lauantai 21. lokakuuta 2017

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina

©Hande
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina
WSOY 1997

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteen päättymisestä on jo yli puolitoista kuukautta, mutta pitäähän minun kirjoittaa vielä viimeisestä kirjasta, jonka haastetta varten luin. Palasin Astrid Lindgrenin klassikkoteoksen pariin vuosien tauon jälkeen, sillä Peppi Pitkätossu on ollut yksi lapsuusaikani esikuvista. Kaipasin myös hyvän mielen kirjaa vastapainoksi aiemmin lukemilleni, synkemille teoksille. Tuskin siis yllättää, että valitsin Peppi Pitkätossun tarinan Lindgrenin laajasta tuotannosta. Peppi Pitkätossun tarina pitää sisällään kaikki Lindgrenin kirjoittamat teokset maailman vahvimmasta tytöstä, niitä on yhteensä kolme kappaletta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä.

Peppilotta Sikurina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, maailman vahvin tyttö, muuttaa pienen kaupungin laidalla sijaitsevaan Huvikumpuun Herra Tossavainen-niminen apinansa sekä hevosensa kanssa. Hänen äitinsä on enkeli ja merikapteeni-isänsä on kadonnut merillä, mutta Peppi on neuvokas ja pärjää erinomaisesti itsekseen. Huvikummun naapurissa on talo, jossa asuvat sisarukset, Tommi ja Annikka, vanhempiensa kanssa. Lapset ystävystyvät keskenään ja luvassa on paljon hauskanpitoa.

Kirja koostuu pienemmistä tarinoista, jotka kuitenkin linkittyvät toisiinsa luoden eheän kokonaisuuden. Kertomukset ovat hassun hauskoja, ja sain nauraa moneen otteeseen niitä lukiessani. Lisäksi teoksen lukeminen oli nostalgista, sillä se herätti minussa monia muistoja kirjaan, sen hahmoihin sekä omiin vaiheisiini liittyen. Jos tarinoita kaivelee pintaa syvemmältä, hauskuuden ja pirteyden verhon takaa on löydettävissä myös vakavia teemoja, kuten yksinäisyys ja kiusaaminen. Teos ottaa näihin aiheisiin hienovaraisesti kantaa ja antaa pohtimisen aihetta kirjaa lukevalle aikuisellekin.

Nautin kirjan tarinoista kovasti, mutta silmiini pistivät vanhahtavat termit, jotka eivät ole soveliaita nykykielessä. Koska kyseessä on lastenkirja, termit häiritsevät minua - oikeastaan ne häiritsivät minua myös lapsuudessani, sillä termit eivät olleet enää silloinkaan hyväksyttäviä. Suomennos on varmaan vieläkin vanhempi kuin omistamani painoksen ilmestymisvuosi, en osaa muuten selittää termien käyttöä. En tiedä, onko käännöstä muokattu myöhemmissä painoksissa, mutta mielestäni se olisi suotavaa - kirjat vaikuttavat kuitenkin lukevan lapsen asennemaailman muodostumiseen.

Peppi Pitkätossun tarina on mielikuvituksen riemujuhlaa: luovuus kukoistaa ja teoksen päälimmäinen sanoma kuuluttaa, että annetaan lasten olla lapsia. Samastuin edelleen Peppiin monessa asiassa vahvasti, ja kirjan lukeminen muistuttikin minulle, ettei lapsenmielisyys ole suinkaan pahasta aikuisillakaan. Päälimmäiseksi minulle jäi tämä ajatus: kenenkään ei kannata kasvaa aikuiseksi - ainakaan liikaa.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

©Hande
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
Bazar 2016

Innostuttuani Flavia de Lucesta Piiraan maku makea-romaanin lukemisen myötä olen metsästellyt sarjan jatko-osia kissojen ja koirien kanssa - tehtävä ei ole suinkaan ollut helppo. Neljännen osan nappasin verkkokirjakaupan alennusmyynnistä, loput löytämistäni ovat antikvariaateista. Luin Hopeisen hummerihaarukan tapauksen heinäkuun kesälukumaratonin aikana lähes kokonaan, joten pitihän minun sisällyttää tämä seuraava osa elokuun koitokseen mukaan. Kuten aikaisemmassa tekstissäni kerroin, bloggaukset ovat viivästyneet koulutöiden ja nyt pois väistyneen kirjoitusjumin vuoksi.
"Minulla on kuitenkin sellainen elämänkatsomus, että villan lämpö peittoaa muotirytkyissä hytisemisen missä tahansa olosuhteissa."
Joulu on ovella ja Flavia on kehitellyt suunnitelman pyydystääkseen joulupukin - pitäähän hänen olemassaolonsa todistaa epäileville isosiskoille. Buckshaw'ssa käy myös kuhina, kun kartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, sillä Flavian isä on taloudellisissa vaikeuksissa ja sallimalla kartanon käyttämisen kuvauksissa konkurssi pysyy toistaiseksi loitolla. Kuvausryhmään kuuluvat kaksi näyttelijätähteä järjestävät avoimen esityksen, jota suurin osa kyläläisistä tulee katsomaan, mutta asiat mutkistuvat, kun esityksen aikana iskee sankka lumimyrsky, jonka vuoksi kyläläiset jäävät jumiin kartanoon. Seuraavan yön aikana yksi paikalla olleista kuolee, ja Flavian on jälleen laitettava taitonsa peliin arvoituksen selvittämiseksi.

Teoksen suljetun paikan mysteeri oli viihdyttävä, vaikkei tarjonnutkaan minulle kovin suurta aivopähkinää purtavaksi. Siinä oli mielenkiintoisia elementtejä, mutta se ei onnistunut viemään minua tyystin mennessään, kuten kävi Hopeisen hummerihaarukan tapauksenkin kohdalla - tosin pidin tämän kirjan tarjoamasta arvoituksesta enemmän. Joulupukkiin liittyvä sivujuonne oli sen sijaan mielestäni sympaattinen ja toi värikkyyttä vastapainoksi selvitettävän rikoksen aiheuttamalle synkähkölle tunnelmalle.
"Tällaista se oli aaveiden kanssa: ne ilmestyvät mitä ihmeellisimpiin aikoihin mitä omituisimmissa paikoissa."
Kirjan parasta antia on henkilöhahmojen sekä heidän keskinäisten suhteidensa kehittyminen. Erityisesti Flavian kipuilu menneisyyden sekä lapsuuden ja varttumisen välisen ristiriidan kanssa sai aivonystyräni hereille ja kiinnyin tyttöön  vieläkin lujemmin. Lisäksi Buckshaw'n jokapaikanhöylä Dogger oli tässä osassa merkittävämmässä asemassa kuin Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa, mikä ilahdutti minut ikihyviksi - ei, en suinkaan onnistu kiintymään tarinoiden hovimestareihin tai vastaaviin.
"Joskus minusta tuntui kuin seisoisin hajasäärin kylmän valtameren yllä - toinen jalka uudessa maailmassa, toinen vanhassa. Samalla kun ne ajelehtivat vääjäämättä kauemmas toisistaan, minä olin vaarassa repeytyä kahtia."
Romaani uhkuu samaa henkeä kuin edeltäjänsäkin: murhamysteeri ilman turhaa väkivallalla mässäilyä, purevaa huumoria, vakavia teemoja sekä kiehtovia henkilöhahmoja, unohtamatta kirjallisia viittauksia. Flavia-kirjoja lukiessani minulle tulee kutkuttava ja lämmin olo, mutta samaan aikaan ne saavat minut mietteliääksi ja melankoliseksi. Sain naureskella tarinan kommennuksille, mutta koin myös jännitystä sekä liikutusta - erityisesti teoksen loppuosio sai sydämeni pakahtumaan, hyvällä tavalla.

Filminauha kohtalon käsissä- kirjan taso on korkeampi kuin edeltäjänsä, mutta se ei silti aivan kohonnut sarjan ensimmäisen ja toisen osan rinnalle arvoasteikossani. Pidin kuitenkin tarinasta ja minua on alkanut kiinnostaa, mihin suuntaan Flavian elämä oikein kääntyy, joten palaan kemisti-etsivän seikkailujen pariin heti, kun se on mahdollista.
"Kirjat ovat kuin happi syvänmerensukeltajalle --. Jos ne viedään pois, voi saman tien ruveta laskemaan ilmakuplia." 
Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 14. lokakuuta 2017

Saanen esitellä itseni kirjoin? osa 2

©Hande

Opiskeluelämä on pitänyt tiiviisti otteessaan, mutta nyt ensimmäinen tenttini on tehty ja minulla on hetki aikaa hengähtää. Olen viimeistelemässä yhtä rästibloggauksistani, mutta ajattelin sitä ennen julkaista haasteen. Näin Kirja vieköön!-blogin riitta k:n kertoneen itsestään bloggaamiensa kirjojen nimien kautta. Tämän haasteen on lanseerannut alunperin Kirjat kertovat-blogi.
Olen kertonut itsestäni aikaisemmin kirjahyllystäni löytyvien teosten nimillä viitisen kuukautta sitten, vastaukseni voi lukea halutessaan täältä.

Lapsena olin: Tuntematon sotilas

Nyt olen: Oman elämänsä sankari

Haluaisin olla: Iso kiltti jätti

Ominaisuuteni, josta en luovu: Tuhat loistavaa aurinkoa

Taito, jota haluan kehittää: Heräämisen aika

Kotini: Täällä Pohjantähden alla

Elämäni: Odysseia

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Lennä, uneksi

Asia, jota ilman en voisi elää: Oma huone

Asia, jota en haluaisi kokea: Musta rakkaus

Työni: Sinun tähtesi

Työpöydälläni: Jokeri

Yöpöydälläni: Hylätty puutarha

Antavat voimaa: Kerro minulle jotain hyvää

Vievät voimia: Kuolema kulkee perheessä

Haaveilen: Jos olisit tässä

Viestini ystävälle: P. S. Rakastan sinua

Minua mietityttää usein: Linnunrata

Minua pelottaa joskus: Lahtarit

Tulevaisuudensuunnitelmani: Yön ritari

Haasteen saa saa ottaa käyttöönsä vapaasti. Ensi viikolla minulla ei ole koulua ollenkaan ja lupaan hoitaa rästitekstit blogiin pienen lomani aikana.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Frank Miller: Yön ritari

©Hande
Frank Miller: Yön ritari
RW Kustannus 2015

Ensimmäiset kouluviikot ovat menneet uuteen elämäntilanteeseen totuttelemisessa. Kaiken kukkuraksi olen kärsinyt pahemmanlaatuisesta kirjoitusjumista, joten blogini on viettänyt syyskuun hiljaiseloa. Syysflunssakin on iskenyt minuun, mutta päätin näin viikonloppuna kirjoitella rästitekstejä koulutöiden välissä.

