sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Lukuviikko: Mitä lukeminen merkitsee minulle?

©Hande

Tällä viikolla on vietetty lukuviikkoa. Ihmisiä on kannustettu kertomaan suosikkikirjojaan, mutten saanut aikaiseksi tehdä sitä itse. Ajattelin kuitenkin, että voisin näin viikon päätteeksi kertoa, mikä merkitys lukemisella minulle on. Samalla voinkin sitten mainita joitakin merkittäviä kirjoja elämäni varrelta.

En muista aikaa, jolloin kirjat eivät olisi olleet osa elämääni: synnyin perheeseen, jonka kodin olennainen osa ovat kirjahyllyt ja sain vauvana erilaisia, kyseiselle ikäryhmälle soveltuvia kirjoja. Jo ensimmäisenä joulunani sain kirjalahjan: Topeliuksen satuaarteet, jonka sisältö tuli minulle tutuksi myöhemmällä iällä. Vanhempani lukivat myös minulle paljon iltasatuja - erityisesti minua miellyttivät Lasten kirjakerhosta saadut Disney-tarinat. Lisäksi osallistuin satunnaisesti lähikirjastoni satuhetkiin. Minulle opetettiin myös varhain, miten kirjoja on kohdeltava.

Muistan vieläkin hetken, jolloin opin lukemaan. En ole varma, olinko jo täyttänyt kuusi vuotta vai en, mutta niillä korvilla se tapahtui. Yksi suosikkikirjoistani oli Leijonakuningas 2 - se oli minulle niin rakas, että osasin sen sanasta sanaan ulkoa. Olin aikojen saatossa oppinut myös hahmottamaan, missä tarinan sanojen rajat menivät. Halusin kokeilla, ymmärtäisinkö jotakin toista hyllystämme löytyvää kirjaa, joten nappasin sieltä ensimmäisen osan Leijonakuninkaasta. Avattuani kirjan tajusin ymmärtäväni kirjaimia ja niiden muodostamia sanoja. Ilmeeni kirkastui ja ryntäsin innoissani kertomaan asiasta äidilleni: olin oppinut lukemaan. Melko pian tapahtuneen jälkeen minulle järjestettiin syntymäpäiväjuhlat, joihin tuli vieraiksi sukulaisiani. He saivatkin sitten kuulla kyllästymiseen asti uudesta kyvystäni, unohtamatta lukuisia taidonnäytteitä, joita heille annoin.

Yhteisistä lukutuokioista vanhempien kanssa ei vielä luovuttu, mutta aloin lukea kirjoja myös itsenäisesti. Esikoulussakin meille luettiin ajoittain tarinoita. Sain lukuvinkkejä vanhemmiltani, päiväkodista ja myöhemmin koulusta. Rakastin erityisen paljon Astrid Lindgrenin tuotantoa, seikkailuromaaneita, Neiti Etsiviä, Mauri Kunnaksen teoksia, Uppo-Nalleja sekä Topeliuksen ja Grimmin veljesten satuja. Lisäksi tykästyin Tolkienin Hobittiin sekä Taru sormusten herrasta-trilogiaan. Myös ilmiö nimeltään Harry Potter rantautui Suomeen lapsuudessani ja sain innostuksellani myös vanhempani kiinnostumaan sarjasta.

Lukeminen sai elämässäni aivan uudenlaisen merkityksen, kun pääsin ala-asteen loppuun. Havahduin yhtäkkiä siihen, että ikätoverini karttoivat seuraani ja eipä aikaakaan, kun vietin suurimman osan ajastani koulussa yksin. Vaikka en mennyt yläasteelle lähikouluuni, minut suljettiin sielläkin yhteisön ulkopuolelle - liityin siis tahtomattani lukuisten koulukiusattujen joukkoon. Nurkissa notkuminen välituntien ajan ei erityisesti houkutellut, mutta kirjat tarjosivat minulle oivallisen pakoreitin ja henkireiän ahdistavaan tilanteeseen. Kirjojen sivuilta löytyivät ainoat ystäväni ja löysin lukuisista tarinoista hahmoja ja tapahtumia, joihin samastua. Seikkailuromaanit pitivät yhä pintansa, mutta lisäksi löysin uusia rakkauksia: Austenit, Sherlock Holmes-tarinat, Tuntemattoman sotilaan ynnä muita klassikoita sekä Markus Zusakin Kirjavarkaan, näin muutamia mainitakseni.

