtumia, mutta ne kuvataan tarinan hahmojen sekä heidän kokemustensa kautta. En tiedä, johtuiko tämä osittain aiempien osien yli hyppäämisestä, mutten oikein kiintynyt romaanin hahmoihin - en edes Jussiin - vaan he jäivät minulle melko etäisiksi. Toisaalta, teos sisältää suurimmaksi osaksi uusia hahmoja, eivätkä hekään herättäneet suurimmaksi osaksi minussa tunteita, ainakaan kovin vahvoja.

Ikitie on hienovaraisesti tapahtumistaan kertova romaani laajalti vaietuista aiheista. En ole tuntenut kovin hyvin Neuvostoliittoon muuttaneiden suomalaissiirtolaisten enkä Stalinin vainojen uhrien vaiheita, joten teos tarjosi minulle uutta tietoa ihmisistä, jotka joutuivat oman aatteensa pettämiksi. Heidän osakseen koitui muukalaisuus kaikkialla: Suomessa "väärien" näkemystensä, Neuvostoliitossa suomalaisuutensa vuoksi. Ikitie on suomalaismiehen odysseia, jossa tapahtumia käsitellään kiihkoilematta - tosin tämä saattoi maksaa kiintymykseni henkilöhahmoja kohtaan. Kirja antoi kuitenkin kosolti ajattelemisen aihetta ja tartun todennäköisesti muihinkin Jussi Ketola-kirjoihin tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Stephen King: SE 1 & 2

©Hande
Stephen King: SE 1 & 2
Tammi 1991

Kauhukirjallisuus ei ole minun kuppini teetä: en nauti ollenkaan pelon tunteesta. Kingin tuotanto on kuitenkin kiehtonut minua vuosikausia kirjojen psykologisen otteen sekä ystävien suositusten vuoksi. Olen kerännyt ajan mittaan antikvariaateista SEN lisäksi Hohdon ja Piinan, mutten ole uskaltanut tarttua niihin. Rohkaisin syyskuussa mieleni, kun elokuvaversio SIITÄ julkaistiin - olen nähnyt aiemmin 1990-luvun minisarjan, ja halusin nähdä myös uuden elokuvan. Ennen elokuvateatteriin menemistä tartuin alkuperäisteokseen.

Eletään lokakuuta vuonna 1957. Derryn kaupungin asukas, kuusivuotias George Denbrough lähtee ulos leikkimään isoveljensä Billin askartelemalla paperiveneellä, yllään keltainen sadetakki ja punaiset kumisaappaat. Tuolta retkeltä poika ei palaa kotiin. Myöhemmin lisää lapsia katoaa - osa heistä löytyy kuolleina, toiset jäävät teille tietymättömille.
Hän näki nousevansa ja peräytyvänsä ja juuri silloin ääni - täysin järkevä ja sangen miellyttävä ääni - puhui hänelle viemäristä.             - Hei, Georgie, se sanoi.                                                                      George räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias.              Viemärissä oli pelle.
Seuraavana keväänä seitsemän koulukiusattua lasta - Bill Denbrough heidän joukossaan - ystävystyvät ja muodostavat Häviäjien kerhon. Heitä kaikkia yhdistää täpärä pelastuminen kohtaamisesta pelottavan, heitä jahtaavan olennon kanssa. Lapset alkavat epäillä tämän olennon, Sen, olevan vastuussa Derryn lasten katoamisista, ja päättävät tehdä Siitä lopun.
- On. Ei tää ole kovin kaukana Batman-sarjakuvan Jokerista.
Kirjan aloittaminen jännitti minua kamalasti: pelkäsin sen alkavan kummitella unissani ja ahdistavan aivoni solmuun. Aluksi luin kirjaa varmuuden vuoksi vain päivisin, mutta lipsuin tavastani tarinan edetessä: teos sisältää lukuisia jännittäviä hetkiä, mutta ne eivät suurimmaksi osaksi olleet liian pelottavia minulle. Lisäksi jäin juoneen koukkuun niin pahasti, että minulla oli ajoittain vaikeuksia lukemisen keskeyttämisessä.

Mieleni tuli läpikäyneeksi moninaisia tunteita lukuprosessin aikana: välillä pelkäsin niin, että niskakarvat nousivat pystyyn, nauroin, tunsin inhoa, itkin, kihisin raivosta ja rakastuin. Tunteiden lisäksi lukuisat ajatukset sinkoilivat päässäni liittyen sekä kirjojen tapahtumiin että hahmoihin, mutta myös yhteiskunnallisiin asioihin ja ihmismieleen ylipäätään. SE tarjoaakin otollisen alustan syntyjen syvien pohtimiselle: kirjat sisältävät rivienvälistä yhteiskuntakritiikkiä muun muassa lääketeollisuutta ja syrjintää kohtaan sekä pelon olemuksen spekulointia, näin pari esimerkkiä mainitakseni.

Tarina on hyvin hahmovetoinen: päähenkilöihin sekä heidän taustoihinsa syvennytään pohjamutia myöten, koko teoksen hahmokavalkadi on erittäin laaja ja tarkkaan syynäykseen pääsevät monet sivuhenkilötkin. Huomasin myös samastuvani vahvasti Häviäjien kerhon jäseniin, sillä heissä kaikissa oli piirteitä, joita tunnistan itsestäni. Myös osa heidän kokemuksistaan muistuttaa omia elämänvaiheitani - monet teoksen aiheuttamista tunnereaktioista kumpusivatkin kiintymyksestäni päähenkilöitä kohtaan.
Hänellä ei ollut ystäviä, mutta hänellä oli kirjoja ja unelmia --.
Aivan täydellinen lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut: kirja sisältää pari "mitä ihmettä tapahtuu"-hetkeä, joiden mukanaoloa tarinassa en ymmärtänyt alkuunkaan. Lisäksi oli toinen asia, joka lajityypin kannalta oli suurmenestys, mutta minulle hyvin epämiellyttävä kokemus: meinasin jättää teoksen toisen kirjan kohdalla kesken, sillä vastaani tuli niin ahdistava kohta, että kurkkuani puristi ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaiken kukkuraksi kohta ei tuntunut päättyvän millään, jolloin se muuttui silkaksi tuskien taipaleeksi. Kun sain lopulta taisteltua tieni kohtauksen loppuun, kello oli niin paljon, etten voinut jatkaa pidemmälle - ihme, että sain edes nukutuksi enkä nähnyt painajaisia. Ironisinta on se, että jälkikäteen laskin kohdan pituudeksi vaivaiset kymmenen sivua.