Kaikki Batman-sarjakuvien ystävät tietävät Millerin Yön ritarin - se on yksi rakastetuimmista viittasankarista kertovista teoksista. Itse olen kuitenkin vältellyt sitä, koska olen pelännyt Millerin mahdollista näkemystä suosikkisupersankaristani. Pohtiessani elokuun kesälukumaratonin pinon sisältöä päätin tarttua härkää sarvista, ja suuntasin kirjastoon hakemaan Batman-klassikkoa.

55-vuotias Bruce Wayne on ripustanut Batmanin manttelin naulaan 10 vuotta aikaisemmin. Rikollisuuden määrä on kasvanut huimasti ja nyt Gothamia ovat alkaneet riivata niin kutsutut mutanttijengit, jotka terrorisoivat kaupunkia ja sen asukkaita. Bruce yrittää seurata tapahtumia vain sivusta, mutta Yön ritari hänessä ei suostu vaikenemaan, joten Batman palaa Gothamiin. Viittasankarin ilmestymisen provosoimana pakkaa tulevat sekoittamaan myös muun muassa Two-Face ja Jokeri.
"Mutta siitä kaikkein ilkeimmästä tyypistä he eivät puhu koskaan. Siitä julmurista. Siitä, joka ei osannut lentää eikä taivuttaa terästä paljain käsin. Siitä, joka pelotti kaikilta kurat housuun, ja nauroi sille, millaisia kateellisia pelkureita me muut olimme."
Jos Yön ritaria pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi kyyninen. Kuva Gothamista ja sen asukkaista on ruma, eikä elämän kovettaman Brucen näkemykset ole yhtään sen optimistisempia. Lukemani painos sarjakuvasta on deluxe-versio, jossa on tarinan lisäksi liitteenä muun muassa Frank Millerin esipuhe. Siinä tarinan kirjoittaja kertoo 1980-luvun tapahtumien (teos ilmestyi alun perin vuonna 1986) heijastuvan Yön ritarissa ja sen kyllä huomaa: Yhdysvalloissa tapahtui tuolloin monia poliittisia myllerryksiä ja rikollisuus kukoisti - ei siis ole ihme, että sarjakuvan maailma on synkkä.

Teoksessa pohdintaan pääsevät esimerkiksi moraali, hyvän ja pahan välinen tasapaino, dualismi ja korruptio. Nämä teemat ovat kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä - jälleen kerran löysin dystooppisesta tarinasta yhtymäkohtia myös nykyhetkeen. Tuntui samaan aikaan sekä kiehtovalta että hirvittävältä miettiä maailman menoa ja suuntaa, johon yhteiskunta on menossa. Yön ritarista paistaa räikeä yhteiskuntakritiikki, eikä niitä taida olla syytä vieläkään unohtaa menneinä asioina.

Vaikka sarjakuvan tematiikka oli kiintoisaa ja havahdutti minut ajattelamaan, se sisälsi muutamia häiritseviä seikkoja. Minulla oli ollut suuret odotukset Jokeria kohtaan muiden puheiden perusteella, mutta Rikosten klovniprinssi oli mielestäni enimmäkseen tylsä: hän esimerkiksi kopioi toiminnassaan Poison Ivyn maneereja, mikä ärsyttää minua. Tuntuu, että Miller on mennyt sieltä, missä aita on matalin. Lisäksi tarinassa on ainakin minun kokemusmaailmani ensimmäinen naispuolinen Robin, Carrie Kelley. Hän herätti mielenkiintoni ja osoitti paljon potentiaalia, mutta hän esiintyy kirjassa liian vähän ja hänen taustansa jää liiankin kanssa hämärän peittoon - olisin mieluusti lukenut hänestä lisää.

Sarjakuvan visuaalisen ilmeen ovat luoneet Klaus Janson ja Lynn Varley. Kuvitus oli ainoa asia, joka minulle oli kertomuksesta tuttua entuudestaan, sillä yksittäisiin kuviin Yön ritarista tulee törmättyä aika ajoin erilaisissa tilanteissa. Piirtäjien kynän jälki on rosoista ja hailakkaa, mikä kuvastaa osuvasti teoksen tapahtumia ja tematiikkaa. Ruutujen värimaailmaa dominoivat harmaan eri sävyt korostaen Gothamin ankeutta sekä Brucen synkeää mielenmaisemaa.

Yön ritari ei saa minulta osakseen suuria ylistyssanoja, sillä se jäi minulle lukukokemuksena melko valjuksi, vaikka tematiikka veti minua puoleensa. Viihdyin kuitenkin sen parissa kelvollisen hyvin - tarinan aiheiden kiinnostavuuden lisäksi tarinasta löytyi odottamaton käänne, joka sai suuni loksahtamaan auki. Ymmärrän myös, miksi teos on tarjonnut vaikutteita sekä inspiraatiota myöhempiin Batman-sarjakuviin sekä lukuisiin filmatisointeihin, kuten Christopher Nolanin Yön ritari-trilogiaan, Batman v. Superman-elokuvaan sekä Batman the Animated Seriesiin.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Yön ritari kattoi Helmet-lukuhaasteen kohdan 32: kirja on inspiroinut muuta taidetta.

torstai 31. elokuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteen koonti

©Hande
Osallistuin Luetaanko tämä?-blogin lanseeraamaan Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaasteeseen, jossa luettiin - kuten nimikin jo kertoo - oman lapsuuden tärkeitä teoksia. En ollut alunperin kuullutkaan koko haasteesta, mutta luettuani yhden Viiru ja Pesonen-kirjan ystävänpäivän lukumaratonissa, Luetaanko tämä?-blogin Kia ehdotti minua osallistumaan. Päätin lähteä mukaan matalalla kynnyksellä, joten en ottanut suuria paineita lukemieni kirjojen määrästä.

Luetut kirjat:


Luin siis haastetta varten kolme kirjaa.  Peppi Pitkätossun tarinasta en ole ehtinyt vielä kirjoittaa blogiini, mutta ei hätää - teksti ilmestyy, jahka olen saanut pari aiempaa rästikirjoitusta valmiiksi. Teokset olivat sellaisia, joihin en ollut tarttunut vuosikausiin, mutta muistin yllättävän hyvin niiden tapahtumat - suosikit ovat jääneet mieleen, siis! Olisin voinut lukea enemmänkin lapsuuden kirjoja, mutta aika ei riittänyt muulta lukemiselta ja nyt koulunkäyntikin pitää kiireisenä. Haasteen tarjoaman töytäisyn ansiosta tulen kuitenkin varmasti palaamaan muulloinkin lapsuuteni rakkaisiin teoksiin.

Kiitos Kialle haasteen vetämisestä! :)

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta

©Hande
Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta
Tammi 1996

Lapsuuteni kirjasuosikit-lukuhaaste lähenee loppuaan, joten nappasin elokuun kesälukumaratonin pinooni toisen vanhempieni kirjavarastosta nappaamani Viiru ja Pesonen-kirjan. Eihän teos ole odottanut lukemistaan kuin helmikuusta saakka.

Pesonen on huonotuulinen ja alla päin, eikä suostu tekemään muuta kuin istua murjottamassa seinää tuijottaen. Viiru-kissa ei suostu katsomaan isäntänsä toimettomuutta sivusta, vaan ryhtyy moninaisiin toimenpiteisiin ukkoparan piristämiseksi - halusi mies sitä tai ei. Kuinka käy pienen katin juonien?

Minulla oli kirjan tarinasta hataria muistikuvia, jotka vahvistuivat luettuani pari ensimmäistä sivua. En ole tarttunut yhteenkään Nordqvistin teokseen vuosikausiin kettujahti-tarinaa lukuunottamatta, mutta niistä syntyneet muistot ovat säilyneet aivojeni arkistoissa. Muistan nauraneeni lapsena Viirun edesottamuksille tässä kirjassa, mutta tällä kertaa tarina sai myös uuden, vakavamman ulottuvuuden: Pesosen oikuttelun voi tulkita johtuvan masentuneisuudesta. Hätkähdin havaintoani, sillä se syvensi kertomusta paljon enemmän kuin olisin lyhyeltä lasten kirjalta osannut aavistaa.

Jälleen kerran Nordqvistin kuvitukset toivat lisäväriä jo valmiiksi kiintoisaan tarinaan. Kuvien ilmeikkyys sekä yksityiskohtaisuus herättivät sisäisen lapseni tutkimaan tarkasti jok'ikisen sivun. Lisäksi ne toivat kaivattua vastapainoa tarinan herättämille, synkeähköille mietteille, sillä kuvat ovat vallan hulvattomia.

Viiru puijaa Pesosta on lyhyydestään huolimatta varsinainen hyvän mielen kirja, joka tarjoaa ajateltavaa varttuneemmallekin lukijalle. Lisäksi se osoittaa, miten suuri voimavara kissat - tai lemmikit ylipäätään - voivat olla.

Arvosana: ✮✮✮✮

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Matti Rönkä: Yyteet

©Hande
Matti Rönkä: Yyteet
Gummerus 2017
"Ajattelin, että meillä on sitten koko lailla mukavaa porukkaa töissä. Omanlaistansa, mutta sen kanssa tuli toimeen, jopa viihtyi. Kotonakin oli kaikki kunnossa. Hiihtokilometrejä oli kertynyt tarpeeksi, kohta pääsisi juoksemaan kevätauringossa. Tytölläkin elämä kai mallillaan.                                                                             Melkein ihanaa tai onnellista.                                                                 Liian isoja sanoja suuhuni, mutta kumminkin.                              Elämä oli ihan mukavaa."
Selaillessani tämän syksyn kirjakatalogeja huomioni kiinnitti muun muassa Matti Röngän romaani, taikasananaan "Tuntematon sotilas". En voinut millään vastustaa kiusausta perehtyä yhden suosikkikirjani modernisointiin, joten pyysin arvostelukappaletta. Se saapui nopeasti - kiitokset kustantajalle - ja aloitinkin kirjan lukemisen pian, mutta pelkäsin innostukseni vaikuttavan häiritsevästi Nixin lukemiseen,, ja jätin teoksen sivuun. Jatkoin lukemista viimeisen kesälukumaratonin aikana.

