keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

©Hande
Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus 2018

Huomasin tammikuussa, että Mike Pohjolalta oli ilmestymässä Suomen sisällissotaan sijoittuva teos, jossa omilla valinnoillaan voi vaikuttaa tarinan kulkuun. Asetelma kiehtoi minua sen verran paljon, että minun oli pakko pyytää teoksesta arvostelukappale, vaikka koulu piti minua kiireisenä. Kiitokset kustantamolle.

Sinä vuonna 1918 on immersiivinen romaani, jossa lukija päättää hahmonsa nimen, sukupuolen, kotipaikkakunnan, mahdollisen uskonnollisen tai aatteellisen vakaumuksen sekä tarinan laadun (onnellinen, murheellinen tai oikukas). Kaikki tarinat alkavat samalla tavalla, mutta toisesta luvusta alkaen lukijan valinnat ja arpaonni kuljettavat hahmoa kohti Suomen itsenäistymistä sekä sisällissotaa.

Teoksen asetelma on minusta hyvin mielenkiintoinen, sillä en ole törmännyt vastaavaan aiemmin kirjallisuuden saralla. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli valtaa kirjan tarinaan nähden ja sain luoda siihen oman hahmon. Aloitin kokemukseni pohjanmaalaisensa Selmana, joka kommunistisena huutolaislapsena päätyy hyväsydämisen torpparin, Pylkkään kasvatiksi. Hänen onnistuu vakuuttaa talonpoika Häyrinen armahtamaan torpparinsa, jolta on vaatimassa vastoin aiempaa sopimusta rahavuokraa. Myöhemmin Selma liittyy punakaartiin, mutta pieleen menneiden, rautatieasemaan liittyvien neuvotteluiden jälkeen jättää kaartin välttääkseen pidättämisen tai tapetuksi tulemisen. Hän joutuu valkoisten sotilaiden raiskaamaksi ja joutuu omiensa halveksunnan kohteeksi, kunnes piilottaa punakaartilaisen kotiinsa. Saksalaisten saavuttua Suomeen Selma pakenee piilopirttiin ja pysyy siellä sodan loppuun asti.

Päästyäni ensimmäisen tarinan loppuun aloitin heti seuraavan. Erilaisten tarinoiden luominen oli sen verran koukuttavaa, että loin yhteensä 17 hahmoa ennen kuin sain tarpeekseni. Kävin läpi kaikki tarinalaadut sekä kotiseutu-vaihtoehdot. Loin sekä miehiä että naisia, joiden joukossa oli valkoisia, punaisia sekä siviilejä. Osa hahmoista meni naimisiin, jotkut saivat lapsiakin - joko avioliiton sisällä tai sen ulkopuolella. Jotkut hahmoista olivat vastakkaisella puolella kuin puolisonsa, mutta yhdenkään liitto ei päättynyt eroon. Joistakin tuli torppareita tai talollisia, osasta jopa aatelisia. Jotkut joutuivat vankileireille ja tuomittiin kuolemaan, mutta onnistuivat selviämään tavalla tai toisella. Vain yksi hahmoistani kuoli vankileirillä, mutteivät muutkaan välttyneet vastoinkäymisiltä.

Vaikka lukukertojen lisäännyttyä tarinat alkoivat muistuttaa jossakin määrin toisiaan, sain lukea monenlaisia ihmiskohtaloita. Osa kokemistani tarinoista kehkeytyi hyvinkin mielenkiintoisiksi, mutta osa kertomuksista jäi valitettavan ohueksi, jopa mitäänsanomattomaksi. Ymmärrän, ettei tällaiseen teokseen saa rakennettua kovin syvälle luotaavia käänteitä, mutta ajoittain pinnallisuus ärsytti - yksikään hahmoistani ei kuitenkaan menehtynyt ennen Suomen itsenäistymistä. Lisäksi kirja sisälsi joitakin virheitä ja epäloogisuuksia, eikä siinä aina huomioitu kaikkia mahdollisia, aiemmin tehtyjä valintoja jatko-ohjeita annettaessa - tällöin tarina jäi umpikujaan. Sellaiseen tilanteeseen jouduttuani avasin solmut väkisin omavaltaisilla päätöksillä.