Vaikka SE on yhteensä 1000-sivuinen järkäle, mieleni täytti haikeus, kun sain viimeisen sivun päätökseen. Teos yllätti minut monilta osin: se sisältää nerokasta pohdintaa ja havainnointia, joka täytti ajatukseni moneksi viikoksi. En olisi myöskään osannut arvata etukäteen, kuinka suuren määrän tunteita kauhukirja onnistui minussa herättämään. Olen vakuuttunut siitä, että tulen palaamaan Kingin tuotannon pariin tulevaisuudessakin, vaikken alkaisikaan lukea kauhukirjoja nykyistä tiuhempaan tahtiin.
 Musta tuntuu, että se oli ensimmäinen kipu, jonka mää olen koskaan tuntenu. -- Se ei ollu ollenkaan sellasta kuin mää luulin. Mää en kuollu siihen. Musta tuntuu... että se anto mulle vertailupohjaa. Mulle selvisi, että ihminen voi elää kivun sisälläkin, kivusta huolimattakin.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain Kingin kauhuklassikon lukemalla pitkästä aikaa täytettä Helmet-lukuhaasteeseen, sillä tarina sopii erinomaisesti kohtaan 21: sankaritarina.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 4/4

©Hande

Tänään on neljännen ja viimeisen kirjamessuraportin vuoro. Alle on koottuna sunnuntain tunnelmat.

Messupäivä 4

Saavuin Messukeskukseen noin viisitoista minuuttia sen aukeamisen jälkeen. Läksin saman tien kuuntelemaan ensimmäistä ohjelmanumeroa, jonka valitsin kahdesta eri vaihtoehdosta. Päädyin Psykologiset trillerit vaarallisista sairauksista ja sairaista hoitolaitoksista-nimisen ohjelman pariin. Aiheesta olivat keskustelemassa kirjailijat Tuomo Jäntti sekä Tiina Raevaara, jotka ovat kumpikin kirjoittaneet aihealueeseen sopivan teoksen. Raevaaralta on ilmestynyt tänä vuonna Veri joka suonissasi virtaa, trilogian päätösosa, jonka keskiössä ovat tieteen kehitys ja sen mahdolliset kieroutumat. Jäntti on kirjoittanut Verso-romaanin, jossa ihmiskuntaa vaivaa sairaus, joka ei välttämättä olekaan sairaus, vaikka ihmiset ovat sen sellaiseksi määritelleet. Raevaaraa kiehtovat elinsiirrot ja tieteen mahdollinen liian pitkälle vieminen, kun taas Jäntti on kiinnostunut tieteen teknologisesta puolesta. Keskustelussa puitiin sitä, miten tieteen kehitys on ollut keskiössä klassisissa kauhukirjallisuuden teoksissa, jolloin sairaudenhoidon uhat sekä inhimillinen katastrofi eivät olekaan niin epätavanomaisia aiheita kauhussa kuin jotkut saattavat ajatella. Kummankin kirjailijan teokset sekoittavat useampia kirjallisuuden lajityyppejä keskenään, mikä on tavanomaista nykykirjallisuudelle ylipäätään - sekä Jäntistä että Raevaarasta on hyvä asia, etteivät kirjailijat jymähdä orjallisesti yhden genren viitekehykseen.

Tuomo Jäntti (vas.), Tiina Raevaara sekä
haastattelijana Toni Jerrman.
©Hande

Seuraavaksi tapoin hetken aikaa Niinan kanssa ennen toiseen ohjelmaan suuntaamista. Väinö Linna on yksi lempikirjailijoistani, joten tuskin yllättää minun menneen kuuntelemaan keskustelua häneen liittyen. Linnasta olivat keskustelemassa WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carslon, Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas-elokuvan käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala, kustannustoimittaja ja kirjailija Antti Arnkil sekä Toinen Tuntematon-antologiaa toimittamassa ollut Johanna Catani. Kaikki keskustelijat ovat tutustuneet Linnan tuotantoon ensimmäistä kertaa Tuntemattoman sotilaan kautta - toiset vapaaehtoisesti, toisille se oli koulusta annettu pakkopulla. Myöhemmin keskustelijat ovat tarttuneet myös Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan, mutta Linnan vähemmän tunnettuja teoksia, Päämäärää eikä Mustaa rakkautta mainittu.

Keskustelijoiden mielestä Linnan
teosten menestyksen salaisuus on Linnan kyvyssä kuvailla erilaisia henkilöitä, laajassa ajankuvassa, kaikkien kansankerrosten näkökulmien tarjoamisessa sekä lukijoiden lukukokemusten linkit-tymisessä heidän omiin elämiinsä. Keskustelijat olivatkin kukin inspiroituneet erityisesti Tuntemattomasta sotilaasta, sillä Arnkil on kirjoittanut Tuntemattoman juhlapainokseen jälkisanat, Rantala seurasi uuden elokuvaversion kuvauksia intensiivisesti vastoin tavanomaisia käytäntöjä ja Catanin kirja herätti pohtimaan, millaisia kirjan naishahmot ovat ja miten arkimaailma ei pysähtynyt miesten rintamalle lähdön vuoksi. Carlsonin kysyessä, tulevatko Linnan kirjat vetoamaan ihmisiin vielä 50 vuoden kuluttua, Arnkil visioi tulevilla tekijänoikeuksien raukeamisella, jolloin teoksista saattaa tulla erilaisia muunnoksia: esimerkiksi Jane Austenin romaaneihin on lisätty muun muassa zombeja ja merihirviöitä. Kieltämättä olisi kiehtovaa leikitellä ajatuksella, että joskus joku lisäisi Linnan klassikoihin yliluonnollisia olentoja tai tekisi jotain aivan muuta.