Kuten yllä kerroin, Yyteet on nykyaikaistettu versio Väinö Linnan klassikosta. Eletään vuotta 2017 ja minulle tutut hahmot työskentelevät pienehkössä IT-alan yrityksessä, Varma-Datassa. Firman toimitusjohtaja Kaarna jää eläkkeelle ja hänen tilalleen astuu nuori Lammio, joka aikoo pistää Varma-Datan uuteen uskoon. Otteet ja samalla työilmapiiri tiukkenevat, eikä YT-neuvotteluiltakaan vältytä.
"Vittu nää strategiakartat ja suorituskykypyramidit on niin yäsriä kuin olla voi. Tai vielä antiikkisempaa. Reikäkorttikamaa. Flora-margariinia. Vai mitä meillä oli ennen Floraa. Pikkukakkosen nukkumattia deedeeärrästä. Siis meidän ympäristö muuttuu niin että ei siihen voi karttaa asettaa. Pitää navigoida lennosta. Tai pysyä verkon liikkeen mukana. Enemmän kuin kolme ulottuvuutta. Tää on hyvä definitio. Mobiilisuus tässäkin määritteenä. Me ollaan liikkuvassa verkossa. Se pitää tajuta." 
Tapahtumien sijoittuminen näkyy miljöön lisäksi myös teoksen hahmoissa. Siinä, missä Tuntemattoman sotilaan henkilöt olivat eri puolilta Suomea, suurin osa Varma-Datan työntekijöistä on eri puolilta Helsinkiä, sillä yritys sijaitsee Itä-Helsingissä. En ole törmännyt liian usein pääkaupunkiimme sijoittuvaan kirjallisuuteen, jossa hahmot olisivat metroradan varrelta, etenkään sieltä idästä, joten oli hauskaa huomata, että Vanhala on Myllypurosta, Koskela Puotilasta ja Rahikainen Kontulasta. Asuinpaikkojen lisäksi modernisoinnin huomaa hahmojen nimistä: Rönkä on antanut joillekin etunimettömäksi jääneille hahmoille kokonaan uudet etunimet, nykyaikaistanut joitakin vanhahtavia etunimiä sekä luonut joidenkin sukunimistä kokonaan uuden nimen sanaleikillä - esimerkiksi Kariluoto on Yyteissä Kari Luoto. Realistisuuden takaamiseksi myös joidenkin hahmojen sukupuoli on vaihdettu, mikä toi kiehtovan lisän tarinaan.

Kirjan pääfokus ei ole suinkaan Linnan teoksen uudistamisessa, vaan työelämässä nykyisine haasteineen - hahmot vain sattuvat olemaan nykyaikaistetut versiot Tuntemattoman vastaavista. Löysin tarinassa mainituista työelämän kipukohdista, työyhteisön kuvauksesta sekä sen jäsenten puheenaiseesta yhteneväisyyksiä entisen työpaikkani kanssa. En tehnyt toimistotyötä, mutta huolien sekä ilojen aiheet olivat samantyyppisiä kuin Varma-Datassa. Romaani sai minut pohdiskelemaan syvällisiä haikeana, mutta toisaalta minulle tuli myös kotoisa olo hahmojen keskinäisestä kemiasta, sillä minullekin työkaverit olivat työnteon suola ja huumori sekä erilaiset letkautukset aivan omaa luokkaansa.
"Mikäs täällä? Ei työpaikalla saa näin hauskaa olla?"
Vaikka kirjan tematiikka eroaa monessa kohtaa esikuvastaan, Tuntemattoman sotilaan vaikutukset näkyvät Yyteissä selvästi: hahmojen luonteet vastaavat jatkosodan kurimuksessa kamppailevia kaimojaan, tarinan rakenne kulkee Linnan jalanjäljissä ja ikoniset kohtaukset, kuten kovennetun seisominen, Rokan urotyö sekä Mannerheimin syntymäpäivät, ovat saaneet hienoja uudelleentulkintoja. Sain nauraa monille oivalluksille, mutta toisaalta ilmeeni vakavoituikin ajoittain ja osa kohtauksista säväytti, jopa yllätti. Rönkä on onnistunut luomaan tarinan asetelmasta sellaisen, ettei kaikkia asioita osannut satavarmasti odottaa tapahtuvaksi.
"Koskelan Ville Varma-Datasta päivää. Entinen teologian ylioppilas. Nykyisin Microsoftin mannekiini. Syö koodia ja paskantaa bittejä."
Yyteet on romaani aiheesta, joka vaikuttaa monien elämään, mutta josta ei kuitenkaan ole tehty montaa kaunokirjallista teosta. Löysin siitä paljon samastuttavaa - niin hyvässä kuin pahassakin - mutta kipeitäkin aiheita käsitellään musta huumorin turvin, joten käytännössä nauroin koko romaanin läpi. Vaikka osa teoksen hahmoista jäi turhankin etäiseksi, kiinnyin moniin Tuntemattoman suosikkeihini aivan uudella tavalla. Nautin suuresti siitä, että kirjan tarina on aivan omanlaisensa, mutta pystyin tunnistamaan esikuvateoksen rungon ja tunnelman romaanin sivuilta. Yyteet tarjosi oivallista vertaistukea työmaailman muutoksien kanssa painiskeluun minulle rakkaan klassikon avulla.
 "Negatiivisuus on semmoinen musta aukko, imee kaiken. Myös sen hyvän mitä onnistutaan tekemään."
Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 19. elokuuta 2017

Kesälukumaraton osa 3 - koonti

©MarikaOksa

Viimeiset hetket ennen uutta elämänvaihetta ovat käsillä - sain nimittäin kesäkuun lopussa tietää, että sain opiskelupaikan. Duunarielämä vaihtuu koulun penkkiin, joten mikä olisi parempi tapa viettää viimeisiä vapaapäiviä kuin omistamalla vuorokauden kirjojen lukemiselle? Kesän viimeistä maratonia emännöi MarikaOksa Oksan hyllyltä-blogista.

Olen osallistunut tämän kesän aiempiinkin maratoneihin. Jos kiinnostaa, kesäkuun maratoonaamisestani voi lukea täältä ja heinäkuun vaiheista täältä. Tällä kertaa näin vaivaa ja suunnittelin lukupinoani etukäteen, toisin kuin edellisen maratonin aikaan. Sarjakuvia on jälleen hyvin vähän - oikeastaan vain yksi. Lisäksi pinosta löytyy kaksi lastenkirjaa, tietoteos sekä kaksi romaania. Valitsin suurimman osan lukemistostani erilaisia lukuhaasteita silmälläpitäen. Nämä teokset valikoituivat mukaan:
  • Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
  • Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina
  • Frank Miller: Yön ritari
  • Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta
  • Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
  • Matti Rönkä: Yyteet

©Hande

Olen menossa tänään perheeni kanssa nostalgiselle matkalle Naantalin Muumimaailmaan, jossa en ole käynyt noin seitsemääntoista vuoteen. Aloitan oman etappini tämän vuoksi vasta illalla. Tarkoituksenani on lukea Yyteet loppuun, sillä olen aloittanut sen jo aikaisemmin - pakotin itseni lukemaan Nixin loppuun, ennen kuin saisin jatkaa Röngän teoksen parissa. Aion lukea kokonaan Yön ritarin sekä Nordqvistin lastenkirjan. Muita luen sen verran kuin ehdin ja jaksan. Päivitän etenemistäni tämän kirjoituksen lisäksi Facebookiin, Goodreadsiin sekä Twitteriin.
*****

Klo 21:10 - Hey ho, let's go!

No niin, Naantalin reissu on taputeltu ja olen saanut levättyä sen jäljiltä, joten lukumaraton voi alkaa minunkin kohdallani! Olen ehtinyt aloittaa jo aikaisemmin Matti Röngän Yyteet-romaanin lukemisen, joten minun on pakko aloittaa maratonini sillä. Modernisointi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on alkanut sen verran lupaavasti, että minun on aivan pakko saada se luetuksi mahdollisimman nopeasti. Lukuseuranani ovat perinteiset maratonherkut sekä kissat.

Klo 0:55 - Tapaaminen Nukkumatin kanssa

Reissu Naantaliin näyttäisi verottaneen jaksamistani enemmän kuin luulinkaan, sillä lukutahtini on ollut yllättävän hidasta. Olen saanut kuitenkin Yyteet luettua ja pidin kirjasta - siinä oli yhdistetty hienosti minulle rakas tarina nykyajan työelämään ja sen kipukohtiin. Jatkoin urakkaa monta astetta kevyemmällä Viiru puijaa Pesosta-kirjalla. Lapsuusajan teokseen oli hauskaa tarttua ja se käsittelikin yllättävän vakavia teemoja, en muistanut tätä ollenkaan. Jatkoin Nordqvistin jälkeen Flavia-dekkarisarjan neljännellä osalla, mutta nyt minun on painuttava pehkuihin, että jaksaisin huomenna lukea tehokkaammin. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 256.

Klo 13:30 - Joulukertomusta sekä kyynisyyttä kuumuudessa

Sain nukuttua kelvolliset yöunet ja jatkoin heti herättyäni maratoonaamista. Jatkoin Filminauha kohtalon käsissä-romaania siitä, mihin viime yönä jäin. On koomista lukea joulun aikaan sijoittuvaa tarinaa auringon paistaessa ulkona ja lämpömittarin näyttäessä 23 astetta. Mysteeri on vielä rakentumassa, mutta päätin siitä huolimatta vaihtaa teosta ja tartuin Frank Millerin kuuluisaan Yön ritari-sarjakuvaan. Olen tähän mennessä vältellyt kyseistä teosta, sillä minua on jännittänyt Millerin mahdollinen tulkinta Batmanista. On kiehtovaa lukea tarinaa, jossa Bruce Wayne on jo vanha mies, katkeruutensa kuluttama. En vielä viitsi antaa sen suurempia arvioita teoksesta. Jatkan sarjakuvan parissa.

Sivuja luettuna: 400.

Klo 18:20 - Tunnelman kevennys maailman vahvimman tytön avulla

Sain Yön ritarin päätökseen jo useampi tunti sitten. Siinä käsiteltiin mielenkiintoista tematiikkaa, mutta se ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun sarjakuvien lukijaan ennen minua. Tarina oli sen verran synkkä, että halusin piristää tunnelmaa palaamalla yhden lapsuuteni suosikkikirjoista, Peppi Pitkätossun tarinan, pariin. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi tarttunut kirjaan, mutta muistin monia sen tapahtumia hyvin. Vaihdoin kuitenkin vielä maisemaa aloittamalla Ruma sota-tietokirjan lukemisen. Saa nähdä, lopetanko maratonin sillä vai palaanko Flavian tai Pepin pariin ennen urakan päättymistä.

Sivuja luettuna: 600.

Klo 21:20 - Kalkkiviiva ylitetty!

Kesän viimeinen lukumaraton päättyi osaltani kymmenen minuuttia sitten. Luin Rumasta sodasta ensimmäisen artikkelin, jossa kerrottiin propagandasta. Minua alkoi kuitenkin väsyttää sen verran, etten jaksanut lukea vahvasti tietopohjaista tekstiä, vaan palasin Flavia-dekkarin pariin ja viihdyin sen parissa maratonin loppuun asti.