Rämmittyäni peruskoulun päätökseen aloitin lukio-opinnot. jolloin vapaa-ajan lukeminen jäi vähemmälle koulukiireiden sekä elämän tarjoamien uusien vastoinkäymisten vuoksi. Kirjojen lukeminen ei kuitenkaan jäänyt kokonaan: palasin joidenkin vanhojen suosikkieni pariin sekä perehdyin uusiin tuttavuuksiin, kuten John Boynen tuotantoon. Kirjoitettuani ylioppilaaksi aikaa kyllä olisi ollut lukemiseen, mutta vuosittainen lukusaldoni jäi kahdenkymmenen kirjan tienoille. Tällöin löysin esimerkiksi Nälkäpeli-trilogian, Hannibal Lecter-sarjan, Veren vangit, Victor Hugon tuotannon sekä sarjakuvat.

Kaikki muuttui vuonna 2015, kun uskaltauduin perustamaan tämän blogin. Lukeminen oli ollut minulle siihen asti melko yksinäinen harrastus, mutta ennen pitkää teksteihini alkoi ilmestyä kommentteja ja pääsin kerrankin keskustelemaan kirjallisuudesta samanhenkisten ihmisten kanssa. Aivan huomaamatta lukutahtini kasvoi: vuonna 2015 luin 53 kirjaa ja viime vuonna saldoksi kertyi 81 teosta. Olen myös tavannut bloggaajakollegoitani kasvotusten jo useita kertoja - olen päässyt osaksi mahtavaa yhteisöä, jossa voi vapaasti jakaa rakkauttaan kirjoihin.

Elämässäni ja luonteessani on paljon asioita, jotka ovat kirjallisuuden ja lukemisen ansiota: minulla on laaja sanavarasto, olen oppinut ymmärtämään erilaisia ihmisiä, saanut tietoa lukuisista asioista, muun muassa historiasta ja psykologiasta sekä kyvyn tutkailla asioita laajoista näkökulmista. Kirjat ovat myös auttaneet minua lähentymään ihmisten kanssa: olen saanut lukuisia kirjavinkkejä vanhemmiltani, sukulaisiltani, ystäviltäni sekä muilta kirjabloggaajilta. Vinkkaaminen on ollut vastavuoroista ja olen oppinut tuntemaan ihmisiä paremmin heidän kirjamakunsa ansiosta. Saamani vinkit ovat minulle arvokkaita: monista minulle vinkatuista teoksista on tullut suosikkikirjojani.

Lukeminen on minulle elämäntapa - en voi enkä halua siitä luopua. Se on avannut minulle ovia lukuisiin maailmoihin, ollut henkireikäni vaikeina aikoina ja tutustuttanut minut hienoihin ihmisiin, niin fiktiivisiin kuin todellisiinkin. Kun löytää itselleen sopivaa luettavaa, ei millään malttaisi lopettaa. Lukeminen rikastuttaa elämääni ja aion pitää kirjapöhinää yllä tavalla tai toisella koko elämäni ajan.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Eeva Kilpi: Animalia

©tuntematon hovikuvaaja
Eeva Kilpi: Animalia
WSOY 1987

Kuten jo alkuvuodesta kerroin kirjoituksessani, Yle ja kirjabloggaajat tekevät yhteistyötä Kirjojen Suomi: 101-kirjaa projektin merkeissä. Mukaan valitut kirjat arvottiin osallistuvien blogien kesken ja tammikuussa ilmestyi arvio ensimmäisestä kirjasta. Projekti lähti käyntiin vuoden 2016 teoksesta ja loppuvuodesta päästään vuoteen 1917. Arpa osoitti minulle vuoden 1987, jonka teokseksi oli valittu Eeva Kilven runokokoelma. En lue runoutta kovin paljon, mutta astuin mukavuusalueeni ulkopuolelle avoimin mielin. Lisäksi sain syyn käyttää kirjaston palveluita useamman kuukauden tauon jälkeen.

Havahdu ihminen.
Kieltäydy tehtävästäsi kiduttaja.
On tullut se aika.

Animalia pitää sisällään runoja ihmisistä, rakkaudesta, perhesuhteista, kuolemasta, eläimistä sekä luonnosta. Kilpi ei kiertele eikä verhoile runojensa sanomaa symboliikalla, vaan ilmaisee asiat suoraan. Aiheet eivät säästele lukijaa, vaan ne esitetään tinkimättömän rehellisesti - osassa runoissa on aistittavissa myös inhorealistisia, jopa dystooppisia sävyjä.