Keskustelun päätyttyä suuntasin WSOY:n osastolle, jonne keskustelijat tulivat. Uskaltauduin
Professori Kalkaros, Draco Malfoy, Harry Potter
sekä opiskelija luihuisesta.
©Hande
juttelemaan Johanna Catanin kanssa ja keskustelimme Toisesta tuntemattomasta sekä antologiaa innoittaneesta alkuperäisteoksestakin. Olen lukenut novellikokoelman reilu viikko sitten ja pyrin kirjoittamaan siitä blogiin lähiaikoina. Juttutuokion jälkeen haahuilin ympäriinsä ja lopulta menin Harry Potter-bussin luokse, sillä tiesin siellä olleen ajoittain kavereitani teeman mukaisissa asuissa ja halusin katsoa, olivatko he siellä. Tiedusteluretkeni ei ollut turha: jäinkin juttelemaan heidän kanssaan ja lepuuttamaan samalla jalkojani kaiken kävelyn ja seisomisen jäljiltä.

Levättyäni matka jatkui jälleen yhden ohjelman pariin. Anneli Kanto oli kertomassa Lahtarit-romaanistaan, joka kertoo Suomen sisällissodasta valkoisten puolella olevien näkökulmasta. Kantoa innoitti kirjoittamaan hänen oma sukutaustansa, sillä Kannon isoisä taisteli valkoisten joukossa. Isoisä muisteli jonkin verran sisällissotaa, muttei koskaan taisteluita, joissa oli mukana, joten Kannon oli tehtävä laajaa taustatyötä realistisuuden saavuttamiseksi. Suurin osa kirjan hahmoista on Pohjanmaalta ja sen huomaa heidän puhetavoistaan. Kirjailijalle murteen kirjoittaminen oli helppoa, sillä hänen koko sukunsa on kotoisin Pohjanmaalta. Romaanissaan Kanto on halunnut muistuttaa, että myös lahtareiden riveissä taistelleet olivat tavallisia ihmisiä, jotka päätyivät sodan vuoksi tekemään kamalia asioita. Hän totesi myös, että sekä valkoisten että punaisten motiivit taisteluun olivat hyviä - ainoasaan kummankin osapuolen teot olivat pahoja.

Anna Kortelainen (vas.) haastattelemassa Anneli Kantoa.
©Hande

Haastattelusta suuntasin Gummeruksen osastolle, jonne Kantokin saapui. Pyysin häneltä signeerauksen kirjaani ja kerroin, miten paljon olin Lahtareista pitänyt. Keskusteluumme liittyi myös Mari Kirjakko ruispellossa-blogista - kävi ilmi, että Kanto on tekemässä käsikirjoitusta jalkapalloa pelaavista tytöistä, vaikkei olekaan varma, valmistuuko se koskaan. Käsikirjoituksen tekeminen on varmasti mukavaa vastapainoa vaikeasta aiheesta kirjoitetulle romaanille! Keskustelun jälkeen suuntasin onnellisena Boknäsin osastolle, jossa oli muitakin bloggaajia istuskelemassa. Juttua riitti niin kirjallisuudesta kuin muistakin asioista. Oli mukavaa, kun suurin osa kanssabloggaajista on jo tuttuja, joten heidän seuraansa lyöttäytyminen oli luontevaa.

Petri Tamminen (vas.) haastattelijanaan Baba Lybeck
Istuskeltuani jokusen tovin suuntasin vielä omalta osaltani kirjamessujen viimeiseen ohjelmaan Petri Tammisen Suomen historia-kirjasta. Teosta varten Tamminen haastatteli monia satoja suomalaisia, joiden muistoista kirja koostuu. Kaikki tarinat ovat tavallisten kansalaisten kertomia ja maamme historian vaiheita peilataan näiden, enimmäkseen arkisten muistojen kautta. Tammisen mukaan Suomen teema kansakuntana on itsemääräämisoikeus, joka ilmenee erilaisissa tilanteissa: historiallisissa tapahtumissa, ihmisten luonteissa sekä teoissa. Hänestä oli kiehtovaa tarkastella maamme historiaa aivan tavallisten asioiden kautta. Lisäksi kirjaan mukaan päässeitä tarinoita yhdistää kepeyden ja sydäntäpuristavuuden sekoitus. Tamminen hioi haastateltavien muistot kirjaansa varten ja tarkastutti ne aina kertojilla. Monesti reaktio oli kuulemma ollut: "Ei se ole enää minun muistoni, mutta anna mennä vaan!" Suomen historia löytyy omista kokoelmistani ja haastattelun myötä päätin, että yritän lukea sen vielä tämän vuoden aikana.

Suuntasin ohjelmalavalta vielä Boknäsin osastolle, sillä olin lupautunut päivystämään sunnuntainakin. Alueella oli jo melko hiljaista, mutta muun muassa Read & Survive-blogin Anastasia ja Hyönteisdokumentin Reijo pitivät minulle seuraa. Jutustelimme sitä sun tätä ja päivystysvuoroni päätyttyä haahuilin vielä messualueella, mutten keventänyt enää lompakkoani. Palasin vielä Potter-bussille juttelemaan kavereideni kanssa, kunnes kuului kuulutus, jonka mukaan Messukeskus olisi auki vielä 15 minuuttia. Lähdin hakemaan tavaroitani ja suuntasin kotimatkalle muutaman kirjabloggaajan seurassa.

©Hande

Tämän vuoden messusaalini kattoi 11 kirjaa, kaksi pinssiä sekä kenties maailman parhaan postikortin. Kirjapinosta osa oli spontaaneja löytöjä, kun taas osan hankkimista olen harkinnut jo pidemmän aikaa. Opiskelu vie reilusti aikaani ja minulla on vielä neljä #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjaa lukematta, joten näitä tulen tuskin lukemaan aivan heti, mutta ei se mitään: eivät ne kirjat karkuun juokse. Tunsin väsymyksen vuoksi huojennusta päästyäni kotiin, mutta olin silti todella iloinen, että otin osaa tähän kirjatoukkien ilojuhlaan. Kiitokset kaikille tuttavilleni ja kanssabloggaajilleni, joiden kanssa tulin jutustelleeksi ja viettäneeksi aikaa - sekä tietenkin Messukeskukselle kirjamessujen järjestämisestä! Nähdään taas ensi vuonna!

perjantai 3. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 3/4

Helsingin kirjamessujen fiilistely jatkuu lauantaipäivän riennoilla. En ehtinyt saada kirjoitusta valmiiksi eilen, vaikka toisin lupasin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se oli?