Maratonin lukemisto:
Matti Rönkä: Yyteet, 176 sivua (luettu loppuun)
Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta, 24 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä, 210 sivua
Frank Miller: Yön ritari, 240 sivua (luettu loppuun)
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun tarina, 107 sivua
Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia, 63 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 820

Olen saavuttanut suurempiakin sivumääriä, mutta olen tyytyväinen saldooni - olin kuitenkin eilen koko päivän liikenteessä, eikä tämän päivän sää ollut kaikista otollisin keskittymiselle hiostavuuden takia. Onnistuin kuitenkin tavoitteissani ja luin ne kirjat loppuun, jotka aioinkin. Oli mukavaa suurkuluttaa kirjoja, sillä opiskeluelämän alkaessa minulla ei todennäköisesti tule olemaan mahdollisuutta lukea niin paljon kuin aikaisemmin. Minusta oli myös hienoa, että kesälukumaratonit järjestettiin jokaisena kesäkuukautena ja pystyin lähtemään kaikkiin mukaan. 

Kiitos ja kumarrus!

perjantai 18. elokuuta 2017

Nathan Hill: Nix

©Hande
Nathan Hill: Nix
Gummerus 2017

Sain kesäkuussa sähköpostiviestin, jossa kysyttiin, haluanko lukea ennakkoon elokuussa ilmestyvän Nixin. Perehdyttyäni pintapuolisesti romaanin tarinaan kiinnostuin siitä ja ilmoittaudun halukkaaksi lukijaksi. Kun lähetys saapui minulle, saatoin ensin aikaisemmat lukuprojektini päätökseen ja perehdyin Nathan Hillin esikoisromaaniin aina, kun työkiireet antoivat myöten.
"Vihaa oli niin helppo tuntea, se tarjoaa turvan ihmiselle joka ei halua ponnistella liikaa."
Teos kertoo Samuel Andresen-Andersonista, kolmikymppisestä, kirjailijan urasta haaveilevasta college-opettajasta, jonka äiti Faye jätti perheensä Samuelin ollessa lapsi. Aivan varoittamatta Faye putkahtaa vuosikymmeniä kestäneen radiohiljaisuuden jälkeen poikansa elämään jouduttuaan ongelmiin virkavallan kanssa poliittisen kannanottonsa vuoksi. Samuel alkaa selvittää vaitonaisen äitinsä menneisyyttä ja joutuu rakentamaan tästä oman käsityksensä kahden erilaisen tulkinnan ristitulessa.

Tarina liikkuu kolmen aikatason välillä: 1960-, 1980- ja 2000-luvun. Mitä pidemmälle kirjan lukemisessa pääsee, sitä enemmän aukeavat sekä Samuelin että Fayen vaiheet. Heidän lisäkseen mukana on muitakin hahmoja, jotka liittyvät jompaankumpaan päähenkilöistä tavalla tai toisella. Hahmojen elämät nivoutuvat tarinan mittaan yhteen laajentaen romaanin kokonaiskuvaa. Hillin kerrontatyyli sekä kirjava henkilöhahmojen kavalkadi muistuttavat minusta jonkin verran John Irvingin romaaneja - tarinakuviossakin on samankaltaisuutta lukemieni Irvingin teosten kanssa.

Ihmissuhteiden lisäksi Nix käsittelee henkilöhahmojensa kautta Yhdysvaltojen historiaa sekä politiikkaa. Yhteiskuntakuvaus pysyy yhtenä tarinan kantavista voimista romaanin loppuun asti. USA:n historia eivätkä sen poliittiset pelit ennen omaa elinaikaani ole minulle kovin tuttuja, joten kirja tarjosi minulle uusia aspekteja myös keskeistä tapahtumapaikkaa kohtaan. Historialliset tapahtumat sekä niiden vaikutukset henkilöhahmoihin selittävät hyvin amerikkalaista elämäntyyliä - niin hyvässä kuin pahassakin.
"Eiväthän graffitintekijät tietenkään kirjoittaaneet mitään tärkeää. Mitä nyt omia nimiään, yhä uudelleen ja uudelleen, yhä isompina, räikeämpinä ja värikkäämpinä. Itse asiassa heidän streategiansa oli sama kuin se, jota pikaruokaketjut noudattivat mainostauluissaan ympäri maata. Kaikki oli pelkkää itsetehostusta. He vain pitivät meteliä. Ei ollut kyse siitä, että heidän olisi pitänyt saada sanotuksi jotain. He mainostivat brändiään. Niin paljon hiiviskelyä ja riskinottoa, jottai voitiin oksentaa kiltisti niellyt vallitsevat kauneusarvot takaisin ulos. Se oli masentavaa. Jopa kapinallisuus oli pilattu."
Hillin esikoisen tarina on kiintoisa, muttei temmannut minua kuitenkaan mukaansa: kirjassa oli turhaa kuhnastelua, joka sai minut ajoittain väsymään koko teokseen. Lisäksi osa naishahmoista jäi valitettavan ontoiksi, vaikka heissä olisi ollut potentiaalia paljon enempään. Oli Nixissä kuitenkin hyviäkin puolia, sillä se onnistui välillä yllättämään minut juonenkäänteillään siitäkin huolimatta, että tarina sisälsi monia kliseitä. Romaanin loppuosan ahmaisin nopeasti kahlattuani alkupuolta vaihtelevalla menestyksellä.

Nix ei varastanut sydäntäni, mutta viihdyin sen parissa hyvin joitakin turhautumisen hetkiä lukuunottamatta. Tulen kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla Hillin kirjailijan uran etenemistä, sillä Nix on kaikesta huolimatta lupaava esikoisromaani. Kiitos kustantamolle ennakkokappaleesta!

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Nix sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48: kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

tiistai 15. elokuuta 2017

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

©Hande
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
Tammi 2017

Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ollut kuullutkaan kaksi vuotta sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta Svetlana Aleksijevitšista ennen blogimaailmaan tutustumista. Bloggaajien arvioiden kautta sain kuulla hänen teoksestaan Tšernobylista nousee rukous - se kiinnostaa minua, mutten ole saanut vielä aikaiseksi tarttua siihen. Kun tämä teos ilmestyi, liityin pian kirjaston varausjonoon, joka oli pitkä kuin nälkävuosi. Lopulta odotus palkittiin ja pääsin kirjaan käsiksi.
"Miksi näin on? Kysyin sitä itseltäni useasti. Kun naiset silloin vaativat ja ottivat itselleen paikan miehisessä maailmassa, miksi he eivät vaatineet myös omaa historiaa? Omia sanoja ja omia tunteita? He eivät itsekään uskoneet itseensä. Meiltä on kätketty kokonainen maailma. Heidän sotansa on jäänyt tuntemattomaksi."
Toisen maailmansodan puhjettua lähes miljoona neuvostonaista osallistui taisteluun erilaisissa tehtävissä, myös etulinjassa miesten rinnalla. Aleksijevitš on koonnut teokseensa yli 200 naisen kokemuksia, eivätkä ne rajoitu vain rivisotilaisiin tai heitä johtaneisiin upseereihin, vaan äänensä saavat kuuluviin muun muassa sairaanhoitajat, lääkärit, muonittajat, tarkka-ampujat, lentäjät, siviilit, lähetit ja partisaanit. Kirja on ilmestynyt alunperin jo 1980-luvulla, mutta tänä vuonna ilmestynyt uusi painos on Aleksijevitšin uudelleen muokkaama, toimittama ja laajentama versio. Se sisältää myös aiemmin sensuroituja kohtia.
"Tyttö kallis, sinunkaltaisiasi tarvittaisiin vielä satoja. Että kaikki kärsimyksemme voitaisiin kuvailla. Meidän lukemattomat kyyneleemme." 
Sodalla ei ole naisen kasvoja on jaettu useaan osa-alueeseen, joissa käsitellään esimerkiksi sotatoimia, elämää etulinjassa, muita tehtäviä, partisaaneja, siviilejä, rakkautta sekä heitä, jotka leimattiin pettureiksi. Yhdessä näistä sirpaleista koostuu eheä paketti, jossa sotaa ja naisten osaa siinä käsitellään monipuolisesti. Tekstit on litteroitu Aleksijevitšin haastattelemien naisien kertomuksista tehdyistä äänitteistä. Teos on faktaperäinen ja luen sen tietokirjallisuuden joukkoon, mutta Aleksijevitš on yhdistellyt naisten tarinat sekä omat tekstinsä niin, että kerronta muistuttaa proosaa ja on erittäin sujuvaa luettavaa.
"Nykyään ajattelen, että on parempi, jos jalka tai käsi vammautuu. Kyllä ruumis joutaa sairastamaan. Mutta sielu... Se on tuskallista..." 
Sotakirjallisuus on ollut lähellä sydäntäni yläasteajoista lähtien, mutten ole tullut aiemmin lukeneeksi teoksia, jotka olisivat käsitelleet toista maailmansotaa neuvostoliittolaisten näkökulmasta. Oli Tuntemattoman sotilaan ansiota, että tiesin Neuvostoliiton käyttäneen myös naisia sotilaina ja aihe alkoi kiinnostaa minua kovasti, vaikken saanutkaan aikaiseksi etsiä esimerkiksi siihen liittyvää kirjallisuutta. Minua on myös kiinnostanut talvi- ja jatkosodassa meitä vastassa olleen Neuvostoliittoon liittyvät sotatarinat, sillä minulla on halu ymmärtää. Aleksijevitšin teos sisältää muutaman pienen maininnan Suomea vastaan käydyistä sodista, mutta enimmäkseen tarinat ovat Saksaa vastaan käytyjen taisteluiden rintamilta, sillä suurin osa naisista sekä ylipäätään Neuvostoliiton armeijan muonavahvuudesta oli siellä.
"Meille kipu on taidetta."
Kirja osoittautui minulle silmiä avaavaksi kokemukseksi, sillä siinä selitetään, mikä sai neuvostoliittolaiset, myös monet naiset, lähtemään suurella innolla taisteluun vihollista vastaan. Kommunismi ja isänmaa olivat niin tärkeitä, että ihmiset olivat valmiita jättämään perheensä suuremman edun nimissä. Lisäksi minulle jäi tunne, että Neuvostoliiton hallitus sekä armeijan johto suhtautuivat sotaan kuin yrityksen pyörittämiseen ja että kaiken oletettiin tulevan liukuhihnalta. Eräs lääkintäyksikön nainen, jonka tehtävänä oli pelastaa etulinjasta haavoittuneita, kertoo kirjassa, miten jo aivan äärirajoille itsensä ajaneita joukkoja pyrittiin kannustamaan parempiin tuloksiin: mitä enemmän haavoittuneita pelasti yhden taistelun aikana, sitä arvokkaamman kunniamitalin sai. Kuri oli muutenkin ankaraa, ja jos jäi vangiksi sen sijaan, että riisti hengen itseltään, oli syyllistynyt käytännössä maanpetokseen.
"Sodat ja vallankumoukset ovat kai opettaneet meille, ettei menneeseen kannata pitää yhteyttä. Ettei kannata hellävaroen kutoa sukuhistorian seittejä. Katsoa kauas taakse. Olla ylpeä. Kiirehdimme unohtamaan, pyyhkimään jäljet, sillä huolitellut muistot voivat muuttua todistusaineistoksi. Usein niistä on joutunut maksamaan hengellään. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä oli ennen isoisää ja isoäitiä. Kukaan ei etsi juuriaan. Olemme tehneet historiaa, mutta eläneet päivän kerrallaan. Lyhyellä muistilla." 
Naisten tarinat paljastavat neuvostoyhteiskunnan tekopyhyyden sekä kaksinaamaisen suhtautumisen sotiviin naisiin: toisaalta kaikkialla julistettiin, miten naistenkin velvollisuus on osallistuttava isänmaansa puolustamiseen, mutta rintamalla heitä vähäteltiin ja heidän oli tehtävä miehiä enemmän töitä osoittaakseen kyvykkyytensä, jolloin he saivat osakseen ihailua. Sodan päätyttyä voittoon rintamalla olleet naiset salasivat menneisyytensä, sillä naistenhan piti olla lempeitä, pehmeitä, helliä ja kauniita, eikä sotilasarvo tai kunniamerkit sopineet siihen vaatimukseen. Armoa ei herunut muilta naisiltakaan, vaan nämä vähättelivät ja surkuttelivat, jopa halveksivat rintamalla olleita kanssasisariaan - heidän kun oletettiin olevan vapaamielisiä kanssakäymisissään miesten kanssa.
"Mutta alkuaikoina me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä. Miehet kantoivat, mutta naiset eivät. Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä, he olivat olleet sodassa, mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla. Aivan toisin... Sanon teille nyt, että meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään. Voittoa ei jaettu meidän kanssamme. Ja se loukkasi meitä..." 
Kirjan lukeminen herätti minussa paljon vahvoja tunnetiloja: sodan raadollisuus järkytti ja suretti, ihmisten naiivius sekä halu palvella aatetta sokeasti kummastuttivat, kun taas naisten epäreilu kohtelu sekä heidän uhrauksiensa ja urotekojensa sivuuttaminen raivostuttivat. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että naiset jäivät vaille kiitosta, tunnustusta ja korvauksia, vaikka he pistivät itsensä vaaralle alttiiksi siinä missä miehetkin. Aiheestaan sekä monista sen herättämist negatiivisista tunteista huolimatta teos onnistui myös hymyilyttämään minua, sillä tarinoiden joukossa oli joitakin valon pisaroita, jotka muistuttivat, että jopa sodan keskellä on ollut iloa ja toivoa.
"Hän sanoi, että minä olen julma... Että minun sieluni ei ollut naisen sielu... Vaikka olimme kärsineet koko sodan, me naiset... Ilman perhettä, kotia, omia lapsia... En vain minä vaan monet muutkin olivat jättäneet lapsensa kotiin."
Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo monipuolisesti sodan erilaisista osa-alueista sekä erilaisissa tehtävissä toimineista naisista ja heidän kokemuksistaan. Aleksijevitšin teos on lukukokemuksena raastava, mutta se myös antaa paljon: sain sen ansiosta paljon arvokasta tietoa aiheesta, josta olen kuullut tähän mennessä vain ohimennen esitettyjä huomautuksia. Näiden naisten tarinat tulevat pysymään mielessäni, kiitos tämän mestariteoksen.
 "Voiko sitä ymmärtää, jos ei itse ole sitä nähnyt? Ja miten siitä voisi kertoa? Millä sanoilla? Kerro sinä, miten tätä on muisteltava. Toiset ehkä jotenkin kykenevät... Heillä on se taito... Mutta minulla ei. Itken vain. Silti on pakko, on pakko kertoa, jottei se unohtuisi. Tarinaamme on kerrottava eteenpäin. Meidän huutomme ei saa kadota tästä maailmasta. Meidän itkumme on säilyttävä..."
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40: kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