Joistakin puutteistaan huolimatta Sinä vuonna 1918 on viihdyttävä ja kiintoisa tapa perehtyä Suomen sisällissodan vaiheisiin sekä erilaisiin ihmiskohtaloihin maassa vallinneen kaaoksen keskellä. Monet hahmojeni vaiheista pysäyttivät minut pohtimaan sadan vuoden takaisten tapahtumien mielettömyyttä ja miten monen aikalaisen kohtalo oli kirjan arpapelin tavoin aivan oikeasti sattuman varassa. Lukisin mielelläni vastaavanlaisen romaanin toisestakin aiheesta.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain tämän kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 49: vuonna 2018 julkaistu kirja.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

©Hande
Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
Bazar 2017

Olen jäänyt auttamattomasti koukkuun Flavia de Luce-sarjaan. Ennen kuin luin sarjan kuudennen osan loppuun, liityin Nokisen tomumajan arvoituksen varausjonoon kirjastossa, mutta jono oli pitkä kuin nälkävuosi, joten varauduin odottamaan teoksen käsiini saamista pitkään. Suureksi onnekseni huomasin joulukuun alussa, että eräs kirjabloggaajakollega oli myymässä teosta. Tuskin lienee yllätys, että ostin kirjan. Lukemiseen meni taas jokunen tovi, kirjasta johtumattomista syistä.

Nokisen tomumajan arvoituksessa vaihdetaan maisemaa, sillä Flavia lähetetään Neiti Bodycoten tyttökouluun Kanadaan. Hän ei ole tästä lainkaan mielissään, mutta saa jonkin verran muuta ajateltavaa, kun jo ensimmäisenä päivänään koulusta löytyy ruumis, vieläpä Flavian huoneesta. Nuori kemisti saa jälleen mahdollisuuden todistaa kykynsä salapoliisina.
Minun on tässä vaiheessa huomautettava, että minua ei missään määrin pelota olla pimeässä huoneessa kuolleen ruumiin kanssa. Pikemminkin päinvastoin. Pieni väristykseni johtui innostuksesta, ei pelosta.
Tarinan miljöön vaihtuminen Buckshawista kanadalaiseen sisäoppilaitokseen oli kiintoisa: Flavia saa seikkailuilleen uudenlaiset puitteet ja kirjassa esitellään uusia, kiinnostavia henkilöhahmoja. Flavia on tähän mennessä ollut tekemisissä enimmäkseen aikuisten kanssa, joten oli mukavaa nähdä, miten hän toimii muiden lasten kanssa, vaikka kaikki heistä eivät olekaan hänen ikätovereitaan. Kouluyhteisössä on vaikeaa pysyä yksinäisen suden roolissa, etenkin kun haluaa selvittää siellä tapahtuneen rikoksen.

Sain nauttia jälleen kerran Bradleyn eläväisestä kerronnasta sekä nerokkaasta sanailusta, jonka Maija Heikinheimo on oivallisesti suomentanut. Myös minulle hyvin rakas kuiva ja sarkastinen huumori on mukana, vaikkakin romaanin tunnelma on edeltäjänsä tapaan aiempaa synkempi ja ui teemojensa osalta syvissä vesissä.

Teoksen tarjoama mysteeri oli mielestäni kiehtova, mutta kirjan parasta antia on Flavian hahmokehitys. Pikkuvanhasta ja näsäviisaasta 12-vuotiaasta alkaa kuoriutua uusia puolia, jotka syventävät hänen persoonaansa entisestään. Koti-ikävä vaivaa vieraaseen ympäristöön joutunutta tyttöä ja lisäksi Flavia pysähtyy pohtimaan ensimmäistä kertaa, onko hän sittenkään aina oikeassa - tämä kaikki tekee minulle valmiiksi rakkaasta hahmosta vieläkin kiinnostavamman ja saa minut kaipaamaan lisää.
Olimme kumpainenkin betonimyllyyn työnnettyjä herkkiä sieluja.
Nautin kovasti Nokisen tomumajan arvoituksen lukemisesta: mysteeri oli mielenkiintoinen, de Lucen suvun vaiheita paljastui lisää ja Flavian hahmo sai uutta syvyyttä, joka takaa mielenkiintoni säilymisen vastaisuudessakin. Viihdyin hyvin Kanadassa, mutta siitä huolimatta, että seuraavakin osa olisi omasta puolestani voinut sijoittua sinne, olen iloinen Flavian paluusta Buckshawiin - minulla alkaa olla jo ikävä Doggeria. Jään innoissani odottamaan, mitä tulevaisuus tuo Flavialle tullessaan.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Kirja sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32: kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