Messupäivä 3


©Hande
Vaikka vietin edellisen illan kirjamessujen jälkeen elokuvateatterissa, heräsin varhain lauantaiaamuna, sillä olin uskaltautunut ilmoittautua WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaiselle. Tapahtumassa oli vieraana kuusi kirjailijaa: Heikki Valkama, Marianna Kurtto, A W. Yrjänä, Roope Sarvilinna, Tuomas Kyrö ja Joonas Konstig. Matkalla Pasilaan törmäsin sattumalta Minna Vuo-Choon  Ja kaikkea muuta-blogista, ja menimme loppumatkan yhdessä. Kylmä ilma poisti tehokkaasti väsymyksen silmistäni ja päästyäni perille tapasin Niinan sekä Hurjan Hassun Lukijan Jassun. Suuntasimme yhdessä aamiaispaikalle - ihan hyvä niin, sillä minua jännitti hiukan mennä sinne.

Jokaista kirjailijavierasta haastateltiin heidän uutuusteoksiinsa liittyen samalla, kun me bloggaajat mutustimme aamiaista. Valkama on kirjoittanut Japaniin sijoittuvan Pallokala-nimisen dekkarin, joka ei kuitenkaan ole perinteinen "selvitetään syyllinen rikokseen"-dekkari. Hän on asunut lapsuudessaan Japanissa, minkä vuoksi maa valikoitui kirjan tapahtumapaikaksi.

Tristania on runoja aiemmin kirjoittaneen Kurton ensimmäinen proosateos, jonka nimi tulee oikealta, hyvin eristyksissä sijaitsevalta saarelta. Kirja kertoo saaren fiktiivisistä asukkaista - Kurtto huomasi ajan myötä hahmojen alkavan puhua hänen päässään, vaikka oli aiemmin epäillyt proosaa kirjoittavien tuttujensa tarinoita vastaavasta ilmiöstä.

Seikkailuromaanit ovat olleet A. W. Yrjänälle tärkeitä hänen lapsuudessaan, joten hänkin halusi kirjoittaa sellaisen, Joonaanmäen valaat. Hän on lainannut hahmojensa nimet sekä ulkoiset olemukset lähipiiristään sekä tuttaviltaan - heitä on varoitettu asiasta. Haastattelussa romaanin kuvailtiin tihkuvan satuja sekä myyttejä.

Osuma on Roope Sarvilinnan toinen romaani. Siviiliammatiltaan Sarvilinna on olkakirurgi - hänen työtilanteensa on nykyisin otollinen siihen, että hän voi omistautua myös kirjoittamiselle. Mies ei ole halunnut kirjoittaa perinteistä, juonivetoista romaania, ja Osumaa onkin kuvailtu lehdistössä lauseella: "Postmoderni on liian kulunut määritelmä."

Kyrön tavaramerkki on Mielensäpahoittaja, ja hänen uusin teoksensa, Mielensäpahoittajan Suomi, seuraa myös hahmon vaiheita. Suomen historian vaiheita käsitellään Mielensäpahoittajan sekä hänen lapsenlapsensa, Likan, dialogin kautta. Kyrö pohdiskeli, kuinka Suomi on siirtynyt "suolta sushibaariin" - toisin sanoen kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi - nopeassa tahdissa.

Konstig on kirjoittanut teoksen Vuosi herrasmiehenä, jossa hän kertoo yrityksestään opetella oikeaksi herrasmieheksi. Hän opetteli muun muassa etikettisääntöjä asiantuntijan avustuksella. Kirja ammentaa Konstigin omista kokemuksista.

Pidin tapahtumasta kovasti, ja osallistun mielelläni tilaisuuteen vastaisuudessakin - myös suurin osa esitellyistä teoksista herätti mielenkiintoni. Vatsa maittavasta aamiaisesta ja mieli kiintoisista haastatteluista täyttyneenä suuntasin Messukeskuksen ihmisvilinään. Hyvin pian menin kuuntelemaan Koko Hubaran haastattelua teoksestaan Ruskeat tytöt. Kirja on saanut alkunsa Hubaran blogista, jossa hän kirjoittaa esimerkiksi kokemastaan syrjinnästä. Blogilla ei ollut Hubaran mukaan alunperin minkäänlaista agendaa - hän halusi vain kertoa omista kokemuksistaan ja löytää kohtalotovereitaan. Hubara totesi rasismin olevan yhteiskunnan rakenteellinen ongelma, johon on puututtava. Olin alkuvuodesta kuuntelemassa Hubaraa Kirja vieköön-tapahtumassa, jolloin kirja aloi kiinnostaa minua - haluni lukea se vahvistui ehdottomasti tämän haastattelun jälkeen.

Koko Hubara (vas.) Kallion lukiolaisten haastateltavana.
©Hande

Seuraavaksi tapasin Kirjavarkaan, Katrin, Lukulahnan sekä Jassun, ja vaeltelimme ympäriinsä Messukeskuksessa - piipahdimme myös Ruoka & Viini-messujen puolella. Etsimme rauhallisen sopen ruokataukoa varten, juttelimme ja rentouduimme suuren hälinän keskellä. Tiemme erosivat, koska suurimmalla osalla meistä oli joku ohjelma, jota halusimme mennä kuuntelemaan. Minäkin suuntasin Kansallisoopperan ja -baletin Musiikkiboksille kuuntelemaan oopperalaulaja Jyrki Korhosen haastattelua. Korhonen on kuulunut lapsuudessaan Cantores Minores-kuoroon - hänen äänenmurroksensa alkoi jo 11-vuotiaana, mikä muutti hänen rooliaan kuorossa, sillä hän on äänialaltaan basso. Kansallisoopperan konkari on esiintynyt uransa aikana yli 50 eri oopperatalossa, ja laulanut teoksia monilla eri kielillä - Korhosen mielestä tšekki on vaikein kieli laulaa, kun taas helpoimmat ja mieluisimmat ovat saksa sekä venäjä. Lauluääntä on huollettava Korhosen mukaan laulamalla sekä ylläpitämällä säännöllisiä ja terveellisiä elämäntapoja. Olin aluksi hieman häkeltynyt, sillä olin haastattelun ainoa kuuntelija - lopulta totuin siihen ja olikin aika mukavaa, kun muita ei ollut ympärillä tönimässä.