torstai 10. elokuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

©Hande
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bazar 2015

Koska kuulun niihin, jotka ovat jääneet koukkuun Flavia de Luce-kirjoihin, minun piti etsiä sarjan kolmas osa käsiini kesän toista lukumaratonia varten. En löytänyt teoksen sidottua versiota antikvariaateista, joten minun oli turvauduttava kirjaston palveluihin, jotta voisin palata Buckshawiin.

Flavia on kylän markkinoilla ennustavan mustalaisnaisen teltassa kuulemassa povausta, joka järkyttää tyttöä suuresti. Flavia kaataa vahingossa kynttilän ja koko teltta syttyy palamaan. Häpeissään teostaan hän antaa ennustajan majoittua Buckshaw'n maille. Kuten arvata saattaa, maalaisidyllin rauha järkkyy pian vielä lisää, ja Flavian on turvauduttava jälleen kemian taitoihinsa sekä salapoliisin kykyihinsä ratkaistakseen arvoitusten vyyhdin.

Dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat luottaneet pelkästään rationaaliseen päättelyyn, mutta nyt Flavia päätyy epäilemään uskoaan silkkaan tieteesen, sillä romaani yhdistelee hauskasti todellisuutta ja mahdollista yliluonnollista. Fenella-nimisen mustalaisnaisen ympärillä leijuu mystinen tunnelma sekä salaisuuksia sen verran suurissa määrin, että nuoren myrkynkeittäjän on tarkasteltava käsityksiään uudestaan. Asetelma muistuttaa mieleeni sir Conan Doylen Baskervillen koiran.

Romaani laajentaa jälleen Bishop's Laceyn kyläyhteisöä muutamalla uudella hahmolla sekä tarjoamalla lisätietoja joistakin vanhoista tutuista. Kaikkein eniten sarjan kolmas osa keskittyy de Lucen perheeseen. Sain heidän vaiheistaan paljon uutta tietoa, jonka ansiosta etenkin Flavia syventyi henkilöhahmona. Hahmokehittelyssä oli kuitenkin mielestäni yksi puute: Dogger esiintyi kirjassa aivan liian vähän aikaa!

Flavian ratkaistavaksi päätyvä mysteeri ei ollut valitettavasti yhtä kiinnostava kuin edellisten osien arvoitukset. Se ei ollut siitä huolimatta suinkaan huono: siinä oli monia mielenkiintoisia piirteitä - tarina ei vain vienyt mukanaan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Myönnän myös pettyneeni hiukan tapahtumavyyhdin ratkaisuun, muttei siitä sen enempää...

Hopeisen hummerihaarukan tapaus ei ole Bradleyn dekkarisarjan vahvin lenkki, mutta nautin silti sen lukemisesta. Se sai minut kiinnostumaan lisää tarinan henkilöhahmoista ja tartun mielenkiinnolla seuraavaan, kunhan muulta lukupinoltani kerkeän.
"Loppujen lopuksi haamujen ja kemian näkymättömän maailman välillä ei varmaankaan ole suurta eroa."
Arvosana: ✮✮✮½

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kirjametron kyydissä - tosin vain yhden pysäkin verran

©Oulun kaupunginkirjasto

Oksan hyllyltä-blogin MarikaOksa kannusti alkukesästä muita kirjabloggaajia hyppäämään Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Innostuin ajatuksesta kovasti ja suunnittelin lukevani useampia kirjoja, jotka olisin sitten voinut mainita yhteispostauksessa. Kävi kuitenkin niin, että sain aikaiseksi hilpaista vain yhdellä asemalla lukemalla Tuulen varjon. Arvio teoksesta ilmestyi eilen, sillä se oli myös osa kimppaluku-projektia.

Minua olisi kiinnostanut useampikin metrokartan kirjoista, muun muassa Johanna Holmströmin Itämaa, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä sekä Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset. Ruiz Zafónin romaanin lukemisessa meni minulla kuitenkin huomattavasti kauemmin kuin olin alunperin arvioinut, ja kun tähän lisättiin vielä työkiireet, sai metrolinjastojen tarkempi koluaminen jäädä.

On harmillista, etten päässytkään aikeistani huolimatta matkaamaan kunnolla kirjametrossa, mutta olen iloinen, että sain edes yhden kirjan luettua. Lisäksi haaste on erinomainen kannustin tarttua muihinkin kartan teoksiin, vaikkakin jälkijunassa (hehheh). Itämaa on osa minun #hyllynlämmittäjä-pinoani, joten voisin ottaa sen jäljellä olevista pinon teoksista seuraavaksi lukuun.
Osallistuisin mielelläni vastaavanlaiseen haasteeseen uudestaankiin, toivottavasti paremmalla menestyksellä.

tiistai 1. elokuuta 2017

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

©Hande
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Otava 2004

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan tähän mennessä suomennetut osat ovat lojuneet kirjahyllyssäni iät ja ajat - olen hamuillut niitä alennusmyynneistä, ensimmäisen osan olen hankkinut antikvariaatista. Keväällä Yöpöydän kirjat-blogin Niina ehdotti että Ruiz Zafónin sarjan aloitusosasta järjestettäisiin heinäkuussa kimppaluku, jonka aikana lukukokemuksista keskusteltiin muiden osallistujien kanssa neljässä eri osassa, luettujen sivumäärien mukaan. Päätin, että tässä olisi loistava tilaisuus perehtyä vihdoinkin suuresti ylistettyyn romaaniin.

Tuulen varjo kertoo Daniel Semperestä, barcelonalaisesta kirjakauppiaan pojasta. Danielin ollessa kymmenvuotias hänen isänsä tutustuttaa pojan Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, salaiseen paikkaan, joka on täynnä ulkomaailman unohtamia teoksia. Daniel saa valita itselleen yhden niteen, josta hänen on pidettävä huolta - lukuisista vaihtoehdoista mukaan valikoituu Tuulen varjo-niminen romaani. Kirja lumoaa Danielin ja hän alkaa etsiä tietoa teoksen kirjoittajasta, Julián Caraxista. Kaivaessaan menneisyyden haamuja esiin Daniel tulee repineeksi myös monia luurankoja kaapeista.

Romaanin alku oli mielestäni lupaava: pidin sen kauniista kielestä, rikkaasta kuvailusta sekä alati välittyvä rakkaus kirjoihin. Se on yksi tarinan kantavista teemoista suurin piirtein puoleen väliin asti. Tämän jälkeen vaikutus hälvenee, vaikka kirjaintoilu pysytteleekin taustalla loppuun asti. Teos onnistui pukemaan sanoiksi monia asioita omasta suhteestani kirjoihin sekä lukemiseen.
"Kasvoin kirjojen keskellä ja sain näkymättömiä ystäviä pölyksi murenevilta sivuilta, joiden tuoksua kannan yhä käsissäni. Totuin pienenä saamaan unen päästä kiinni kertomalla huoneeni pimennossa päivän pikku tapahtumia äidille, tekemisiäni koulussa, kaikkea mitä olin päivän mittaan oppinut..."  
Juoni etenee hyvin verkkaisesti, mutta kirjan alkupuolella se ei minua häirinnyt. Myöhemmin sain kuitenkin karvaasti kokea, miten lukutahtini hidastui hidastumistaan ja aloin pitää yhä enemmän useita päiviä kestäviä taukoja. Romaanissa on monia ylivenytettyjä kohtauksia, joihin kyllästyin totaalisesti ja ajoittain mieleni teki vain jättää kirja kesken. Toisaalta, onnistuin kuitenkin tekemään silloin tällöin sadan sivun spurtteja, joiden vuoksi luin kirjan kuitenkin loppuun. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Tuulen varjo olisi kaivannut tiivistämistä.