©Hande
Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
Aula & Co. 2016

Tässä se vihdoinkin on: viimeinen vuonna 2017 luettu kirja. Virallisesti ollaan jo kevään puolella, mutta maisemat ovat vielä sen verran lumiset, ettei tästä teoksesta kirjoittaminen maaliskuussa tunnu tänä vuonna niin koomiselta. Matt Haigin jouluaiheinen kertomus oli kiehtonut minua jo melko pitkään, kiitos blogiyhteisön lukuisten arvioiden. Minulla ei ole tapana lukea teemaan sopivia kirjoja joulun alla, mutta viikon mittaisen Superlukumaratonin erityishaasteet saivat minut turvautumaan kirjastoon ja lainaamaan tämän joulukirjan.

Kirjan asetelma muistuttaa mielestäni jossain määrin Joulutarina-elokuvan vastaavaa: Poika nimeltä Joulussa nimittäin kerrotaan, miten köyhän puunhakkaaja-isänsä kanssa keskellä korpea asuvasta Nikolas-pojasta tulee joulupukki. Hänen isänsä lähtee pienen retkikunnan mukana tutkimusmatkalle paremman toimeentulon toivossa. Nikolasta tulee hoitamaan kamala Charlotta-täti, jonka julmuus saa pojan karkaamaan kotoa ja etsimään isäänsä kaukaa pohjoisesta.
Hän ymmärsi, että kauheat asiat - edes kaikkein kauheimmat asiat - eivät pysäyttäneet maailman menoa. Elämä jatkui.
Yllätyin saatuani aikoinaan tietää, että teos sijoittuu Suomeen: miljöinä on oikeita maamme paikkakuntia ja Nikolas päätyy tarinan edetessä Korvatunturille. On hauskaa huomata, että joku muukin kuin suomalainen tunnustaa tämän tosiseikan joulupukin asuinpaikasta - se nimittäin on totinen tosi. Tosin, kirja sisältää joitakin hullunkurisuuksia liittyen Suomen maantieteeseen ja geologiaan: Suomessa on vuori ja kirjasta löytyvässä kartassa osa paikkakunnista on aivan väärässä paikassa. Nämä seikat pistivät jonkin verran silmään, mutteivät häirinneet liikaa lukukokemusta.

Romaanissa oli aistittavissa roalddahlmainen tunnelma: tarina sisältää kosolti mustaa, ajoittain jopa makaaberia huumoria sekä niin absurdeja käänteitä, että välillä piti pysähtyä miettimään, mitä juuri äsken tuli oikein luettua. Teos seisoo kuitenkin vankasti omilla jaloillaan ja sisältää omaperäisiä piirteitä, sillä se yhdistelee häpeilemättä brittiläisiä sekä suomalaisia joulu- ja kansanperinteitä. Se tuntui ajoittain hyvin hassulta, koska tarina sijoittui Suomeen, mutta toisaalta se oli myös mielenkiintoista.

Poika nimeltä Joulu on yhdistelmä vakavuutta, huumoria sekä jouluista tunnelmaa. Chris Mouldin kuvitus tuo siihen hienon lisän ja se sopii tarinaan kuin nenä päähän. Vaikka teos sisältää joitakin epäloogisuuksia (ei, porojen selässä ei voi edelleenkään ratsastaa), nautin kirjan lukemisesta sekä sen tarjoamasta sanomasta. Se nimittäin opettaa, ettei mikään ole mahdotonta: on vain mahdollisuuksia, joita ei ole vielä ymmärtänyt.