Ville Blåfield (vas.) haastattelemassa Jyrki Korhosta.
©Hande

Haastattelun jälkeen törmäsin Sivujen välissä-blogin Hannaan. Kuljeskelimme messualueella jonkin aikaa yhdessä ja keskustelimme sitä sun tätä - tulin myös ostaneeksi muutaman kirjan. Hannan lähdettyä omille teilleen, suuntasin kävelystä ja seisomisesta väsähtäneenä Boknäsin osastolle istumaan ja juttelemaan muiden kirjabloggaajien kanssa. Puheenaiheet rönsyilivät runsaasti ja oli mukavaa lepuuttaa samalla jalkojaan - tapasin myös uusia bloggaajatuttavuuksia.

Levättyäni lähdin kuuntelemaan päivän kolmatta ohjelmaa. Se oli Matti Röngän haastattelu hänen Yyteet-romaanistaan. Teoksessa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmot - tai Röngän mukaan oikeastaan heidän lapsensa tai lapsenlapsensa - on siirretty nykyaikaan IT-alan firman työntekijöiksi. Rönkä halusi kirjoittaa kirjan, koska työelämää kuvaavia kaunokirjallisia teoksia ei ole olemassa kovin montaa. Lisäksi hän löysi sota-ajoista sekä työyhteistöstä yhteneväisyyden: molemmissa sattumanvaraisesti valittu joukko on laitettu työskentelemään yhdessä, eikä rintama- tai työtovereitaan ole saanut valita itse. Rönkä, joka on omien sanojensa mukaan "Mielensäpahoittaja avokonttorissa" puhui intohimoisesti työelämästä sekä yhteisön ja se hengen merkityksestä sekä rintamalla että nykymaailman työyhteisöissä. Luin Röngän romaanin kesällä ja se oli mielenkiintoista luettavaa.

Rönkä lukemassa näytettä kirjastaan. Haastattelijana
Anna-Liisa Haavikko.
©Hande

Röngän haastattelusta kipitin suoraan toiselle puolelle Messukeskusta kuuntelemaan - yllätys, yllätys - historia-aiheista keskustelua. Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen ovat molemmat kirjoittaneet tietokirjan Suomen sisällissodan naisista: Hopun teos on nimeltään Sisällissodan naiskaartit ja Lintusen Punaisten naisten tiet. Kumpikin on käyttänyt lähteinään aikalaisraportteja, päiväkirjoja sekä kirjeita, jotka ovat heidän mielestään arvokasta tutkimusmateriaalia. Lintusella oli käytössään myös sisällissodassa mukana olleiden naisten omaisten haastatteluita. Noin 2 500 naista otti osaa sisällissotaan punaisten puolella, heistä noin puolet olivat aseistettuja. Aseissa olivat enimmäkseen parikymppiset naiset, sillä esimerkiksi sairaanhoitajien paikkoja ei ollut heille tarjolla - "iäkkäämmät" naiset olivat huoltopuolen töissä. Valkoiset halveksuivat punakaartin naisia avoimesti ja leimasivat heidät huoriksi. Punaisten puolella olleiden reaktioita ei tiedetä, mutta todennäköisesti ne ovat vaihdelleet henkilökohtaisesti. Osa naisista liittyi punakaartiin aatteen palon ja innostuksen vuoksi, kun taas jotkut hakeutuivat mukaan työn perässä. Sisällissodan päätyttyä valkoisten voittoon suurin osa naisista vetosi kuulusteluissa ymmärrettävästi pakkoon ja taloudellisiin syihin selvitäkseen mahdollisimman lievällä rangaistuksella. Oikeus ei toteutunut laisinkaan, sillä tuomiot erosivat suuresti paikkakunnittain - naisten kohtalot olivat käytännössä tuurista kiinni. Omistan Lintusen kirjan, mutta myös Hopun teos alkoi kiinnostaa minua haastattelun myötä.

Juha Hietanen (vas.) haastattelemassa Tuomas
Hoppua ja Tiina Lintusta.
©Hande

Sisällissodan naisia käsittelevä keskustelu jäi minun viimeiseksi ohjelmakseni lauantailta. Olin lupautunut päivystämään Boknäsin bloggaajanurkkauksessa, joten palasn sinne. Aika kului nopeasti muiden bloggaajien kanssa jutellessa. Myöhemmin haahuilin vielä jonkin verran ympäriinsä, kunnes lopulta päätin lähteä kotia kohti. Olin napannut mukaani kolme kirjaa, joten kantamukseni eivät olleet mahdottoman painavat.

Jatkuu huomenna...

tiistai 31. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 2/4


Kirjamessukokemusteni jälkipuinti jatkuu perjantain raportilla.

Messupäivä 2

Kuten torstainakin, istuin perjantaiaamupäivän kiltisti koulun penkillä. Vapauden koitettua säntäsin saman tien Messukeskukseen - aluksi keskityin eri osastojen tarkempaan tutkailuun, sillä torstaina en ehtinyt nuuskia kaikkia paikkoja. En ehtinyt kuitenkaan tutkailla kauan, ennen kuin suuntasin kuuntelemaan päivän ensimmäistä haastattelua. Jouduin tekemään vaikean valinnan kahden kiinnostavan ohjelman väliltä, ja päädyin Mila Teräksen haastatteluun hänen teoksensa Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä tiimoilta. Tulin paikalle etuajassa ja näin sattumalta Saran Saran kirjat-blogista - vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin hän jatkoi matkaansa toisaalle.

Anna Kortelainen (vas.) ja Mila Teräs
©Hande

Haastattelussa Teräs kertoi, miten hän intoutui kirjoittamaan kirjan yhdestä rakastetuimmasta taiteilijastamme käytyään katsomassa Schjerfbeckille omistettua näyttelyä Ateneumissa. Schjerfbeck oli naistaiteilijoiden pioneereja, sillä hänen elinaikanaan heitä ei ollut vielä kovin montaa. Hänen elämänsä oli Teräksen kertoman mukaan mielenkiintoinen ja surujen täyteinen - maalaamista itsekin harrastava Teräs kuvaili taulun olevan runo, jolla ilmaista niitä asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. Olen jo aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota Jäljet-romaaniin, mutta haastattelun jälkeen olin varma siitä, että haluan romaanin jossain vaiheessa lukea.