Valitettavasti ensimmäisillä sivuilla kasvoilleni noussut hymy hyytyi vähitellen luettujen sivujen lisääntyessä. Mieleeni kehkeytyi melko pian teoriat tulevista juonenkäänteistä, ja ne paljastuivat kaikki oikeiksi. Ruiz Zafón pelaa niin monilla kliseillä, ettei lopputulemien arvaaminen ollut kovin vaikeaa. Lisäksi kirjasta oikein tihkuu seksismi: aluksi se ei haitannut minua, sillä yksittäisien hahmojen möläytykset ovat selitettävissä tapahtuma-ajan asenteilla. Sukupuolten eroavaisuuksien korostaminen alkoi ulottua tarinassa kuitenkin niin syvälle, että minua alkoi harmittaa suunnattomasti ja mieleni tekisi pitää kirjailijalle luentosarja siitä, miten typeriä sukupuolistereotypiat ja niiden pönkittäminen ovat.

Kirja sisälsi kuitenkin muutamia asioita, jotka pelastivat sen totaaliselta tyrmäykseltäni: pari kiehtovaa hahmoa sekä Espanjan historiasta kertovat osiot. Vaikka suurin osa teoksen hahmoista jäi minulle etäisiksi, kaksi hahmoa kiinnittivät huomioni: Danielin isän kirjakauppaan sattuman kautta apulaiseksi päätyvä Fermin Romero de Torres sekä Julián Carax. Fermin osoittautuu karismaattiseksi persoonaksi muutamasta ärsyttävästä piirteestä huolimatta ja Caraxin menneisyyden ja samalla luonteen vähä vähältä avautuminen on kiehtovaa, joskin hänen vaiheensa jäivät melko yllätyksettömiksi. Espanjan vaiheet valtiona eivät ole minulle kovin tuttuja, joten oli mukavaa lukea sen historiasta - se avasi tarinaakin minulle paremmin.

Tuulen varjo jätti minut kahtiajakoisiin mietteisiin: teoksen alku ja loppu olivat mielenkiintoisia, mutta enimmäkseen kirja oli, kuten eräs toinen kimppalukija asian ilmaisi, "haaleessa veessä lilluvaa tarinointia". Barcelona ei myöskän auennut elävänä silmieni eteen, niin kuin olisi pitänyt joidenkin kirjan lukeneiden mukaan käydä. Lukukokemukseni jäi keskinkertaiseksi, mutta aion silti antaa jatko-osille mahdollisuuden - tämä ei tule kuitenkaan tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮

P. S. Kirjan lukemalla sain kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 16: ulkomaisen kirjapalkinnon voittanut kirja.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Aino Kallas: Sudenmorsian

©Hande
Aino Kallas: Sudenmorsian
Seven 2014

Ilmoittauduin helmikuussa ensimmäistä kertaa elämässäni mukaan Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tämä on viides kerta, kun tempaus järjestetään ja tällä kertaa haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. Valitsin luettavakseni Aino Kallaksen Sudenmorsiamen, sillä teos on kiinnostanut minua yläasteikäisestä saakka. Hankin saatavilla olevan pokkariversion verkkokaupasta etukäteen, ja päätin vihdoinkin tarttua siihen toisen kesälukumaratonin aikana.

Sudenmorsian sijoittuu 1600-luvun puolenvälin Viroon, jossa Aalo-niminen piika menee naimisiin metsävahti Priidikin kanssa. Avioliitto vaikuttaa onnelliselta, mikä ei kuitenkaan kestä loputtomiin, sillä Aalo alkaa kuulla kyläyhteisön järjestämän susijahdin aikana ääniä, jotka kehoittavat häntä liittymään susien joukkoon suolla. Lopulta nainen antaa houkutukselle periksi ja hänestä tulee ihmissusi.
"Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsäpedon käyriksi kynsiksi."
Kirja ei tarjoa juonensa osalta suuria yllätyksiä - tarinan kaavan pystyi päättelemään pääpiirteittäin jo ensimmäisellä sivulla - mutta sen vanhahtava kieli vei minut mennessään. Kallaksen käyttämä kaunis, runollinen kerronta tuo mieleeni balladit, ja tämä piirre luo tarinaan aivan erityistä tunnelmallisuutta. Teksti soljui rauhallisesti eteenpäin ja unohduin kirjan kieleen niin totaalisesti, että havahduin sen lumouksesta vasta luettuani viimeisen lauseen.

Teos on pituudeltaan lyhyt, mutta on sitäkin tapahtumarikkaampi. Kerronnan rytmi on juuri sopiva: romaani ei ole liian tiivis, muttei liian väljäkään. Kuten sanoin jo aikaisemmin, juoni ei onnistunut yllättämään, mutta se oli siitä huolimatta vaikuttava, eritoten pintaa syvemmälle kaivauduttaessa. Sudenmorsiamessa kuvaillaan paljon uskonnon asemaa tapahtuma-ajan yhteiskunnassa sekä ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan.

Edelä mainittujen, melko näkyvien piirteiden lisäksi aistin tarinassa vertauskuvallisuutta. Kirjan takakannessa sanotaan, että teoksen inspiraationa on ollut Kallaksen rakkaus Eino Leinoon, mutta näen kertomuksessa aivan jotain muuta kuin piilotetun rakkaudentunnustuksen. Tulkitsen teoksen symboloivan naisen asemaa: 1920-luvulla naisten rooli yhteiskunnassa alkoi muuttua entistä itsenäisemmäksi. Aalon kirouksen voisi katsoa edustavan tasapainoilua modernin ja perinteisen, omien halujen ja yhteiskunnan odotusten välillä.

Sudenmorsian kiehtoo minua väkevyydellään ja surullisuudellaan. Se tarjosi minulle myös paljon ajateltavaa pinnan alta löytyvien teemojensa kautta. En ole koskaan lukenut Harry Pottereita lukuunottamatta ihmissusia käsittelevää kirjaa, joka olisi tehnyt minuun vaikutuksen, mutta Kallaksen klassikko onnistui siinä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Teoksella sain yliviivattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 44: kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä

©Hande
Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä
Arktinen Banaani 2015

Blogiani on vaivannut muutaman viikon ajan hiljaisuus arkikiireitteni vuoksi - rästitekstit ovat pysyneet kirjoittamattomina, kun kotona oleiluni on koostunut enimmäkseen nukkumisesta. Nyt päätin kuitenkin ryhdistäytyä, sillä rästissä on kolme kirjoitusta. Kuten lukijani jo tietävätkin, heinäkuun lukumaraton kului osaltani flunssan kourissa, mikä vaikutti huomattavasti keskittymiseeni. Väsähdettyäni romaanien lukemiseen aloin silmäillä sarjakuvakokoelmaani ja päätin tarttua sarjakuvakokoelmaan Eino Leinon runoista. Teoksen olen hankkinut viime vuonna Helsingin kirjamessuilta.

Teos yhdistää toisiinsa runouden ja sarjakuvat: kymmenen sarjakuvataiteilijaa on tehnyt omat versionsa Eino Leinon Helkavirsiä-kokoelmista valitsemistaan runoista - tosin yksi heistä on vastannut vain kirjan kannesta, joka on kuitenkin vaikuttava. Kahdesta osasta koostuvasta runokokoelmasta mukaan ovat päässeet Tumma, Ylermi, Ukri, Pimeän peikko, Pyhä Yrjänä, Äijön virsi, Kevät, Merenkylpijäneidot, Kimmon kosto, Räikkä räähkä, Ukon lintu ja virvaliekki sekä Tuuri.

Leinon muutama yksittäinen runo on minulle tuttu, mutta suurin osa Helkavirsiä-kokoelmien antimistia ovat minulle vieraita. Teos on sekoitus erilaisia kuvitus- ja kerrontatyylejä, sillä sarjakuvakokoelman ote alkuperäisiin runoihin vaihtelee: osassa alkuperäinen runo on osa tarinaa ja kuvitus mukailee runon mahdollista ajankuvaa, joistakin on tehty moderni versio, runo on saatettu muuttaa proosamuotoon tai alkuperäisen teoksen rinnalla saattaa kulkea sarjakuvataiteilijan oma tarina. Erilaisten kerrontatyylien lisäksi visuaaliset ilmeet vaihtelevat kunkin kuvittajan kohdalla. Kokonaisuus on näyttävä ja mielenkiintoinen - lisäksi runojen ymmärtäminen helpottui minunlaiselleni keltanokalle kuvituksien ansiosta.

Sarjakuva osoittautui minulle varsinaiseksi silmienavaajaksi, sillä se esitteli minulle monia, kiehtovia runoja, joita en ollut lukenut aiemmin. Kokoelma muistutti myös, ettei ole vain yhtä runojen tulkintatapaa, vaan yhdestä ainoasta runostakin on moneksi. Minuun kokoelman teoksista tekivät suurimman vaikutuksen Tumma, Pyhä Yrjänä, Kevät ja Kimmon kosto. Ne edustavat erilaisia tyylejä sekä tulkintatapoja, ja kiinnittivät huomioni toisistaan eroavista syistä. En viitsi paljastaa tässä sen enempää, menkää ja lukekaa itse!

Eino Leinon Helkavirsiä on mielenkiintoinen paketti, joka yhdistää oivallisesti kaksi tyylilajia, joista toinen on minulle hyvin tuttu, mutta toinen ei niinkään. Sarjakuvataiteilijoiden sovitukset saivat minut kiinnostumaan alkuperäisistä Helkavirsistä, joten aion joskus perehtyä niidenkin maailmoihin.

Arvosana: ✮✮✮✮

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kesälukumaraton osa 2 - koonti

©Hanna/Hannan kirjokansi

Aika on kulunut nopeasti: meinasin jopa unohtaa, että vuoden toinen kesälukumaraton on jo tällä viikolla. Tätä maratonia emännöi Kirjan jos toisenkin-blogin Jane. Ironisesti kesäloman jälkeen minuun iski heti flunssa, joten olen nyt vuoteen omana - aion kuitenkin osallistua maratoniin. Otan rauhallisesti ja luen sen verran kuin voimani sallivat - jos en jaksa, niin en jaksa.