Runojen koruttomuus vetosi minuun: asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, eikä ollut vaikeaa ymmärtää, mitä niillä ajettiin takaa. Kokoelmassa käsitellään rohkeasti arkojakin aiheita, mikä herätti mielessäni lukuisia oivalluksia. En pystynyt vain lukemaan kirjaa läpi, vaan minun oli monesti pysähdyttävä ajattelemaan lukemaani sekä lukemani runon merkitystä. Välillä minut valtasi tunne, että luin jonkun toisen henkilön kynäilyjen sijaan omia ajatuksiani - tai ainakin menneiden vuosien ajatuksiani.

Vain yksinäinen pystyy olemaan
ja se johtuu ihmisten paljoudesta.

Tunnelmat vaihtelevat teoksen aikana suuresti: löytyy katkeruutta, pelokkuutta, hyväntahtoisuutta, haikeutta, lempeyttä ja toiveikkuutta. Monet runoista jättivät kasvoilleni vakavan tai surumielisen ilmeen, mutta jotkut niistä hymyilyttivätkin. Aiheet eivät ole erityisen kepeitä, mutta mukana on aimo annos kuivaa, kitkerää huumoria, jopa ironiaa. Nauramaan runot eivät minua saaneet, mutta hymähtelin useaan otteeseen huvittuneesti, sillä runojen huumori ei ollut suoraa, ja pidän kovasti tällaisesta älykkäästä kikkailusta.

Animalia valikoitui vuoden 1987 teokseksi 101 kirjaa-projektissa luonnonsuojeluteemallaan. Eeva Kilpi on ollut aikaansa edellä vastustaessaan kokoelmassaan avoimesti muun muassa turkistarhausta ja eläinkokeita. Tällaiset kannanotot eivät olleet 1980-luvulla kovin yleisiä. Yllätyin tästä tiedosta, sillä en ole koskaan tajunnut, että aiheeseen liittyvä keskustelu on Suomessa niin uutta. Kokoelman Animalia-osuuden runot ovat hyvin herätteleviä ja syyllistävät häpeilemättä lukijaa nostamatta kuitenkaan runojen puhujia muiden ihmisten yläpuolelle.

Animalia on ravisteleva runokokoelma, joka jätti minut hyvin mietteliääksi. Sen aiheet ovat ajattomia ja olen tullut itsekin pohtineeksi niitä monet kerrat elämäni aikana. Jännitin jonkin verran tähän teokseen tarttumista, mutta kokoelman runot olivat sellaisia, joiden lukemisesta pidän: ne eivät olleet liikaa ymmärrykselleni ja ne herättelivät minua ajattelemaan. Pitäisi yrittää lukea runoutta enemmän, sillä se voi olla erittäin antoisaa, kuten nytkin sain huomata.

Hiljaisuus.
Ei tarvita kuin tämä kuiskaus
ja sen jälkeen kaikki mikä jää sanomatta
on kaunista.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Lisätietoa Animaliasta löytyy Kirjojen Suomi-projektin sivuilta. Tähän mennessä ilmestyneet bloggaukset aiemmista teoksista löytyvät taas täältä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

©Hande
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
"Leikkiä se oli. Ihanaa leikkiä."
Muistan, kuinka viime kesänä monessa kirjablogissa alettiin ylistää Lempi-nimistä teosta. Selvitettyäni mistä se kertoo lisäsin romaanin lukulistalleni, mutten kuitenkaan tarttunut siihen heti. Aikaa kului ja Rytisalon esikoisteos ehti voittaa Blogistanian Finlandia-palkinnonkin. Hankin lopulta kirjan omaan hyllyyni ja otin sen viimeinkin luettavakseni muutama kuukausi ostamisen jälkeen.

Eletään 1940-luvun Lapissa. Pursuojan isäntä Viljami joutuu kutsuntoihin ja rintamalle - kotiin jäävät nuori vaimo, Lempi, sekä Elli-niminen piikatyttö. Lempi on tarinan keskiössä alusta loppuun, mutta hän ei pääse itse ollenkaan ääneen, vaan hänestä kertovat Viljami, Elli sekä Lempin kaksoissisar, Sisko. Kullakin hahmolla on käytössään yksi puheenvuoro ja näistä kolmesta osasta nivoutuu yhtenäinen tarina.