Taideaiheisen ohjelman jälkeen omistin tunnin epämääräiselle haahuilulle, jonka myötä kevensin hiukan lompakkoani. Sitten koittikin seuraavan ohjelmanumeron aika. Ketään tuskin yllättää, että kyseessä oli jälleen kerran historia-aiheinen tapahtuma: Ida Suolahti on kirjoittanut tietokirjan Yhteiset sotavangit - Suomen ja Saksan vankiluovutukset jatkosodassa, ja oli kertomassa teoksestaan.

Suolahti kertoi Suomen luovuttaneen noin 2 900 sotavankia Saksaan erilaisia tarkoitusperiä varten: osa valjastettiin työvoimaksi, jotkut haluttiin tiedus-telijoiksi ja osasta tehtiin sotilaita. Suurimman osan henkilöllisyys ja luovutus-paikka ovat tiedossa, joten Suolahdella on ollut kattava aineisto käytössään. Haastattelijan kysyessä - en valitettavasti muista hänen nimeään, messulehden tiedot eivät täsmää lopullisen ohjelman kanssa - Suolahti kertoi, ettei Suomessa vainottu erityisesti juutalaisia tai luovutettukaan heitä, sillä kommunismia pidettiin paljon pahempana uhkana. Suomen vankileirien olot olivat huonot, mutta toisaalta myös omat kansalaisetkin kärsivät puutetta - vangeilla asiat olivat kuitenkin vielä huonommin, sillä he elivät suljetuissa ympäristöissä, kun taas suomalaiset pystyivät hyödyntämään omavaraisuutaan tai maalla asuvia sukulaisiaan elintarvikepulan lievittämiseksi.

Ohjelmalavan katsomolta lähdin muutaman välipysähdyksen kautta Boknäsin osastolle katsastamaan, olisiko siellä muita bloggaajia paikalla. Tiedustelumatkani ei ollut turha: paikalla olivat ainakin Pauline von Dahl, Arja Kulttuuri kukoistaa-blogista, Niina, Lukupinon Simo, Pihi nainen Pihin naisen elämää-blogista ja Les! Lue!-blogin Reetta. Juttelimme kirjallisuudesta ja monesta muustakin asiasta - minulle tuli hyvin kotoisa olo sohvalla istuessa ja mainiosta seurasta nauttiessa. Myöhemmin lähdimme Pihin naisen kanssa kuuntelemaan Toinen tuntematon-novellikokoelmaan liittyvää keskustelua. Toinen tuntematon kertoo Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista, jotka esiintyvät alkuperäisteoksessa vain viittauksina ja häivähdyksinä. 22 kirjailijaa lähti mukaan projektiin, ja kirjoittivat omat näkemyksensä valitsemistaan hahmoista.

Anna Kortelainen (vas.), Hanna Weselius,
Antti Heikkinen ja Laura Gustafsson
©Hande

Kokoelman tekijöistä haastateltava olivat Carola Mäkisen isoisä-novellin kirjoittanut Hanna Weselius, Yksi tavallinen Vassa-novellin kirjoittanut Laura Gustafsson sekä Antti Heikkinen, jonka kynästä on syntynyt Jauhot-novelli. Weseliuksen novelli kertoo Tuntemattoman sotilaan alussa esitellyn ja sen jälkeen unohdetun Mäkisen tuntemasta naapurin tytöstä, jonka valokuvaa nuorimies pitää mukanaan. Weselius halusi antaa tälle hyvin kaukaiseksi jääneelle naiselle kasvot ja luonteen. Gustafsson otti käsittelyynsä sotamies Rahikaisen "lempivaimon" Petroskoista. Hän antoi tytölle nimen ja kipakan luonteen - Gustafsson ei halunnut tehdä Vassasta uhria tai marttyyria. Heikkinen kirjoitti novellin Antero Rokan vaimosta, Lyytistä, joka on saanut Linnan klassikossa eniten mainintoja. Heikkinen myöntää, ettei olisi halunnut ottaa "liian itsestäänselvää" hahmoa, mutta suostui tehtävään, koska häntä pyydettiin mukaan viimeiseksi ja kaikki muut hahmot oli jo jaettu muiden osallistujien kesken. Heikkinen pohdiskelee novellissaan, miten Rokan vaimona oleminen on tuskin aina helppoa, sillä miestä voitaisiin kuvailla energiasyöpöksi. Haastattelijoista kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Linnan "miessaagan", kuten Gustafsson asian ilmaisi, naishahmojen äänten pääseminen kuuluville on hyvä asia, ja olen aivan samaa mieltä. Luin novellikokoelman loppuun päivää ennen kirjamessujen alkamista ja vaikutuin - yritän kirjoittaa siitä mielipiteeni mahdollisimman pian.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen haahuilin jälleen kirjaostastoilla sekä pidin ruokatauon. Väsyttyäni vaelteluun palasin Boknäsille rupattelemaan muiden bloggaajien kanssa. Keskustelunaiheet harhailivat kirjallisuudesta myös musiikin, erityisesti klassisen musiikin puolelle - minä ja Lukupinon Simo ainakin saimme aikaiseksi rönsyilevän keskustelun aiheesta. Tuskin siis yllättää, että suuntasimme samaa matkaa kuuntelemaan seuraavaa ohjelmanumeroa, joka käsitteli Kansallisoopperan ja -baletin Suomi 100-produktiota, Kalevalanmaata.