Arvosana: ✮✮✮✮

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Markus Zusak: Kirjavaras

©Hande
Markus Zusak: Kirjavaras
Otava 2008
Ensin värit.
Sitten ihmiset.
Sillä tavoin minä yleensä asiat näen.
Tai ainakin yritän.  
Tiesin heti, kun päätin viime vuoden alussa ottaa osaa Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen, että palaisin Markus Zusakin Kirjavarkaan pariin. Löysin teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2009 ja aloitettuani lukemisen jäin auttamattomasti koukkuun. Kirja on innoittanut minua suosittelemaan sitä lähes kaikille kohtaamilleni ihmisille, kirjoittamaan siihen liittyvän äidinkielen tutkielman lukiossa sekä lukemaan teoksen useaan otteeseen, nyt neljännen kerran.
Niin, hän palaa mieleeni usein, ja yhdessä valtavan monista taskuistani olen säilyttänyt hänen tarinansa kertoakseni sen uudestaan. Se on yksi lukuisista joita pidän mukanani, niistä joista jokainen on omalla tavallaan ainutlaatuinen. Jokainen on yritys - huikean mielikuvituksellinen yritys - todistaa minulle, että te ja inhimillinen olemassaolonne olette sen arvoisia. 
Tässä se on. Yksi harvoista.
Kirjavaras.
Kirjavaras kertoo kymmenvuotiaasta saksalaistytöstä, Liesel Memingeristä, joka lähetetään pikkuveljensä kanssa sijaisperheeseen, koska heidän äitinsä ei kykene enää tarjoamaan heille turvaa poliittisen vakaumuksensa vuoksi. Veli kuolee kuitenkin junamatkan aikana jättäen Lieselin aivan yksin. Uusi elämä sijaisvanhempien luona vaatii totuttelua, eikä tilannetta helpota toisen maailmansodan syttyminen. Liesel tulee löytämään kuitenkin kirjat ja sanojen mahdin, ja siinä samassa toivon pilkahduksen synkän aikakauden keskellä.

Tarina on hyvin kiehtova, sillä se kertoo elämästä (ja kuolemasta) natsi-Saksassa lapsen näkökulmasta. Lieselillä on "vaarallisen väriset silmät", mutta hän on autuaan tietämätön maan poliittisesta tilanteesta, vaikka se on vaikuttanut merkittävästi hänenkin elämäänsä. Pikkuhiljaa ruma totuus alkaa valjeta tytöllekin, mutta kaikesta sodan raadollisuudesta huolimatta elämä jatkuu, tavalla tai toisella.
Hämmästyttävää mihin kaikkeen ihmiset pystyvät, vaikka heidän kasvoillaan virtaa puroja ja he kompuroivat eteenpäin yskien ja etsien ja löytäen.
Zusak on onnistunut luomaan romaaniinsa monia hahmoja, joihin kiinnyin syvästi. He ovat kiinnostavia, suorastaan ihania, ja jossain vaiheessa huomasin kokemieni tuntemusten olevan samoja kuin minulle tärkeiden kirjan hahmojen. Erilaisen näkökulman lisäksi nämä ihmiset vaiheineen saivat minut kiinnostumaan ja innostumaan tästä tarinasta, joka käsittelee lähestulkoon loppuun kulutettua aihetta. Sen traagisuudesta huolimatta minulla on ajoittain vaarana saada siitä yliannostus, mutta tämän kirjan kohdalla sellaista huolta ei ole.
Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: "Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla." Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän.
Kaikista eniten minua kiehtoo kuitenkin romaanin kertoja, joka on itse Kuolema. Zusak antaa tulkintansa kautta kyytiä kuoleman henkilöitymiin liittyville stereotypioille: hänen tulkintansa väistämättömästä elämäntapahtumasta persoonana on hyvin inhimillinen - käytännössä hän on väsynyt sielunkerääjä, joka yrittää selvitä suuresta työtaakastaan keskittymällä taivaan väreihin ja välttelemällä henkiin jääneitä ihmisiä vaihtelevalla menestyksellä. Kirjavarkaan Kuolema varasti sydämeni jo ensimmäisellä lukukerralla ja kiintymykseni vahvistuu sitä enemmän, mitä useammin palaan teoksen pariin.
Jopa kuolemalla on sydän.
Kirjavaras on mieleenpainuva teos, joka kestää hyvin aikaa. Se on saman-aikaisesti erittäin riipaiseva ja sydäntä lämmittävä tarina selviytymisestä, ystävyydestä sekä sanojen voimasta. Kirja muistuttaakin oivallisesti siitä, miten suuri vaikutus sanoilla on ihmisten elämään: niillä voi opettaa, satuttaa, ilahduttaa, manipuloida, viihdyttää, kontrolloida, antaa toivoa sekä tehdä historiaa.
Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Lisää vain vesi.
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopi viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46: oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

©Hande
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
WSOY 2017

En ole koskaan aiemmin ollut bloggaamisurani aikana tilanteessa, että helmikuun lopussa olisi vielä edellisen vuoden kirjoja rästitekstien pinossa, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Koulu on imenyt mehut sen verran tehokkaasti, etten ole jaksanut vapaa-aikanani kirjoittaa, vaikka olenkin saanut jonkin verran luettua teoksia, mutta yritän nyt ryhdistäytyä edes hieman. Törmäsin Behmin esikoisteokseen Finlandia-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden julkistamisen aikaan: muutama kanssabloggaaja oli kehunut kirjaa ja teos löytyi lähikirjastoni suositeltujen romaanien pöydästä, joten kiinnostuin siitä. Varasin kirjan internetin kautta, sillä halusin lukea teoksen, kun minulla olisi aikaa. Sain sen luettua Superlukumaratonin aikana.