Tapahtumat liikkeelle pyöräyttävä prologi on mystinen ja herättää lukuisia kysymyksiä, joihin toivoo saavansa vastauksen kirjan loppuun mennessä. Kiinnostus jää mieleen kytemään, ja jossain vaiheessa tajuan, että romaani on salakavalasti napannut minut otteeseensa. Tarinan ympärille rakentuu pikkuhiljaa jännite, joka on käsinkosketeltava - tekstiä vain imee itseensä, kunnes tajuaa päässeensä kirjan viimeiselle sivulle.
"Ei siellä osattu sanoa, miten elää tai miten jatkaa eteenpäin, vaikka en kyllä kysynytkään. Missä on kaiken tarkoitus, mitä varten kaikki tapahtui, kuka tästä hyötyi, ei missään, ei kukaan."
Rytisalo on onnistunut antamaan kaikille kertojille omanlaisensa äänen, mikä tekee heistä todentuntuisia. Viljamin osuus on hyvin utuinen ja runollinen - se viipyilee tuokioissa ja on enimmäkseen tajunnanvirtaa. Olen havainnut kuuluvani mielipiteineni vähemmistöön, mutta miellyin kovasti ujon nuoren miehen kertojaääneen. Tyyli muuttuu äkisti, kun Elli pääsee ääneen: kerronta on terävää, äkkipikaista ja kiertelevää. Vaikka piikatyttö suoltaa suun täydeltä syvimpiä tuntojaan, on kerronta hieman kryptistä ja sulkeutunutta. Siskon kertoessa tarinan viimeiset vaiheet kaikki on hyvin tyyntä ja hänen osuutensa onkin selkein kaikista kolmesta.

Kaikki kertojat olivat minusta kiinnostavia erilaisine käsityksineen Lempistä. Se, että kuva romaanin keskeisimmästä hahmosta rakentuu ulkopuolisten tarkkailusta, tuo jossain määrin mieleeni Daphne du Maurierin Rebekan, jossa asetelma on samantyyppinen. Lempi on silti aivan omanlaisensa tarina ja sen tarjoama kuva nimikkohahmostaan on kiehtovan ristiriitainen. Ääneen pääsevät hahmot ovat taustoiltaan ja luonteiltaan hyvin erilaisia, mutta löysin heistä kaikista jonkin verran samastumiskohtia. Suosikeikseni sukeutuivat Viljami sekä Sisko - en viitsi perustella mielipidettäni sen tarkemmin, etten paljastaisi juonesta liikaa.
"Toiset ihmiset ovat sellaisia. Imevät kaiken hapen pirtistä. Niitä ympäröi sellainen outo valo, että kun ne tulevat huoneeseen, kaikki näkevät ne eivätkä enää muuta. Minunlaiseni jäävät aina varjoon. Valo ei yllä meihin, nurkkaan eikä pimeään, eikä sieltä sisäkehältä näe, että yhtä kokonaisia mekin olemme."
Ihmisten lisäksi keskeisessä osassa on luonto: sitä kuvaillaan romaanissa hyvin elävästi. Mieleeni piirtyivät selkeästi Lapin maisemat, enkä edes ole koskaan matkustanut niin pohjoiseen. Rikas luontokuvaus tuo teokseen omanlaistaan tunnelmallisuutta erilaisten kertojaäänien rinnalla. Kerrontaan tulee eräänlaista verkkaisuutta, minkä ansiosta sivuja ei vain kääntele konemaisesti ja ahnehtien.

Lempi on samanaikaisesti hyvin raaka ja kaunis teos. Se ei aivan kokonaan mennyt ihoni alle, mutta jätti mieleeni lähtemättömän jäljen. Kuten takakannessakin sanotaan, se "osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään." Lempi on vaikuttava romaani, jota ei ole kehuttu suotta!
"Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon." 
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Lukemalla teoksen sain ruksittua Helmet-lukuhaasteesta kohdan 6: kirjassa on monta kertojaa.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Teos 2014
"Taivas varjelkoon! - Se se vasta olisi onnettomuus! Että mies, jota on päättänyt vihata, onkin miellyttävä! Älä toivo minulle mitään niin kauheaa."
Perehdyin Jane Austenin tuotantoon ensimmäisen kerran teini-ikäisenä ja rakastuin hänen tyyliinsä niin palavasti, että olen lukenut vuosien saatossa hänen kaikki romaaninsa. Ensimmäiseksi taisin lukea juurikin Ylpeyden ja ennakkoluulon, ellen väärin muista. Romaanin vanhempi versio löytyy vanhemmiltani, mutten voinut viime vuoden Helsingin kirjamessuilla vastustaa kiusausta ostaa uusintapainos omakseni - kansi on niin kaunis ja suomennos on itsensä Kersti Juvan käsialaa. Kirja on vetänyt minua puoleensa ostamishetkestään lähtien, mutta annoin lopullisesti periksi muutama päivä sitten, sillä romaani sopii erinomaisesti Paperilta ruutuun- sekä Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen.