Värttinä-yhtyeen esitykset saivat ihon kananlihalle.
©Hande
Ohjelma alkoi ja päättyi Kansanmusiikkiyhtye Värttinän lumoavilla lauluesityksillä. Välissä Kalevalanmaasta keskustelivat teoksen tekijä sekä Suomen kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve, musiikin Kalevalanmaahan säveltänyt ja koonnut Tuomas Kantelinen sekä professori Matti Häikiö. Tanskasta kotoisin oleva Greve ilmoitti Kalevalanmaan olevan kunnianosoitus Suomelle, jossa hän on asunut kymmenen vuotta. Kantelinen ja Greve ovat tehneet aikaisemminkin yhteistyötä - säveltäjä kertoi Greven olevan mukava työtoveri. Kalevalanmaa ammentaa suomalaisesta mytologiasta sekä maamme historiasta, ja Häikiö oli tekijöiden neuvonantajana historian tapahtumien osalta.

Musiikki- ja tanssispektaakkelin yksi keskeisistä hahmoista on Sisu, joka on pieni, iloinen poika. Greve selittää valintaa sillä, ettei sisu hänen mielestään ole ainoastaan otsa rypyssä raatamista, vaan myös omaan itseensä uskomista. Tanskalaisillakin on oma sanansa, hygge, joka on kiireettömästi, rennosti ja nautiskellen tehdystä asiasta syntyvä elämys - sitäkin on vaikeaa selittää ulkomaalaisille, kuten sisuakin. Kantelinen letkautti keskustelun yhteydessä, että sisu on hygge ilman kynttilöitä ja sohvaa, höystettynä hyppysellisellä kiroilua (vapaa käännös englannista). Keskustelija pohtivat myös eroja Tanskan ja Suomen historiassa. Häikiö kertoo meidän historiamme olevan rankempi kuin Tanskan, ja maamme ankarat luonnonolot sekä muut vaikeat kokemukset selittävät paljon suomalaisten olemusta. Greve innostui myös kertomaan, miten Suomi on turvallinen maa elää ja maamme systeemi on eksklusiivinen - nämä asiat ovat melko ainutlaatuisia ja meidän tulisi olla Greven mukaan niistä ylpeitä. Minulla on lippu Kalevalanmaan yhteen näytökseen ja keskustelu sai minut odottamaan marraskuun loppua innolla.

Tuomas Kantelinen (vas.), Matti Häikiö, Kenneth Greve
ja keskustelua ohjannut Liisa Riekki.
©Hande

Keskustelun jälkeen intouduimme keskustelemaan klassisesta musiikista ummet ja lammet. Juttua riitti niin paljon, että havahduimme kuulutukseen, joka ilmoitti Messukeskuksen olevan auki vielä 15 minuuttia. Kävin hakemassa tavarani naulakosta ja suuntasin neljän ostamani kirjan kera vielä Tennispalatsiin elokuvaa katsomaan - olin kotona vasta yöllä.

Jatkuu ylihuomenna...

maanantai 30. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 1/4

©Hande

Koko vuoden suosikkitapahtumani eli Helsingin kirjamessut on nyt nähty ja koettu - pientä messuväsymystä on vielä ilmassa, mutta päälimmäisenä on tyytyväisyys. Hyvällä muistilla varustetut, pitkäaikaiset lukijani saattavat tietää, että kyseessä oli minun 17. kertani kirjamessuilla. Olen käynyt tapahtumassa niiden ensimmäisestä järjestämiskerrasta lähtien, enkä suostuisi jättämään sitä väliin mistään hinnasta. Osallistuin kirjamessuille toista kertaa kirjabloggaajan ominaisuudessa - kiitokset Messukeskukselle bloggaajapassista!

Osallistuin messuille jokaisena päivänä. Jaan tunnelmointini neljään osaan lukijaystävällisyyden nimissä.

Messupäivä 1

Koska tahdon olla tunnollinen opiskelija, menin kiltisti torstain aamupäivällä oleville oppitunneilleni sen sijaan, että olisin ottanut omaa lomaa ja mennyt messuille heti aukeamishetkellä. Saavuin Messukeskukseen puolenpäivän jälkeen. Pian paikalle pääsyni jälkeen myös äitini saapui messuilemaan ja suuntasimmekin yhdessä kuuntelemaan ensimmäistä ohjelmaa Heidi Köngäksen Sandra-romaanista. Kirja kertoo Suomen sisällissodasta sivustakatsojan näkökulmasta ja kuvailee torpparin vaimon selviytymistä, kun mies on viety rintamalle ja tila sekä lapset jäävät yksin Sandran kontolle. Kaiken hyvän lisäksi talo sijaitsee kahden rintamalinjan välissä. Romaani pohjaa Köngäksen omaan sukuhistoriaan - Sandra on hänen isoäitinsä. Olen lukenut Köngäkseltä entuudestaan vain Dora, Dora-teoksen, ja Sandra alkoi kiinnostaa minua haastattelun myötä.

Ehdin kierrellä paikkoja hetkisen, ennen kuin matkasin kuuntelemaan päivän toista ohjelmaa HS Suomi 100 vuotta: 1917. Historijoitsijat Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma ovat kirjoittaneet kirjan 1917 - Suomen ihmisten vuosi, jossa he käsittelevät vuoden 1917 tapahtumia silloin eläneiden suomalaisten näkökulmasta. Heidän mukaansa maamme itsenäistymiseen vaikutti suurimmaksi osaksi nationalismi. Itsenäistyminen ei ollut kuitenkaan itsestäänselvyys: Suomen "talouspatut" halusivat ensin pysyä kiinni Venäjässä liiketoimiensa vuoksi, mutta ääni muuttui kellossa lokakuun vallankumouksen puhjettua - haluttiin jättää uppoava laiva. Mielenkiintoista oli lisäksi, miten monesta Venäjän palveluksesta loikanneesta suomalaisesta - Mannerheim heidän joukossaan - tuli ajan mittaan suomalaisten sankari. Keskustelussa kävi ilmi myös, että tuon ajan kirjailijat olivat ainutlaatuisen aktiivisia poliittisesti. Keskustelijat eivät uskoneet vastaavanlaista tapahtuvan enää nykyaikana, sillä sata vuotta sitten vain harvalla oli mahdollisuus ilmaista kirjallisesti mielipiteensä, joten kirjailijoista kehkeytyi koko kansan äänitorvia, sillä heidän joukostaa löytyi erilaisia poliittisia mielipiteitä.