Emilia on yhdeksäsluokkalainen kympin tyttö, jonka perheellä on hieno talo ja elämän raamit mallillaan. Hänellä on kuitenkin salaisuus, josta hän kertoo vain pehmoleluilleen: tyttö myy aikaansa tuntemattomille, aikuisille miehille, jotka ovat löytäneet hänen kuviaan internetistä. Tämä tuntuu Emiliasta helpolta tavalta tienata rahaa, mutta ovatko tilanteen langat todella hänen omissa käsissään?

Pehmolelutyttö käsittelee rankkaa aihetta, mutta sen käsittelytapa on viaton - oikeastaan Emilia on niin naiivi, että se teki kirjan lukemisesta entistä irvokkaampaa. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan ollut niin ahdistavaa, että minun olisi tarvinnut pitää taukoja. Vaikka välillä jokin - en oikein osaa sanoa, mikä - tökki lukemisen aikana, kirja piti sen verran hyvin otteessaan, että halusin jatkaa mahdollisimman vähäisillä keskeytyksillä.

Vaikka Emilian perheen elämä näyttää ulkoisesti lähestulkoon täydelliseltä, pinnan alta paljastuu toisenlainen totuus: tytön vanhemmat eivät tunnu olevan muualla kuin töissä ja isovelikin oleilee vain omien kavereidensa kanssa. Emilialla ei ole myöskään kunnollisia ystäviä, joten hänen elämäänsä varjostaa yksinäisyys. Vain tytölle maksavat aikuiset miehet huomaavat hänet, ja se on samanaikaisesti sekä hyvin surullista että karmaisevaa - ei ole vaikeaa päätellä, kenellä on todellisuudessa valta tilanteesta.

Pehmolelutyttö on ajatuksia herättävä teos aiheesta, josta yleensä vaietaan visusti. Se sisältää myös erittäin tarkkanäköistä havainnointia aikuisuudesta - niin osuvaa, että se melkein pelottaa. Lisäksi Behm kuvailee oivallisesti nuoruutta epävarmuuksineen ja tunnekuohuineen. Teos muistuttaa myös, että vastaavanlainen tilanne voi kohdata niin sanottuja tavallisiakin perheitä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kuitattua kirjalla viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen kohdan 50: kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Tuntematon lukija täyttää 3 vuotta!


En taida koskaan lakata ihmettelemästä ajan kulumisen nopeutta: Tuntematon lukija-blogin syntymästä on kulunut kolme vuotta. 13. helmikuuta 2015 meikäläinen näpytteli hiukan tärisevin sormin ensimmäisen blogitekstini,
Tästä se lähtee... Blogin perustaminen pelotti minua suunnattomasti, sillä en ollut koskaan ennen kirjoittanut tekstejä, joita kuka tahansa voisi lukea. Toisaalta jännitin sitäkin, vaivautuuko kukaan koskaan lukemaan mietelmiäni.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen julkaissut yhteensä 270 kirjoitusta, joista suurin osa käsittelee lukemiani kirjoja. Seasta löytyy säännöllisen epäsäännöllisesti myös erilaisia haasteita ja lukumaratoneja, kirjallisuustapahtumaraportteja sekä sekalaisia kirjoitelmia, kuten haastattelu, hahmoanalyysi ja lukemisen merkityksen pohtimista. Ja siitäkin huolimatta, että vuonna 2015 epäilin blogini kiinnostavuutta, kirjoitusteni katselumäärät ovat nousseet roimasti ensimmäisen vuoden keskiarvosta. On mukavaa huomata, että kirjoitukseni kiinnostavat, vaikka välillä mietinkin, kehtaanko julkaista joitakin teksteistäni.

Satunnaisista empimisen hetkistä huolimatta varmuuteni kirjoittajana on lisääntynyt entisestään. Olen ollut myös huomaavinani kirjoitustaitojeni kehittyneen vuosien varrella. Vahvistuksen aavistuksilleni sain pari kuukautta sitten ystävältäni, joka yllätti minut kertomalla, että olen kehittynyt kirjoittajana kolmen vuoden takaisesta - en ollut edes tiennyt hänen lukevan blogiani, joten olin tästä toteamuksesta hyvin otettu. Joskus omien kirjoituksien arvioiminen on hyvin hankalaa, joten on hienoa saada ihmisiltä palautetta.

Olen kolmen vuoden aikana ehtinyt olla monenlaisessa mukana: olen ottanut osaa kymmeneen lukuhaasteeseen, yhdeksään lukumaratoniin, kirjoittanut kirjabloggajien joulukalenteriin kahdesti, käynyt Helsingin kirjamessuilla, Harry Potter ja kirottu lapsi-teoksen julkaisutilaisuudessa, vuoden 2017 alkupuolen Kirja vieköön!-tapahtumissa (joista en saanut aikaiseksi kirjoittaa raportteja - hyi minua!), äänestänyt Blogistanian kirjallisuuspalkintoehdokkaita sekä ollut osallisena Kirjojen Suomi - 101 kirjaa-yhteistyöprojektissa kirjoituksellani Eeva Kilven Animaliasta. Nämä kokemukset ovat olleet mielenkiintoisia ja toivon tulevienkin vuosien tuovan tullessaan erilaisia tapahtumia, haasteita ja projekteja.

Nämä kolme vuotta ovat muovanneet minusta tiiviin osan kirjabloggaajien joukkoa. Kuten olen sanonut blogissani monta kertaa aiemminkin, kirjabloggaajien yhteisö on yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein asia, jonka bloggaaminen on minulle suonut. En voi ylistää tarpeeksi tätä sydämellistä joukkoa, johon mahtuu monia erilaisia persoonia, mutta joita kaikkia yhdistää yksi asia: rakkaus kirjallisuuteen. Olen iloinen saadessani olla tämän erinomaisen yhteisön jäsen ja nauttia kirjapöhinästä.

Myös yksityiselämäni on kokenut muutoksia, jotka vaikuttavat jonkin verran myös bloggaamiseeni: työläiselämä vaihtui viime syksynä koulun penkkiin. Olen nauttinut tähän mennessä opiskeluajastani kovasti ja mitä kauemmin olen ollut koulussa, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että olen valinnut itselleni oikean alan. Opiskelu on näkynyt blogissani ajoittain hiljaisuutena sekä rästitekstien määrän kasvamisena. Rakastan kuitenkin harrastustani aivan liikaa voidakseni lopettaa sitä tai edes jättää sitä pidemmälle tauolle, joten tulette näkemään Tuntemattoman lukijan mietelmiä jatkossakin, vaikkakin aikaisempaa epäsäännöllisemmin.

Nöyrimmät kiitokseni teille, lukijani! Toivottavasti viihdytte blogini parissa tulevaisuudessakin - jatkoa on nimittäin luvassa!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian äänestys vuoden 2017 parhaista kirjoista

Yksi kirjablogimaailman odotetuimmista tapahtumista on täällä taas: Blogistanian äänestys vuoden parhaista kirjoista. Otin viime vuonna äänestykseen osaa ensimmäistä kertaa ja koska olen saanut luettua melko kiitettävästi vuonna 2017 ilmestyneitä kirjoja, päätin käyttää ääneni jälleen.

Pohdin valintojani koko viime vuoden sekä tämän vuoden tammikuun ajan. Onnistuin lukemaan useampia kriteerit täyttäviä kirjoja eri kategorioista, mutta vain yhdestä löysin monta sellaista, joita haluan äänestää. Onnistuin kuitenkin perehtymään sen verran moneen, minua miellyttäneeseen lukukokemukseen, että äänestän kolmessa kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa, Kuopuksessa ja Tiedossa.

Blogistanian Finlandia:

3 pistettä: Anneli Kanto: Lahtarit
2 pistettä: Katja Kallio: Yön kantaja
1 piste: Lauri Mäkinen: 50/50

Blogistanian Kuopus:

3 pistettä: R. J. Palacio: Ihme

Blogistanian Tieto:

3 pistettä: Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

©Marja-Leena Liipo

Voittajat julkistetaan huomenna 5.2.2018 kello 10:00 seuraavissa blogeissa:

Blogistanian Finlandia: Hurja Hassu Lukija

Blogistanian Globalia: Oksan hyllyltä

Blogistanian Kuopus: Yöpöydän kirjat

Blogistanian Tieto: Hannan kirjokansi