Austenin tunnetuin teos sijoittuu 1700-luvun lopun Iso-Britanniaan ja kertoo maalaisaateliin lukeutuvasta Bennetin perheestä. Herra ja rouva Bennetillä on viisi tytärtä: Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia, joista Elizabeth on romaanin päähenkilö. Teoksessa kuvaillaan värikkään perheen elämää, tyttärien lemmenhuolia sekä aikakauden seurapiirielämää lempeän ilkikurisesti.

Romaanin kerronta tempaisi minut välittömästi mukaansa, enkä laskenut kirjaa käsistäni mielelläni. Tekstistä on aistittavissa vanhan ajan tuntu, mutta samalla se on yllättävänkin sujuvaa sekä helppolukuista - kiitos tästä yhdistelmästä kuuluu luonnollisesti suomentajalle. Teksti ikään kuin soljuu eteenpäin, eikä lukeminen takkuillut kertaakaan. Oloni lukemisen aikana oli erittäin kepeä, mutta keskityin tarinaan hyvin intensiivisesti, vaikka se onkin minulle entuudestaan tuttu. Ennen kuin huomasinkaan, olin ahmaissut kirjan loppuun - vain pakolliset arjen velvollisuudet estivät minua lukemasta sitä vuorokaudessa.

Tarinan suola on pureva, kuiva huumori sekä hykerryttävän herkulliset henkilöhahmot. Austen kuvailee tapahtumia sekä hahmoja tarkkasilmäisesti ja lämpimän ironisesti - huumori pääsee loistamaan myös monien hahmojen legendaaristen vuorosanojen myötä. Lisäksi aistin kepeän kuoren alta aimon annoksen yhteiskuntakritiikkiä, jolle onkin hauskaa naureskella hahmojen omien edesottamusten ohella. Irvistelyn kohteiksi joutuvat erityisesti yhteiskuntaluokat, seurapiirielämän säännöt sekä erilaiset ihmistyypit. Piikittely ei ole kuitenkaan haudanvakavaa, vaan se tapahtuu pilke silmäkulmassa.

Austen on onnistunut luomaan suuren määrän kiehtovia henkilöhahmoja romaaniinsa. Muistin suurimman osan heistä, mutta silti minusta tuntui kuin olisin tutustunut heihin ensimmäistä kertaa - niin vahvoja tunnereaktioita he minussa herättivät. Osaan hahmoista miellyin, joihinkin jopa rakastuin, kun taas jotkut heistä naurattivat, ärsyttivät tai inhottivat minua. Suosikkini ovat samat kuin ensimmäiselläkin lukukerralla: Elizabeth, Jane, herra Bennet sekä herrat Bingley ja Darcy. Kukin heistä on omanlaisensa persoona ja samastuinkin heihin kaikkiin enemmän tai vähemmän.

Ylpeys ja ennakkoluulo on kerrassaan hurmaava hyvän mielen romaani, jota lukiessa sain nauraa makeasti sekä jännittää hahmojen puolesta. Austenin klassikko nosti jälleen hymyn huulilleni ja piristää synkempääkin päivää. Oli ihanaa palata yhden teinivuosieni suosikin pariin - pitäisi varmaankin aloittaa projekti Austenin muidenkin romaanien uudelleen lukemiseksi!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio BBC:n minisarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo:


©Hande
Katsoin BBC:n kuuluisan minisarjan vuodelta 1995 pian sen jälkeen, kun olin lukenut Austenin
romaanin ensimmäisen kerran. Olen palannut sarjan pariin muutaman kerran sen jälkeenkin, mutta edellisestä kerrasta on sen verran monta vuotta aikaa, että oli syytäkin katsoa se uudestaan.

Filmatisointi on erittäin uskollinen alkuperäisteokselle, mikä on erinomainen asia - minulle on aina erityisen tärkeää, että elokuva- tai televisiosarjaversiot romaaneista noudattavat alkuperäistä juonta mahdollisimman tarkasti. Tekijät ovat selkeästi nähneet myös suuresti vaivaa löytääkseen sopivia rakennuksia, tehdäkseen aikakauden sekä hahmojen yhteiskuntaluokan huomioivia pukuja, ja taatakseen hahmojen puhuvan ja käyttäytyvän kuvailtavan aikakauden tapojen mukaisesti.