Aloitan maratoonaamisen jo tänään, sillä minulla on tällä hetkellä sen verran hyvä olo, että jaksan keskittyä lukemiseen ainakin jonkin aikaa. En taaskaan ole suunnitellut lukemisiani sen kummemmin, mutta pinossani on alustavasti neljä kirjaa: yksi on heinäkuun kimppalukuprojektia varten, yksi elämäni ensimmäiseen klassikkohaasteeseen ja kaksi on kirjastolainoja. Tavoistani poiketen  pinoni koostuu enimmäkseen tiiliskivistä, eikä mukana ole yhtäkään sarjakuvaa. Jos kuitenkin väsyn pitkäjänteiseen lukemiseen, aion napata hyllyistäni sarjakuvia, #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoja tai jonkun opuksen lapsuudestani. Alla lista valitsemistani teoksista:
  • Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
  • Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
  • Aino Kallas: Sudenmorsian
  • Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Aloitan rupeamani joskus puolenpäivän aikaan tai jonkin verran sen jälkeen. Näin puolikuntoisena en usko, että onnistuisin lukemaan ennätysmäärää sivuja. Hakuna matata-asenne on siis erityisen hyödyllinen tällä kertaa, mitä tulee maratonin sivusaldoon. Sudenmorsiamen saan todennäköisesti luetuksi loppuun, mutta muista en osaa sanoa, onnistunko - vain aika sen näyttää. Päivittelen etenemistäni jossain määrin myös Facebookissa sekä Twitterissä.

*****

Klo 12:30 - Ihmissusiballadia räkänokalle

Tättärätää! Kesän toinen lukumaraton alkaa osaltani nyt! Päätin tehdä kevyen aloituksen ja valita sen ainoan pinostani löytyvän alle 100-sivuisen kirjan eli Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Teos on kiinnostanut minua yläasteikäisestä asti, mutta vasta tämän kuun tuleva klassikkohaaste sai minut hankkimaan kirjan itselleni. Saa nähdä, millaiseksi tarina osoittautuu... Nenäliinat (vuotavan nenän varalle) sekä maratonherkut ovat käden ulottuvilla.

Klo 17:00 - Matka Unohdettujen kirjojen hautausmaalle

Sudenmorsian osoittautui vähäisestä sivumäärästään huolimatta teokseksi, jota ei noin vain ahmaista kertaheitolla: sen kieli on vanhaa ja tunnelmallisuus niin vahvaa, että maltillinen tahti on paras tapa nauttia siitä. Kirja ei tarjonnut juonellisesti suuria yllätyksiä, mutta teki minuun silti suuren vaikutuksen kauniilla kielellään.
Jatkoin 1600-luvun Virosta 1940-luvun Espanjaan Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Romaani kietoi minut otteeseensa ensimmäisistä sanoistaan lähtien ja silmäni ovat kiitäneet pitkin kirjan sivuja. Erityiseksi teoksen tekee siitä huokuva rakkaus kirjallisuuteen - Ruiz Zafón on onnistunut pukemaan monia ajatuksiani sanoiksi, mitä tulee kirjoihin.
Muuten oloni on hyvä, mutta tunnen väsymystä siitäkin huolimatta, että olen nukkunut viime yönä reilusti. Siirsin Tuulen varjon äskettäin sivuun, sillä kaipasin vaihtelua ja aloitin Bradleyn Flavia-sarjan kolmannen osan.

Sivuja luettuna: 246.

Klo 20:45 - Torkkumista, dekkaria sekä runosarjakuvaa

Lukeminen on sujunut hyvissä merkeissä, vaikka huomaakin minun olevan toipilas: minun oli torkuttava parisenkymmentä minuuttia sohvalla jaksaakseni taas uppoutua kirjojen maailmaan. Tiedoksenne: minä nukun päiväunia vain erittäin univelkaisena tai sairaana, en koskaan muulloin. En edes lapsena suostunut nukkumaan päiväunia, vaikka alkuun vanhempani yrittivät minua sellaisille tavoille opettaa.
Mutta takaisin lukumaratoniin! Flavia de Luce-sarjan kolmas osa ei ole tuottanut minulle pettymystä - tosin sain odotella tovin, että Dogger astuisi tarinaan mukaan. :D Aivoni eivät kuitenkaan vaikuta jaksavan tähän hätään keskittyä yhteen teokseen reilua sataa sivua kauempaa kerrallaan, joten ajattelin silmäillä sarjakuvakokoelmaani. Eilisen Eino Leinon päivän kunniaksi valitsin sarjakuvaversion hänen Helkavirsiä-kokoelmastaan. Leinon tuotanto on minulle tuttua vain yksittäisten runojen kautta, joten perehdyn mielenkiinnolla yhteen hänen kokoelmistaan yhden lempityylilajini eli sarjakuvan kautta. Kokonaisuus oli erittäin kiehtova ja sai minut kiinnostumaan alkuperäisestä runokokoelmasta.
Aloitan nyt romaanin Sodalla ei ole naisen kasvoja.

Sivuja luettuna: 408.

Klo 22:30 - Laiskiainen lähtee vetämään zetaa

Saatuani Helkavirsiä-sarjakuvan luetuksi keskittymiseni herpaantui useammasta syystä - yksi niistä oli päiväunista huolimatta kehoani kalvava väsymys. Rupesin selailemaan somen ihmeellistä maailmaa, erityisesti muiden maratoonaajien suorituksia. Maltoin kuitenkin aloittaa viimeisen maratonpinostani löytyvän teoksen, johon en ollut kajonnut. En ole lukenut Aleksijevitšilta aikaisemmin mitään, mutta mielenkiintoni hänen tuotantoaan kohtaan on herännyt lukuisten Tšernobylista nousee rukous-teosta kehuvien blogitekstien myötä. Sodalla ei ole naisen kasvoja-teoksen aihe kiehtoo minua suuresti, joten liityin aikoinaan kirjastojen pitkään varausjonoon.
Teos on hyvin kiinnostava eikä vähiten siksi, että tarina koostuu oikeasti sodan kokeneiden naisten kertomuksista. Vaikka olen vasta melko alussa, en ihmettele yhtään, miksi meni niin kauan, että teos ylipäätään on saatu julkaistuksi.
Nyt silmäni eivät meinaa kuitenkaan enää millään pysyä auki, joten lähden tutimaan - ehdinpähän lukea enemmän huomisen puolella. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 452.

Klo 10:45 - Loppurutistus

Tuli nukuttua kunnon yöunet - olen ollut hereillä puolitoista tuntia. Nappasin heti noustuani käsiini Bradleyn teoksen, sillä se on tyyliltään sopivan kevyttä lukemista aamuaivoille. Toinen kissoistani hyppäsi syliini heti, kun istahdin sohvalle, joten seurakin on olut mitä mainiointa. Hopeisen hummerihaarukan tapauksen mysteeri on nyt paljastunut kokonaisuudessaan ja aivonystyräni yrittävät selvitellä tapahtumien ketjua.
Pitääkseni pienen vaihtelupaussin jatkoin taas hiukan Sodalla ei ole naisen kasvoja-teoksen lukemista. Todennäköisesti palaan taas Flavian pariin, mutten ole varma, tuleeko se olemaan ainoa kirja, jota luen maratonin viimeiset hetket.

Sivuja luettuna: 513.

Klo 12:45 - Maaliviiva on ylitetty

Oma urakkani päättyi varttitunti sitten. Jatkoin loppuun asti Flavia de Lucen seurassa, sillä en malttanut vaihtaa kesken kaiken toiseen kirjaan. Kemiasta kiinnostunut harrastelijaetsivä on edelleen kerrassaan mahtava persoona, teoksen arvoitus vaikuttaa kiinnostavalta ja mukana on aiemmista osista tutuksi tullutta, sarkastista huumoria, josta pidän suuresti.

Maratonin lukemisto:
Aino Kallas: Sudenmorsian, 96 sivua (luettu loppuun)
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo, 105 sivua
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus, 224 sivua
Petri Hiltunen, Kristian Huitula, Katariina Katla ym: Eino Leinon Helkavirsiä, 96 sivua (luettu loppuun)
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja, 44 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 565

En olisi osannut etukäteen arvata, että saisin näinkin paljon sivuja luetuksi, ottaen huomioon puolikuntoisuuteni. Sain luetuksi kaikkia pinooni valitsemia kirjoja ja sisällytin mukaan myös yhden ylimääräisen teoksen. Vaikka flunssa vaikutti lukemiseeni ylimääräisen väsymyksen sekä keskittymisen herpaantumisen muodossa, pidin taudin hoitamisesta lepäilyn lisäksi tarinakuurilla.
Aion oman urakkani päättäneenä seurata vielä muiden maratoonajien urakoita
Sain myös vahvistuksen sille, että voin osallistua kesän kolmanteen ja viimeiseen lukumaratoniin puolentoista kuukauden päästä. Tällöin maratonia emännöi Oksan hyllyltä-blogin MarikaOksa.

Kiitos ja kumarrus!

torstai 6. heinäkuuta 2017

Grant Morrison: Batman and Son

©Hande
Grant Morrison: Batman and Son
DC Comics 2007

Ehdin lukea ensimmäisen kesälukumaratonin loppuvaiheessa vielä yhden ystävältäni lainaamista sarjakuvista. Pidin suuresti Morrison Arkham Asylumista, ja tiesin Batman and Son-tarinan sisällöstä joitakin hippusia, joten halusin perehtyä teokseen kokonaisuudessaan.

Yön ritari on selvittelemässä tapahtumaketjua, joka johtaa vääjäämättä Talia al Ghulin, Ra's al Ghulin tyttären luokse. Päästyään naisen jäljille tämä ilmoittaa, että heillä kahdella on yhteinen lapsi, Damian. Talia jättää pojan väkisin isänsä hoiviin, eikä Batmanin auta muu kuin yrittää koulia ekoterroristin kasvattamasta lapsesta itselleen sopivanlaisen apurin ja yrittää muodostaa toimivaa isä-poika-suhdetta tämän kanssa.

Sarjakuvan tarina on mielestäni kiintoisa: ajatus siitä, että Bruce Waynella olisi biologinen lapsi, joka on vielä salamurhaajien killan johtohahmon kasvattama, on kutkuttava. Tosin, jos Talian väittämä Brucen isyydestä edes pitää paikkansa, Damian on saanut alkunsa, kun Talia huumasi Brucen tajuttomaksi muutamia vuosia aikaisemmin - Bruce siis raiskattiin. Minusta on kurjaa, että asia vain mainitaan ohimennen, minkä jälkeen sitä ei käsitellä enää ollenkaan. Jos asiaa ja tapahtuman vaikutusta Bruceen olisi käsitelty enemmän, tarina olisi ollut realistisempi, syvällisempi, inhimillisempi ja kiinnostavampi.