Kai Häggman (vas.), Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma
haastattelijanaan Jukka Petäjä.
©Hande

Tässä välissä myös isäni oli liittynyt seuraamme - en ollut ainoa, jolla oli arkivelvollisuuksia hoidettavanaan ennen messuilua. Kiertelin jonkin aikaa heidän seurassaan, kunnes päätin viettää aikaa muutaman kanssabloggaajan kanssa. Olin jo aiemminkin messujen aikana törmännyt osaan: Kirja vieköön!-blogin riitta k:hon, Yöpöydän kirjojen Niinaan, Tekstiluolan Tuomakseen sekä Tiina Pasaseen. Hengailuhetken vietin Lukulahnan, Bookishteapartyn Katrin sekä Kirjavarkaan kanssa. Tuli jutusteltua melko pitkät pätkät.

Ruokataukoni omine eväineni vietin perheeni kanssa, ja suuntasin saman tien päivän kolmanteen ja viimeiseen ohjelmaan Katja Kallion Yön kantajasta. Kallion kuudes romaani pohjaa tositapahtumiin, huonomaineisella Seilin saarella yli 20 vuotta eläneen Amanda Aaltosen vaiheisiin - tai oikeammin siitä annettuihin pieniin vihjeisiin. Haastattelun aikana kirjailija totesi, ettei Aaltonen olisi nykyaikana joutunut suljetuksi muun yhteiskunnan ulkopuolelle loppuelämäkseen. Kallio ei kuitenkaan tehnyt Aaltosesta pelkästään uhria tai marttyyria, vaan hän myöntää Amandan olevan luonteeltaan myös vaikea, eräänlainen energiasyöppö. Yhdyn täysin haastattelijana olleen Anna Kortelaisen ylistyksiin kirjan kauniista kielestä ja vaietun asian esille tuomisesta - en edes tiennyt Seilin saaren olemassaolosta ennen kirjan ilmestymistä. Kirja kertoo tarinan, kuten Kallio itse kauniisti ilmaisi, elämän kuokkavieraista. Haastattelun jälkeen rohkaisin mieleni ja aloin jutella Kallion kanssa. Sain myös häneltä signeerauksen omaan kappaleeseeni Yön kantajasta - voi jukran pujut!

Katja Kallio (vas.) haastattelijanaan Anna Kortelainen.
©Hande

Viimeisten aukiolotuntien ajan kiertelin vanhempieni kanssa Messukeskusta - kävimme myös katsastamassa Ruoka & Viini-puolen tarjonnan maistiaisista nauttien ja muutamia ostoksia tehden. Tämän jälkeen lähdimme kotimatkalle. Kassini ei painanut mahdottomasti, sillä olin ostanut messujen ensimmäisen päivän aikana vain kolme kirjaa sekä yhden kortin.

Jatkuu huomenna...

lauantai 21. lokakuuta 2017

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

©Hande
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina
WSOY 1997

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteen päättymisestä on jo yli puolitoista kuukautta, mutta pitäähän minun kirjoittaa vielä viimeisestä kirjasta, jonka haastetta varten luin. Palasin Astrid Lindgrenin klassikkoteoksen pariin vuosien tauon jälkeen, sillä Peppi Pitkätossu on ollut yksi lapsuusaikani esikuvista. Kaipasin myös hyvän mielen kirjaa vastapainoksi aiemmin lukemilleni, synkemille teoksille. Tuskin siis yllättää, että valitsin Peppi Pitkätossun tarinan Lindgrenin laajasta tuotannosta. Peppi Pitkätossun tarina pitää sisällään kaikki Lindgrenin kirjoittamat teokset maailman vahvimmasta tytöstä, niitä on yhteensä kolme kappaletta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä.

Peppilotta Sikurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, maailman vahvin tyttö, muuttaa pienen kaupungin laidalla sijaitsevaan Huvikumpuun Herra Tossavainen-niminen apinansa sekä hevosensa kanssa. Hänen äitinsä on enkeli ja merikapteeni-isänsä on kadonnut merillä, mutta Peppi on neuvokas ja pärjää erinomaisesti itsekseen. Huvikummun naapurissa on talo, jossa asuvat sisarukset, Tommi ja Annikka, vanhempiensa kanssa. Lapset ystävystyvät keskenään ja luvassa on paljon hauskanpitoa.

Kirja koostuu pienemmistä tarinoista, jotka kuitenkin linkittyvät toisiinsa luoden eheän kokonaisuuden. Kertomukset ovat hassun hauskoja, ja sain nauraa moneen otteeseen niitä lukiessani. Lisäksi teoksen lukeminen oli nostalgista, sillä se herätti minussa monia muistoja kirjaan, sen hahmoihin sekä omiin vaiheisiini liittyen. Jos tarinoita kaivelee pintaa syvemmältä, hauskuuden ja pirteyden verhon takaa on löydettävissä myös vakavia teemoja, kuten yksinäisyys ja kiusaaminen. Teos ottaa näihin aiheisiin hienovaraisesti kantaa ja antaa pohtimisen aihetta kirjaa lukevalle aikuisellekin.

Nautin kirjan tarinoista kovasti, mutta silmiini pistivät vanhahtavat termit, jotka eivät ole soveliaita nykykielessä. Koska kyseessä on lastenkirja, termit häiritsevät minua - oikeastaan ne häiritsivät minua myös lapsuudessani, sillä termit eivät olleet enää silloinkaan hyväksyttäviä. Suomennos on varmaan vieläkin vanhempi kuin omistamani painoksen ilmestymisvuosi, en osaa muuten selittää termien käyttöä. En tiedä, onko käännöstä muokattu myöhemmissä painoksissa, mutta mielestäni se olisi suotavaa - kirjat vaikuttavat kuitenkin lukevan lapsen asennemaailman muodostumiseen.

Peppi Pitkätossun tarina on mielikuvituksen riemujuhlaa: luovuus kukoistaa ja teoksen päälimmäinen sanoma kuuluttaa, että annetaan lasten olla lapsia. Samastuin edelleen Peppiin monessa asiassa vahvasti, ja kirjan lukeminen muistuttikin minulle, ettei lapsenmielisyys ole suinkaan pahasta aikuisillakaan. Päälimmäiseksi minulle jäi tämä ajatus: kenenkään ei kannata kasvaa aikuiseksi - ainakaan liikaa.

Arvosana: ✮✮✮✮