Musiikki-ihmisenä kiinnitän myös erityistä huomiota elokuvien sekä tv-sarjojen musiikkiin, etenkin kun kyseessä on historiallinen draama. Tämäkin asia on huomiotu filmatisoinnissa hyvin ja minisarjassa kuullaan paljon musiikkia, joka oli suosittua 1700-1800-lukujen vaihteessa. Musiikki esitetään myös soittimilla, jotka aikakaudella ovat olleet olemassa ja tekijät ovat huomioineet sen, että monissa instrumenteissa valmistusmateriaalit ovat olleet erilaisia kuin nykypäivänä - en tosin tiedä sen tarkemmin, onko käytössä olleiden soittimien osat valmistettu aikakaudelle tyypillisistä materiaaleista, vai onko soittimet vain viritetty eri tavalla, jotta sointi olisi oikea. Myös Carl Davisin sarjaa varten säveltämä musiikki sopii sarjan tunnelmaan ja ajankohtaan hyvin.

Roolitus on mielestäni erittäin onnistunut: pidin kaikista keskeisiä hahmoja esittäneistä näyttelijöistä, sillä he sopivat rooleihinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin Jennifer Ehlestä Elizabethina, Susannah Harkerista Janena, David Bamberista herra Collinsina, Crispin Bonham-Carterista herra Bingleynä, Barbara Leigh-Huntista lady Catherine de Bourghina sekä tietenkin Colin Firthistä herra Darcyna - minun on tunnustettava, että kuulun Firthin Darcyn perään haikailijoihin. Erikseen minun on vielä mainittava Benjamin Whitrow sekä Alison Steadman herra ja rouva Bennetinä - he ovat aivan täydellisiä rooleissaan, kuin kirjan sivuilta kaapattuja!

Kaiken kaikkiaan Ylpeys ja ennakkoluulo-minisarja on onnistunut filmatisointi Austenin rakastetusta klassikosta: nautin sen katselemisesta yhtä paljon kuin kirjan lukemisesta. Innostuin tämän myötä myös muista Austen-romaaninen filmatisoinneista, joita katsoin paljon kirjojen lukemisen ohella. Tahdon palata todennäköisesti niidenkin pariin jossakin vaiheessa.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Eero Korpinen: Patli Dunin yö

©Hande
Eero Korpinen: Patli Dunin yö
Kuoriaiskirjat 2017

En ole aiemmin ottanut vastaan kirjailijoiden suoraan minulle tarjoamia arvostelukappaleita, sillä tarjotut teokset eivät ole olleet minun tyyppiäni, kuten sanotaan. Kuitenkin, helmikuun lopussa minulle tarjottiin seikkailuteosta Patli Dunin yö, joka vaikutti sen verran kiintoisalta, että päätin kokeilla. Kiitokset arvostelukappaleesta!
"Ilta tummuu jo. Ikkunani takana kukoistava puutarhamme ja taivaanrantaan levittäytyvät savannit katoavat pian Afrikan nopeasti lankeavaan yöhön, ja tunnen, että minun on tullut viimein aika kertoa Jalkapuolesta sekä viimeisestä metsästysretkestäni Kumaonin kukkuloilla, josta olen sittemmin käyttänyt itsekseni nimitystä Patli Dunin yö."
Patli Dunin yön päähenkilö on oikeasti elänyt ihmissyöjätiikereiden metsästäjä ja luonnonsuojelija, eversti Jim Corbett (1875-1955). Intiassa lähes koko ikänsä elänyt mies on jo yli 70-vuotias, kun maan kuvernööri pyytää häntä lähtemään vielä yhdelle metsästysretkelle Patli Dunin laaksoon, jonka asukkaita eräs ihmissyöjätiikeri on terrorisoinut jo vuosikymmenen ajan. Vastahakoisesti Corbett ottaa tehtävän vastaan ja niin alkaa intensiivinen kissa-hiiri-leikki - mutta kumpi osapuolista onkaan kissa ja kumpi hiiri?

Teos on erityisen viihdyttävää luettavaa: lukeminen ei takkuillut ollenkaan ja aihe kiinnostaa minua jo vanhastaan - olen ollut lapsena suuri seikkailuromaanien ystävä, tiikerit ovat olleet minusta aina kiehtovia, kuin myös jännittävät kertomukset ihmissyöjätiikereistä ja niiden metsästyksestä. Ei siis ihme, että kirjan parissa viettämäni aika kului rattoisasti. Tarinan kerronta muistutti mieleeni monet vanhat seikkailukertomukset, joita pienenä tulin lukeneeksi. Tuttuudessa oli kieltämättä sekin puoli, ettei juoni tarjonnut suuresti yllätyksiä, mutta se muuttui loppua kohden melkoisen jännittäväksi.

Patli Dunin yö kulkee klassisten seikkailukertomusten jalanjäljissä ja yhdistää oivallisesti todellisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon, mikä tuo tarinaan kiintoisaa lisäväriä. Korpisen pienoisromaani on nautinnollista välipalalukemista ja sopi erinomaisesti kaluttavaksi mielen raskaaksi jättäneen Lahtarit-romaanin jälkeen. Jos haluaa kepeää lukemista esimerkiksi riippumattoon kesähelteillä, Patli Dunin yö on oivallinen kirja sitä varten!

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33: kirja kertoo Intiasta.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

©Hande
Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
"Tämä sota on sielunvihollisen juoni. Mitään jaloa siinä ei ole, eikä se vapauta ketään muuta kuin ne, jotka vihollisen kuulasta jättävät maallisen elämänsä, joku nopeasti, joku hirveitä tuskia kärsien. Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat."
Kannon uusin romaani kiinnitti huomioni tammikuisena iltana eräässä kirjakaupassa hypnoottisella kannellaan: kaukaa katsottuna se näytti kovin kauniilta, mutta tultuani lähemmäksi ruma totuus paljastui - samalla se on aika osuva vertauskuva kirjan sisällölle, ellen sanoisi. Tajusin kirjan nimestä välittömästi, mistä se kertoisi ja kiinnostukseni lisääntyi, sillä olen lukenut monia Suomen sisällissodasta kertovia kirjoja, mutta niissä on korostettu enemmän punaisten vaiheita. Jouduin kuitenkin odottamaan pari kuukautta, ennen kuin pystyin hankkimaan teoksen kotikirjastooni.

Tuskin olen ainoa, joka ymmärtää jo kirjan nimestä sen idean, mutta kerronpa silti hieman juonesta: romaani käsittelee sisällissotaa valkoisten näkökulmasta - he saivat sodan kuluessa punaisilta liikanimen "lahtarit", josta teoskin on saanut nimensä. Kirjan kerronta koostuu monien henkilöhahmojen vuorottelevista, minä-muotoisista äänistä sekä aidoista aikalaisdokumenteista, kuten lehtiartikkeleista sekä Mannerheimin päiväkäskyistä. Ääneen pääsee muun muassa suojeluskuntalaisia, jääkäri, muonittaja, medisiinari, soittokunnan kornetisti ja suomenhevonen. Mosaiikkimainen rakenne vaati minulta alkuun totuttelemista - palasin ajoittain henkilöluettelon pariin varmistaakseni, oliko äänessä oleva hahmo yksi keskeisistä - mutta melko pian tyyli kaappasi minut otteeseensa.

Teos käsittelee aihettaan hyvin laajalti ja mukana on lukuisia, kiinnostavia näkökulmia. Henkilöhahmoissa on enemmän ja vähemmän aatteellisesti sotaan suhtautuvia taistelijoita, sivullisia sekä heitä, jotka alkavat ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistaa koko sotaretken merkityksen. Erityisen paljon minua vetivät puoleensa romaanin naishahmot - lukemissani sotakirjoissa naiset ovat monesti jääneet paitsioon, joten minua ilahdutti huomata myös "hameväen" olevan keskeisessä roolissa Lahtareissa. Useiden katsantokantojen ansiosta opin aiheesta paljon uuttakin, vaikka tietoni sisällissodasta ovat olleet melko hyvät vanhastaankin.

Romaanin henkilöhahmot olivat kiinnostavia persoonia ja heidän omaleimaisuuttaan lisäsivät persoonalliset puhetavat: suurin osa hahmoista puhui oman asuinalueensa murteella tai slangilla, mutta mukaan mahtui myös kirjakieltä käyttäviä henkilöitä. Hahmojen vaiheet herättivät mielenkiintoni ja kiinnyinkin osaan heistä syvästi. Kannon omien luomusten lisäksi teoksessa esiintyy myös todellisia henkilöitä, joista minua kiinnosti eniten säveltäjä Toivo Kuula - hänen mukanaolonsa onnistui yllättämään minut suuresti. Todellisten ja fiktiivisten hahmojen osiot limittyivät erinomaisesti yhteen, enkä olisi edes tajunnut kaikkia todellisia henkilöitä oikeasti eläneiksi, ellei jokin toinen seikka kirjassa sitä olisi paljastanut.

Kannon uutuusteoksessa sodan kuvaus on rehellisen raadollista, eikä se säästele lukijoita vuonna 1918 tapahtuneilta julmuuksilta. Vaikka olen ollut entuudestaankin tietoinen sisällissodan aikana tehdyistä hirveyksistä, teos järkytti ja ahdisti minua paljon - sydäntä oikein kivisti joitakin kohtia lukiessani. Kun on elänyt koko ikänsä rauhan aikana, on hyvin vaikeaa käsittää, miksi ihmiset ovat olleet valmiita tekemään toisilleen niin paljon pahaa, etenkin kun vastassa olivat suurimmaksi osaksi oman maan kansalaiset. Toisaalta, tämän romaanin lukemisen jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä, miksi sisällissodan haamut tuntuvat hellittävän otettaan ihmisistä vasta nyt, kun tapahtumista on kulunut lähes sata vuotta.

Lahtarit on tapahtumiaan kaunistelemattomasti kuvaava ja vaikuttava romaani Suomen historian kipeästä käännekohdasta. Aiemmin valkoiset ovat jääneet minulle etäisiksi ja piirtyneet mieleeni paatuneina ihmishirviöinä, mutta Kannon teos muutti heidät inhimillisiksi, vaikken edelleenkään hyväksy kaikkia heidän mielipiteitään tai tekojaan. Romaani ei kuitenkaan syyllistä kumpaakaan osapuolta, ja muistuttaa oivallisesti, ettei kukaan ollut täydellinen ja että julmuuksiin syyllistyivät sekä valkoiset että punaiset. Lahtarit jätti minuun samanaikaisesti onton olon sekä lukuisissa ajatuksissa vellovan pään. Lukukokemus oli niin pysäyttävä, että vaati useamman päivän koota ajatukseni selkeään muotoon. Tiedän jo nyt, että teos on yksi vuoden parhaista kirjaelämyksistäni ja oli kaiken odottelun arvoinen. Lisään ehdottomasti myös Kannon Pyövelin sekä Veriruusut lukulistalleni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kuittaan romaanilla Helmet-lukuhaasteen kohdan 8: Suomen historiasta kertova kirja.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - novelleja

©Hande
Shimo Suntila & Christine Thorel (toim.): Varjoisilta kujilta - novelleja
Osuuskumma 2017

Jos on lukenut blogiani pidemmän aikaa, tietää, että olen kahden ihanan kissan äiti. Pidän eläimistä myös ylipäätään, joten niihin liittyvä kirjallisuus kiinnostaa minua. Kun sain tietää, että Osuuskummalta ilmestyy kissojen ympärille keskittyvä novelliantologia, pyysin siitä arvostelukappaleen luettavakseni ja sain sen. Kiitokseni kustantamolle.

Varjoisilta kujilta sisältää 11 novellia, joissa kissoilla ja niiden luonteella on keskeinen rooli: mukana on kissamaisia ihmisiä sekä kissoja, jotka muun muassa ratkovat rikoksia, juonittelevat väärintekijöitä vastaan ja metsästävät Rottakuningasta. Kullakin novellilla on oma kirjoittajansa - tosin yhdellä novellilla on kaksi tekijää. Tarinoiden tekijät ovat hyödyntäneet oivallisesti kissojen ominaisuuksia sekä kissoihin liitettyjä uskomuksia.

Kertomuksien taso vaihteli jonkin verran: osa oli minulle mitäänsanomattomia, kun taas jotkut olivat niin kekseliäitä, etten voinut muuta kuin ihailla - pari novellia jopa nostatti niskakarvani pystyyn. Novellivalikoimasta tykästyin eniten viiteen tarinaan: Valkoisen kissan kuolema, Rottakuningas, Suvikulta, Peto ja Kissa joka jäi.

Novelleissa esiintyy erilaisia kirjallisuuden lajityyppejä, mikä monipuolisti kokoelmaa. Edustettuina olivat esimerkiksi dekkarit, kauhu, dystopia sekä historiallinen kirjallisuus. Laajan genrevalikoiman lisäksi kertomuksissa esitellään erittäin mielenkiintoisia näkökulmia, jotka saivat minut pohtimaan ihmisyyttä ja kissoja sekä niiden kiehtovuuden voimaa - ovathan kissat innoittaneet muun muassa monia taiteen tekijöitä.

Varjoisilta kujilta on kissoille kunniaa tekevä ja kiintoisa antologia. Se ei lyönyt minua ällikällä, mutta herätti minussa erilaisia tunteita ja hyvin syvällisiäkin ajatuksia. Suosittelen teosta heille, joiden sydämessä on erityinen paikka kissoille.

Arvosana: ✮✮✮✮