Teoksessa on periaatteessa neljä osiota: prologi, varsinaisen tarinan ensimmäinen osa, prologiin liittyvä välitarina, varsinaisen tarinan toinen osa sekä erillinen epilogi. Kaikki osiot ovat kuitenkin kietoutuneet toisiinsa juonen kautta. Päätarina oli suosikkini näistä kaikista selkeytensä ja kiinnostavan tarinansa ansiosta. Välitarina oli juonellisesti kiehtova, mutta toteutustapa vaikutti minusta hyvin oudolta: kuvituksen määrä oli minimaalista ja osion sivut olivat täynnä raskaalla fontilla kirjoitettua tekstiä - se vaikutti merkitsevästi kokemukseeni teoksesta. Epilogista en välittänyt ollenkaan- se oli liian irtonainen muuhun tarinaan nähden.

Sen sijaan kirjan taide miellytti silmääni: välitarinaa lukuunottamatta sarjakuvan on kuvittanut Andy Kubert, jonka kynästä ovat syntyneet myös Flashpointin sarjakuvaruudut. Hänen tyylinsä on selkeä ja hahmojen ulkonäkö on sentyyppinen, että voisin aivan hyvin kuvitella heidät sellaisiksi tosielämässäkin. Välitarinan visuaalisesta ilmeestä on vastannut John Van Fleet. Hänen kynäilynsä muistuttavat etäisesti Dave McKeanin taidetta Arkham Asylum-sarjakuvassa. Yleisilme oli hiukan outo, mutta se sopi hyvin tarinaan.

Batman and Sonin parasta antia oli erilaisten ihmissuhteiden käsittely. Sarjakuva kokonaisuudessaan olisi voinut olla toimivampi, mutta se sai minut pohdiskelemaan hahmojen välistä kemiaa, joten mielenkiintoni sarjakuvaa kohtaan säilyi hengissä loppuun asti - aiheen käsittelytapa oli sen verran moniulotteinen ja kiehtova. Vaikka Batman and Son ei ollut yhtä toimiva kokonaisuus kuin Arkham Asylum, viihdyin tarinan parissa hyvin ja aion perehtyä tulevaisuudessa Morrisonin tuotantoon lisää.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sarjakuva sopi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: kirja kirjailijalta, jolta olet lukenut aiemmin vain yhden kirjan.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Jan Guillou: Sillanrakentajat

©Hande
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Like 2011

Olen ostanut Sillanrakentajat aikapäiviä sitten jostakin alennusmyynnistä. Se on jäänyt kuitenkin itsellenikin tuntemattomasta syystä pelkäksi hyllyni täytteeksi ennen tätä kesää. Yöpöydän kirjat-blogin Niina on lanseerannut pari kuukautta sitten Pride-viikon lukutempauksen, jossa pyritään lukemaan kirjallisuutta, joka liittyy seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin. Olen itse tällä hetkellä Dublinissa, joten asetin tavoitteekseni lukea edes yhden kirjan. Erään tutkimani kirjallisuuslistan mukaan Guilloun romaani sopii HBLT-teemaan, joten otin sen projektikseni ulkomaan matkastani huolimatta.

Sillanrakentajat aloittaa Suuri vuosisata-nimisen sarjan - ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun lopulta vuoteen 1919. Sen keskiössä ovat köyhän, norjalaisen kalastajaperheen isättömäksi jääneet pojat: Lauritz, Oscar ja Sverre. Aurinko pilkistää kuitenkin harmaiden pilvien lomasta, sillä eräs hyväntekeväisyysjärjestö päättää rahoittaa pojille insinöörikoulutuksen Dresdenissä, kun sen hallituksen jäsen huomaa heidän lahjakkuutensa. Järjestön toiveena on, että pojat palaisivat valmistuttuaan rakentamaan Norjan rautatietä, mutta lopulta vain yksi heistä suorittaa kunniavelkansa. Samalla seurataan aikakauden tapahtumia maailman eri kolkissa useamman henkilön näkökulmasta.
"Työnjohto uskoi häneen, hevolivat antaneet hänelle koko radan suurimman, vaarallisimman ja vaikeimman työn. Hän tekisi itselleen oikeutta, maksaisi velkansa. Sitten hän olisi vapaa. Sillasta tulisi hänen suurtekonsa, hänen vastineensa Medusan kaulan katkaisemiselle."
Guillou on nähnyt selkeästi vaivaa romaanin maailman henkiin herättämiseksi: teoksella on monta tapahtumapaikkaa - Norja, Saksa ja itäinen Afrikka - joiden kulttuurit eroavat suuresti toisistaan. Kuten arvata saattaa, parikymmentä kirjassa käsiteltyä vuotta sisältävät kosolti historiallisia tapahtumia. Niitä käsitellään oivallisesti, puitteet ovat uskottavat ja pystyin kuvittelemaan mielessäni kaikki tarinan miljööt, tapahtumat ja ihmiset. Sain myös tietoa sellaisita aikakauden käännekohdista, joista en tiennyt entuudestaan mitään.

Romaanin lukuisat hahmot ovat inhimillisyydessään ja erilaisine taustoineen hyvin mielenkiintoisia. Henkilöiden moninaisuuden ansiosta tapahtumia oli helpompaa seurata ja käsitellä erilaisista näkökulmista ja hahmot, kuin myös heidän henkilökohtaiset vaiheensa heijastelevat hyvin 1900-luvun alun historiallisia käänteitä ja uusia ilmiöitä. He tuntuvat erittäin todellisilta, eikä kulunut kauan, kun huomasin kiintyneeni moneen heistä.

Minun ei tarvinnut lukea teosta kovin pitkälle, ennen kuin selvisi, miksi kirja löytyi HBLT-kirjallisuuden listalta: yksi tarinan hahmoista paljastuu homoseksuaaliksi, mutta jää asian paljastettuaan nopeasti paitsioon, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Syy on kuitenkin ymmärrettävä: tarinaa kerrotaan mainitsemani hahmon läheisten näkökulmasta, ja homoseksuaalisuushan on ollut tuohon aikaan peräti rikos. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilön lähipiiriin kuuluvat eivät puhu asiasta lähestulkoon ollenkaan, koska häpeävät ja jopa halveksivat omaistaan tämän niin sanotun viallisuuden vuoksi. Kyseessä on siis täydellinen esimerkkikuvaus tuon ajan armottomasta asennoitumisesta seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Sillanrakentajat on romaani, joka piti mielenkiintoani yllä alusta loppuun saakka. Kiinnostavat hahmot, laajat näkökulmat sekä huolellinen taustatyö saivat minut innostumaan sarjan seuraavistakin osista. Tulen lukemaan ne tulevaisuudessa aivan varmasti.

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26: sukutarina.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

©Hande
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014

Tykästyin Flavia de Luceen sen verran paljon, että minun oli hankittava sarjan toinenkin osa itselleni - onnekseni löysin sen Huuto.netistä. Sain mahdollisuuden lukea kirjan loppuun ensimmäisen Kesälukumaratonin aikana. Olin aloittanut teoksen lukemisen jo aiemmin, mutta tapahtuman ansiosta minulle jäi aikaa keskittyä kirjaan.

Bishop's Laceyn rauha järkkyy jälleen, kun kylään saapuu kuuluisa marionettitaitelija avustajineen. He päättävät järjestää kaksi esitystä kylän seurakuntatalolla, mutta kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti ja Flavia saa täysin odottamatta uuden mysteerin ratkaistavakseen. En viitsi kertoa tapauksesta sen tarkemmin, etten paljastaisi juonesta liikaa.
"Sinä olet epäluotettava, Flavia", hän sanoi. "Äärettömän epäluotettava."                                                                                       Tietysti olin! Se oli yksi niistä piirteistä, joista pidin itsessäni eniten.
Romaanissa keskitytään aiempaa enemmän Flavian kotikylän ja sen asukkaiden kuvailuun. Minusta on kiintoisaa saada lisätietoa tämän omalaatuisen tytön seikkailujen miljööstä sekä yhteisöstä, jonka osana hän elää. Samalla de Lucen perheen kuopuksen ratkaistavaksi päätyvä arvoitus tarjoaa oivallisen aivopähkinän kiinnostavuudellaan, monimutkaisuudellaan ja synkkyydellään. Minulla oli omia aavistuksiani mysteerin suhteen, mutta tällä kertaa en onnistunut punomaan aivan kaikkia lankoja yhteen ennen viimeisiä paljastuksia.

Teoksen tunnelmaan alkoi tosiaankin ilmestyä melko synkkiä piirteitä tarinan edetessä, mutta Piiraan maku makea-romaanistakin tuttu huumori kevensi sitä huomattavasti. Oloni oli lähes koko lukukokemuksen ajan kepeä ja rikosten ratkaisemisen lisäksi sain nauttia brittiläisestä maalaisidyllistä - jonka kliseiden kustannuksella Bradley leikittelee koko kirjan ajan, vaikkakin erittäin hyväntahtoisesti. Odotin myös innolla Flavian pisteliäitä kommentteja, ja sainkin runsaasti sitä, mitä tilasin.
"Ans tulla se Louie B:n Kuutamosnadi", minulla oli tapana murahtaa karhealla gangsteriäänellä lorvaillessani huoneeseen Feelyn harjoitellessa koskettimien ääressä. Hetken päästä nuotit lepattelivat lattialle ja minä juoksin minkä kintuistani pääsin raivostunut Feely kintereilläni.
Bradley ei ole suinkaan unohtanut hahmoja, jotka on esitellyt jo sarjan ensimmäisessä osassa. Luonnollisesti hurmaava myrkynkeittäjä Flavia loisti jälleen kerran pikkuvanhalla olemuksellaan ja kemian tietämyksellään, ja toinen suosikkini, Dogger, oli aivan yhtä ihana kuin sarjan aloitusosassakin. Nämä kaksi, kuin myös muutkin entuudestaan minulle tutut hahmot saivat lisää lihaa mielikuvitusluidensa ympärille ja paljastivat itsestään uusia puolia, jotka saivat minut kiinnostumaan heistä entistä enemmän.

Kuolema ei ole lasten leikkiä vei minut mukanaan aivan yhtä hyvin kuin Piiraan maku makeakin. Se sisälsi samanlaisen, oivallisen yhdistelmän myrskyä ja auringonpaistetta, minkä ansiosta dekkari sopii täydellisesti kesälukemiseksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että jatkan sarjan lukemista - onneksi tajusin varata kolmannen osan kirjastosta!
Me olimme nukkeja kaikki, nukkeja joita liikutteli Jumala - tai kohtalo - tai kemia - miksi sitä sitten halusikin kutsua, ja meidät vedettiin käteen kuin hansikkaat ja meitä ohjailivat maailman Rupert Porsonit ja Mutt Wilmottit. 
Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teoksen lukemalla sain yliviivattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja.