keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 6. luukku

©Niina T. / Yöpöydän kirjat

Suomen itsenäisyysjulistus.
Vihdoinkin on koittanut se päivä, jota ollaan hehkutettu koko vuoden ajan: Suomen sadas itsenäisyyspäivä. 6. joulukuuta 1917 Suomen eduskunta äänesti senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen puolesta äänin 100-88. Itsenäisyys ei ollut kuitenkaan tuolloin suuri riemun aihe, sillä kansakunta oli jakautunut kahtia: senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan väliset erimielisyydet eskaloituivat vajaan kahden kuukauden päästä itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä sisällissotaan, jonka aiheuttamat haavat eivät ole vieläkään täysin parantuneet.

Luin reilu viikko sitten Petri Tammisen kirjan Suomen historia, joka koostuu tavallisten suomalaisten kertomuksista maamme itsenäisyyden varrelta. Minuun vetosi tarinoiden arkisuus ja kirja sai minut pohtimaan maan historiaa sukuni sekä oman itseni kautta. Ajattelinkin, että voisin jakaa omia muistojani ja kokemuksiani näin juhlavuoden kunniaksi.

~~~~~~

Minulla ei ole suvun muistoja aivan Suomen itsenäistymisen hetkiltä, mutta 95-vuotiaana kuollut mummoni, isoäitini äiti äidin suvun puolelta, syntyi vielä Venäjän valtakunnan kansalaiseksi ja oli taaperoiässä itsenäisyysjulistuksen sekä sisällissodan aikoihin. Tiedän, ettei kukaan isäni puolen sukulaisistani ole osallistunut sisällissotaan, mutta kuulemma äidin puolella osa sukulaisistani on taistellut punaisten puolella. He onnistuivat välttämään kuin ihmeen kaupalla teloittamisen, mutta sen enempää en heidän vaiheistaan tiedä.

Toiseen maailmansotaan minulla sen sijaan on suora linkki: isäni vanhemmat olivat sodan kokenutta sukupolvea ja vaarini oli jatkosodan veteraani. Mummini ei ollut mukana sotatoimissa, vaan auttoi perheensä maatilalla. Vaarini ei puhunut sotakokemuksistaan - sen sijaan lapsuudestaan ja pula-ajasta hän, kuten mumminikin, kertoi historiannälkäiselle pojantyttärelleen erittäin mielellään. Valtio pakkolunasti maanviljelijöiltä tietyn osuuden heidän eläimistään ja viljastaan, mutta monella - myös minun isovanhempieni perheillä - oli laittomia eläimiä piilotettuna metsään. Kyläyhteisö oli kaksinaamaisen solidaarinen: jos naapurit saivat tietää eläimistä, niistä ilmoitettiin, mutta jos tarkastaja tuli kierrokselle, kaikkia varoitettiin etukäteen. Vaari kertoi myös, miten sai ostettua pula-aikana pukuliikkeen parhaan puvun, koska hänellä oli antaa maksuksi voita - rahalla ei ollut suurta arvoa tuolloin. Isovanhempani ovat pitäneet tallessa ostokorttejaan tuolta ajalta ja ne ovat minulla seinällä vaarin tekemissä kehyksissä.

Pula-ajan ostokortteja.
©Hande

Äitini vanhemmat kuuluvat taas suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät toisen maailmansodan jälkeen. Hekin ovat maaseudun kasvatteja ja heiltä olenkin kuullut enemmän tarinoita tavallisesta maalaisperheen arjesta sekä heidän koulukokemuksiaan. Kaikki isovanhempani isäni äitiä lukuunottamatta ovat käyneet vain kansakoulun - mummini ei saanut edes sitä, vaan hän kävi vuoden kiertokoulua. Kaikkien kertomuksissa on mukana kova kuri sekä mielivaltaisia opettajia, jotka turvautuivat myös väkivaltaan pitääkseen oppilaansa "herran nuhteessa". Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kamalaa: äitini äiti oli niin lahjakas oppilas, että hänen opettajansa vieraili perheen kotona vedotakseen mummini vanhempiin, jotta he laittaisivat mummini oppikouluun. Mummini perheellä ei ollut kuitenkaan varaa lähettää tytärtään sinne, joten hänkin sai tyytyä neljän vuoden koulutukseen.

Suomi kohosi vaikeuksistaan yllättävän nopeasti sotien jälkeen: minun vanhempani syntyivät jo hyvinvointivaltioon. He kumpikin aloittivat kansakoulussa, mutta heidän kouluaikanaan koulutussysteemi lakkautettiin peruskoulun tieltä. Toisin kuin omat vanhempansa, he saivat mahdollisuuden myös jatkokouluttautua. Isäni perhe oli muuttanut jo ennen isäni syntymää työn perässä maalta kaupunkiin, mutta äitini oli suoraan alenevassa polvessa sukunsa ensimmäinen kaupunkiin muuttanut - hän muutti kotoa jo teini-ikäisenä, koska oli saanut työpaikan kaupungista.

Tästä päästäänkin minun elämänkaareeni: kun synnyin, Suomi kamppaili laman kourissa. Se kosketti minunkin perhettäni, mutta onnistuimme porskuttamaan vaikeiden aikojen läpi. Ensimmäiset muistikuvani Suomeen suuressa mittakaavassa liittyviin tapahtumiin ovat kuitenkin positiivisia: olin kuusivuotias, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Tiesin, että Halonen oli Suomen ensimmäinen naispresidentti ja olin riemuissani uutisesta - se lisäsi itsevarmuuttani ja uskalsin ajatella, että minustakin voi tulla mitä vain haluan.

Kun olin pieni, meillä oli monta vuotta lankapuhelin. En muista tarkkaa vuotta, mutta joskus 1900-2000-lukujen vaihteessa perheeseemme rantautuivat myös matkapuhelimet. Äidin ensimmäisessä kännykässä oli matopeli, johon minä ja siskoni miellyimme ikihyviksi: kun äidin puhelimen akussa oli enää vain yksi palkki jäljellä, saimme aina pelata siskoni kanssa akun loppuun - vuorot vaihtuivat aina, kun toinen hävisi. Muistan myös, kuinka vuonna 2002 Suomen valuutta vaihtui markasta euroon. Tammikuussa isä antoi minulle ja siskolleni omat, uutuuttaan kiiltävät euron kolikot. Minusta tuntui hienolta pitää kolikkoa kädessäni - tosin minusta viiden markan kolikon saimaannorppa ja kymmenen markan kolikon metso olivat hienompia kuin euron kolikon kuva. Tuomitsin myös uusien seteleiden kuvat paljon tylsemmiksi kuin markkojen. Vuonna 2003 sain ikioman kirjastokorttini - minunlaiselleni kirjojen ystävälle tämä oli suuri hetki, ja minusta tuntui voimakkaalta, kun tajusin pääseväni käsiksi kaikenlaiseen tietoon, ja vielä ilmaiseksi. Ensimmäinen kirjastokorttini on käytössäni vieläkin.

Lordi Euroviisuissa.
©Eurovision 2006/EBU
En ole koskaan ollut suuri Euroviisu-fani, mutta vuoden 2006 muistan oikein hyvin. Kun sain kuulla, että Lordi edustaisi kisassa Suomea, tunsin suurta myötähäpeää ja olin aivan varma, että yhtye nolaisi suomalaiset lopullisesti. Kismiintyneenä tästä käänteestä (ja koska olin tunnollinen koululainen), päätin jättää finaalilähetyksen väliin ja mennä ajoissa nukkumaan. Uneni häiriintyi, kun äiti ryntäsi huoneesen keskellä yötä ja huudahti: "Et ikinä arvaa, kuka voitti Euroviisut!" Mutisin unenpöpperöisenä jotain kysymyksentapaista, johon äiti vastasi salamana: "Suomi voitti!" Uneliaisuuteni oli tyystin tiessään, pomppasin sängystä ja ryntäsin olohuoneeseen katsomaan Lordin voittohuumaa televisiosta. Vasta, kun näin kaiken televisioruudulta, uskoin Suomen voiton olevan totta. Seuraavana maanantaina koulussa ei puhuttukaan muusta kuin Lordista.

Elämääni puhuttelivat myöhemmin vielä muun muassa Jokelan ja Kauhajoen vuosina 2007 ja 2008 tapahtuneet kouluampumiset - ne vaikuttivat suuresti käymieni koulujen toimintatapoihin silloin ja myöhemminkin. Siihen mennessä olin elänyt jonkinlaisessa turvallisuudentunteessa, johon ei tosiaankaan kuulunut sellaista vaihtoehtoa, että joku voisi tulla kouluun ampumaan muita. Elämä kuitenkin jatkui normaalisti, vaikkakin mieleni oli entistä avartuneempi. 2010-luvulle päästäessä pääsin riemuitsemaan Suomen toisesta jääkiekon maailmanmestaruudesta - olen ollut olemassa ensimmäisenkin mestaruuden aikaan, mutta olin niin pieni, etten muista siitä mitään - katsoin ottelua televisiosta ja muistan sen käsinkosketeltavan jännityksen, kun tajusin, että Suomi voi voittaa. Kun lukema 6-1 vahvistui, nauroin katketakseni sille, miten Suomi voitti kultaa jo toisen kerran Ruotsin kustannuksella - ja kuinka Ruotsi oli lähtenyt loppuotteluun jälleen kerran ylimielisesti ja joutui nöyrtymään.

Vuonna 2012 minusta tuli sukuni ensimmäinen ylioppilas suoraan alenevassa polvessa. Lakkiaispäivä oli yksi elämäni onnellisimmista, sillä olin tehnyt kovasti töitä lukion suorittamisen eteen ja sain vihdoinkin pistää päähäni sen "kapteenin hatun", josta olin pikkulapsesta asti haaveillut. Luulin ylioppilaslakkia pienenä merikapteenin hatuksi, siitä tulee tuo edellä käyttämäni nimitys - päätin taaperoikäisenä meneväni lukioon vain siksi, että saisin tuon hatun - yllättävän hyvin piti alle kouluikäisen minun päätös teini-ikään. Lukion jälkeen tein muutaman vuoden välipysähdyksen työelämässä ja nyt tarinani jatkuu korkeakoulutuksen merkeissä - mitä Suomelle tulee tapahtumaan sinä aikana, jää nähtäväksi.

~~~~~~

Eilisen joulukalenterin luukun tarjoili Kirja vieköön! ja huomiseen luukkuun pääsee kurkistamaan Pauline von Dahl-blogista.

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

©Hande

tiistai 5. joulukuuta 2017

Suomi(ko) 100 vuotta-lukuhaasteen koonti

©Hande

Osallistuin vuoden kestäneeseen, tänään päättyvään Klassikkojen lumoissa-blogin Suomi(ko) 100-lukuhaasteeseen. Tarkoituksena oli lukea kirjoja, jotka käsittelevät vaiennettua tai väärinymmärrettyä suomalaisuutta. Luin kirjoja haastetta varten melko tasaiseen tahtiin, vaikka syksy onkin verottanut jonkin verran lukemismahdollisuuksiani.

Luetut kirjat:

Saldokseni kertyi täten yhdeksän teosta. Lukemistoni koostui eniten vanhoihin aikoihin sijoittuvista kirjoista, mutta aiheita oli erilaisia: maahanmuuttajat, vammaiset, mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen sekä aseistakieltäytyminen, näin osan mainitakseni. Sisällytin mukaan myös Anneli Kannon Lahtarit, sillä vaikka se käsittelee sisällissodan voittaneita valkoisia, näkökulma on hyvin erilainen kuin entisaikojen paatoksellinen sankarimyytti tai punaisten näkökulmasta kirjoittaneiden kuvaukset kasvottomista hirviöistä. Kirja kuvaa sitä, kuinka esimerkiksi osa valkoisten puolella taistelleista ei enää tiennyt, minkä vuoksi oli mukana tai onko koko sodalla mitään mielekästä tarkoitusta - tästä aiheesta on vaiettu sadan vuoden ajan. Lisäksi huomasin, että historiallisesta kontekstistaan huolimatta kaikkien teosten aiheet ovat ajankohtaisia myös tänäkin päivänä.

Lukuhaaste oli mielenkiintoinen ja tutustutti minut suomalaisuuden eri osa-alueisiin, jotka eivät ole esillä yleisesti, jos ollenkaan. Olisin lukenut mielelläni kirjallisuutta monesta muustakin aiheesta haasteeseen liittyen, ja aionkin tehdä niin tämän haasteen ulkopuolella tulevaisuudessa. Kiitos Lukumadolle haasteen järjestämisestä!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

©Hande
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 2016

Luettuani lokakuussa Toinen tuntematon-novellikokoelman yksi vaikuttavimmista tarinoista oli mielestäni Sirpa Kähkösen kirjoittama Kesän 1939 poutapilvet. Muistin lukeneeni kirjailijalta aikaisemmin yhden kirjan, Vihan ja rakkauden liekit, mutta sen lukemisesta on kulunut jo yli neljä vuotta. Halusin tutustua paremmin Kähkösen tuotantoon, ja valitsin luettavakseni Kuopio-sarjan aloitusosan, jonka lainasin kirjastosta.

Mustat morsiamet sijoittuu 1930-luvulle ja kertoo nuoresta ja ujosta Annasta, joka muuttaa maaseudulta Kuopioon töiden perässä, sillä hän on saanut piian paikan tohtorin perheestä. Naiivi ja vaatimaton tyttö on varttunut hyvin suljetussa ympäristössä, eikä toivo elämältä suuria - pientä ja mukavaa vain - mutta rakastuminen ja myöhemmin avioliitto Lassin kanssa räväyttää Annan silmät auki, sillä hänelle paljastuu maailman ja elämän hallitsemattomuus.
Ei varmaan, Anna ajatteli, niin nöyriä ja hätäisiä. Mitenkä paljon oli häneltä vaatinut, että oli oppinut jotenkin edes puoliaan pitämään, sanomaan ulos sen mikä ei sopinut ja mikä ärsytti sen sijaan, että olisi pihissyt päänkuorensa sisällä, kunnes raivo puhkesi rokkona naamaan ja nivusiin.
Annan tarina etenee jouhevasti ja teos oli mielestäni helppolukuinen. Kuopio ei ole minulle lainkaan tuttu kaupunki - tiedän vain, missä se sijaitsee ja että Minna Canth asui siellä suurimman osan elämästään - mutta pidin kaupungin kuvailusta ja pystyin kuvittelemaan mielessäni, miltä siellä on näyttänyt yli 80 vuotta sitten. Nautin myös suuresti hahmojen puhumasta savon murteesta, se elävöitti tarinaa huomattavasti.

Teoksessa on monia kiinnostavia hahmoja, osasta jopa pidinkin, mutta suurin osa heistä jäi minulle melko etäiseksi. Asioita käsiteltiin enimmäkseen sen verran pintapuolisesti tai kaukaa, ettei minussa herännyt kuin korkeintaan hyvin mietoja tunteita. Vain yksi tarinan hahmoista onnistui viemään sydämeni: Jalmari, Lassin nuori veljenpoika. Hän hurmasi minut luonteellaan - kiinnyin häneen sataprosenttisesti ja myötäelin pojan vaiheita vahvasti. Toivon, että hänestä kuullaan lisää sarjan jatko-osissa.

Mustat morsiamet on viihdyttävä historiallinen romaani ja kasvutarina, muttei saanut minua rakastumaan itseensä. Siinä kuvaillaan historiallisia tapahtumia ja naisen asemaa arkisesta näkökulmasta, mikä on mukavaa vaihtelua suurten rattaiden pyörinnän seassa kulkeviin ihmiskohtaloihin, mutta jotakin jäi puuttumaan. Viihdyin teoksen parissa kuitenkin sen verran hyvin, että luen tulevaisuudessa mielelläni Kuopio-sarjan muutkin osat.
Sillä semmoisia ne olivat, kaikki. Odottivat kärsivällisesti, että eukko pääsisi vimmastaan ja itkunpuuskat lakkaisivat; että päästäisiin taas tavalliseen elämään. Ja sitä odotellessa kulkivat omilla asioillaan. Ilmailivat hopeisissa sukkuloissaan taivaankannella tai sujuttelivat veneellään pitkin vesiä.                                                                      Mutta naiset, ne olivat kotona sairaalloisina.
Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38: kirjassa mennään naimisiin.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Lauri Mäkinen: 50/50

©Hande
Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017

Kun selailin lokakuussa Helsingin kirjamessujen ohjelmalehteä, huomasin siellä kirjaesittelyn otsikolla 50/50. Totesin mielessäni, että kirjan nimi on kuolettavan tylsä ja toi mieleeni 50:50-dieetin, joten sivuutin teoksen vaivautumatta edes selvittämään, mistä siinä oli kyse. Onneksi näin marraskuun alussa Kirsin kirjanurkka-blogin ylistävän arvion kirjasta, sillä se sai minut kiinnostumaan ja varaamaan teoksen kirjastosta.

50/50 sijoittuu vuoden 1942 Kiestinkiin, jossa sotaetsivä Härmä löytää venäläisten alas ammutun lentokoneen. Sen miehistö on kuollut, mutta neljä desanttia on päässyt pakenemaan. Etsintä eskaloituu kiinniottotilanteeseen, jossa ammutaan kolme miestä ja otetaan kiinni pahasti haavoittunut nainen joesta sekä ilkialaston, tatuoitu mies metsästä. Kumpi on desanttiryhmän puuttuva jäsen ja kumpi se, joka väittääkin olevansa? Kumpi joutuu teloitusryhmän eteen?
Kumpareen laella kerosiini käry tuntuu jo selvänä. Härmä laskeutuu hitaasti alas, saapuu aukean laidalle. Koneen peräsin lojuu sen keskellä. Punainen tähti tuijottaa metsänreunaa kuin teräväreunainen, verestävä silmä. Härmä kyykistyy tähystämään, nostaa kiikarit silmilleen. Puut ovat laonneet aukean toisella puolella, kuin avatakseen väylän syvemmälle metsään. Missään ei erotu liikettä.
Mäkisen toinen romaani on sekoitus historiallista romaania, dekkaria sekä jännitys- ja sotaromaania. Yhdistelmä on erittäin toimiva ja minulle lukukokemuksena ainutkertainen, sillä en ole lukenut koskaan sota-aikaan sijoittuvaa dekkaria. Kirja on kaikkea muuta kuin tylsä: tarina imaisi mukaansa tyystin ja kannoin kirjaa mukanani joka paikkaan, jotta voisin lukea sitä aina tilanteen salliessa. Välillä minulle tuli jopa lieviä vieroitusoireita, jos jouduin tekemään pitkiä aikoja jotakin muuta.

Teoksen tarjoama mysteeri on erittäin kiehtova: yritin ratkoa sitä lukemisen lomassa, mutta siitäkin huolimatta, että sain melko pian rakennettua mielessäni teorian, jonka koin oikeaksi, uudet juonenkäänteet pitivät minut varpaillani viime metreille asti. Oli myös mielenkiintoista saada tietoa sotapoliisien toiminnasta jatkosodan aikana - en ole tiennyt ammattikunnasta entuudestaan paljoakaan, saatika sen historiasta.
Minä olin aina osannut paljon sellaista, mitä muut eivät. Esimerkiksi matematiikkaa ilman että minun tarvitsi edes kunnolla laskea, se vain jotenkin aukesi itsestään. Mutta olin myös oppinut olemaan osaamisistani hiljaa, olin ymmärtänyt aikaisin, ettei kaikesta kannattanut kertoa.
Tapahtumien lisäksi Mäkinen on onnistunut luomaan kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Jokaiseen hahmoon - niin sotapoliisin riveissä ja rinnalla työskenteleviin kuin vakoilusta epäiltyihinkin - pureudutaan psykologisella tarkkuudella, eikä mikään ole mustavalkoista. Mitä pidemmälle tapauksen tutkimukset etenevät, sitä enemmän hahmoista kuoriutuu esiin erilaisia kerroksia ja näkemykset henkilöhahmoista laajenevat ja jopa muuttuvat.

50/50 on mukaansatempaava, jännittävä ja ihmisyyttä tarkkasilmäisesti kuvaileva romaani, joka jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olen kiitollisuudenvelassa kanssabloggaajilleni, sillä ilman heitä minulta olisi jäänyt tämä helmi tyystin huomaamatta. Teos on niin vaikuttava, että minun on aivan pakko hankkia se omakseni - aion tulevaisuudessa tarttua takuuvarmasti myös Mäkisen esikoisromaaniin.
Tämä maailma on mikä on, ihmiset ovat mitä ovat. Vahvoja ja heikkoja, hyviä ja pahoja. Melkein kaikki jotakin siltä väliltä --. Silti jokaisen elämään kuului pohjakosketuksia, liian vaikeita valintoja, vähiin voimiin nähden kohtuuttomia tilanteita.
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. 50/50:sta ovat minun ja Kirsin lisäksi kirjoittaneet Amman lukuhetken Amma sekä Reader, why did I marry him?-blogin Omppu.
P. P. S. Kunniamaininta Elina Warstalle, joka on suunnitellut teoksen vangitsevan kannen.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

©Hande
Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
Johnny Kniga 2008

Kuten blogikirjoituksieni sisällöstä voi päätellä, historia vetää minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Löysin tämän kirjan monta vuotta sitten kirjakaupan alennusmyynnistä - sotahistoria lukuisine puolineen kiinnostaa minua, joten pakkohan minun oli lisätä teos kokoelmiini. Kirja jäi kuitenkin vuosikausiksi pelkäksi hyllyn täytteeksi, kunnes keksin valita sen yhdeksi #hyllynlämmittäjä-haasteen luettavaksi.
Laki on selvä ja lyhyt: Linjaan vaiko hautausmaalle! Valitse siitä sitten mikä sopivampi on. 
Ruma sota on artikkelikokoelma, joka pureutuu talvi- ja jatkosodan rumimpiin ja laajalti vaiettuihin ilmiöihin. Seitsemän tutkijaa on kirjoittanut 10 artikkelia, jotka käsittelevät sotapropagandaa ja sensuuria, lapsiin ja nuoriin kohdistunutta sukupolviväkivaltaa, rintamaväkivaltaa, päihteiden käyttöä, käpykaartilaisia, poliittisten vankien kohtelua, sota-ajan sukupuolikulttuuria ja seksuaalista väkivaltaa sekä nälkää. Yksi artikkeli käsittelee myös sodan kokeneiden kirjailijoiden, kuten Kalle Päätalon, Mika Waltarin, Eeva Kilven ja Väinö Linnan kokemuksia. Artikkelit ovat kirjoittaneet Jenni Kirves, Sari Näre, Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen.
Moni sotilaista löysi merkityksen vakavasta ja meuhkaamattomasta rintamauskonnollisuudesta, mutta moni myös menetti uskonsa kaikkeen muuhun paitsi toveruuteen tai omaan apuun. Ylevä ja henkevä puhe oli petollista, paska oli paskaa ja siten luotettavampaa, "rehellistä". Jos jaksoi uskoa kauniiseen elämässä, se oli kätkettävä kyyniseltä maailmalta ja ontoilta fraaseilta. Yksi salpa miehisessä vaikenemisen kulttuurissa - todellisessa tai myyttisessä - oli lyöty lukkoon.
Kirja sisälsi minulle tuttua, mutta paljon uuttakin asiaa. Erityisesti Kivimäen artikkelin rintamaväkivaltaan liittyvään sisältöön olin perehtynyt entuudestaan hänen Murtuneet mielet-teoksensa kautta, ja lisäksi käpykaartilaisuudesta eli rintamakarkuruudesta olen tiennyt melko paljon. Sen sijaan esimerkiksi propagandan kehittyminen sodan aikana tai poliittisten vankien kohtelu olivat minulle hyvin pitkälti tuntemattomia aiheita.

Lukukokemus olikin minulle monilta osin silmiä avaava: erityisesti poliittisten vankien kohtelu järkytti minua. Oli hyvin pysäyttävää lukea, miten kommunisteja, pasifisteja tai jollain muulla tavalla "epäilyttäviä" henkilöitä alettiin vangita jo välirauhan aikana - tämä todistaa sen, että jatkosodan syttymisestä voidaan syyttää suurelta osin Suomen silloisia päättäjiä. Kaiken kukkuraksi vankiloissa ja vankileireillä, joille poliittisia vankeja sijoitettiin, rikosvangitkin olivat poliittisia vankeja paremmassa asemassa.
Poliittisten vankien pidätykset kertovat Suomen valtiojohdon harjoittamasta kaksoisstrategiasta: kansalle haluttiin luoda vaikutelma jatkosodan puolustusluonteesta, mutta käytännössä valmisteltiin hyökkäystä, jos sotilaallinen tilanne, toisin sanoen saksalaisten eteneminen itärintamalle sen vain sallii.
Kirjassa kuvaillaan sotaan liittyviä kamaluuksia hyvin yksityiskohtaisesti, ja välillä minun oli pidettävä tauko lukemisesta, kun minua alkoi ahdistaa. Teoksessa on myös monia karuja, sodanaikaisia valokuvia - en ollut osannut lainkaan varautua tähän ja luin kirjaa monesti julkisissa kulkuneuvoissa, joten oli melko hiillostavaa kääntää sivua, kun seuraavalla aukeamalla saattoi komeilla valokuva esimerkiksi ruumiskasasta. Näinä hetkinä peitin kuvan äkkiä kirjanmerkilläni ja toivoin, etteivät vierustoverini, jotka välillä olivat vasta lapsia, olisi nähneet kuvaa. Kaikista herkimpien kannattaa siis harkita, tarttuvatko kirjaan ollenkaan. Miksi turhaan lukea kauhukirjoja, kun tietokirjallisuuskin saa niskakarvat nousemaan pystyyn?

Vaikka teos käsittelee toista maailmansotaa, melkein kaikissa artikkeleissa kerrotaan, miten tietyt aatteet, asenteet ja toimintatavat olivat syntyneet vuonna 1918 käydyn sisällissodan myötävaikutuksesta. Se vaikutti muun muassa propagandaan, uhrieetokseen sekä rintamakarkureiden ja poliittisten vankien kohteluun sekä siihen, ketkä edes päästettiin armeijaan. Artikkelit kyseenalaistivatkin tutkimustiedollaan väitteen, jonka mukaan talvisota olisi yhdistänyt kahtiajakautuneen kansan. Haavat ovat olleet liian syvällä, jotta ne olisivat parantuneet kahdessakymmenessä vuodessa.

Ruma sota on mielenkiintoinen ja pysäyttävä kirja, joka laajensi tietämystäni liittyen talvi- ja jatkosotaan. Jäin tosin kaipamaan joidenkin aiheiden, kuten sodanaikaisen homoseksuaalisuuden laajempaa käsittelyä, mutta tiettyjen osa-alueiden suppeuden syynä on ollut todennäköisimmin lähdemateriaalin vähyys tai puuttuminen. Tutkijoiden tekstit muistuttivat sotaa kokemattomalle kouriintuntuvasti, miten laajasta ja kamalasta asiasta on kyse, ja kuinka suuret vaikutukset näillä sodilla on vielä 2010-luvunkin Suomeen.
Sisäinen kokemus maailman ennustamattomuudesta on motivoinut kannattajasukupolvea rakentamaan sosiaaliturva siltä varalta, että turva läheltä pettää. Sosiaalinen kannattelu on ikään kuin ulkoistettu yhteiskunnan takaamaan turvaan. Hyvinvointivaltion rakentaminen juurtuu näin yksin pärjäämisen eetokseen, jonka emotionaalinen pohja on välttelevien kiintymyssuhteiden kulttuurissa.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 12: politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Elokuva: Tuntematon sotilas (2017)

©Hande
Kävin katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan heti ensi-iltapäivänään 27.10 vietettyäni ensin noin kahdeksan tuntia Helsingin kirjamessuilla. Purin tuntojani seuraavana päivänä kanssabloggaajille ja moni heistä sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa arvio elokuvasta. En ole aikonut koskaan kirjoittaa blogiini elokuvista, sillä blogini on, niin, kirjablogi. Olinkin ensin hyvin vastahakoinen tähän, vaikken osaakaan sanoa syytä, mutta kun tarpeeksi moni bloggaajakollega sekä muutama ystäväni painostivat minua, päätin taipua. Halusin kuitenkin kirjoittaa ensin blogini kirjarästit alta pois - tuleepahan ainakin yksi puheenvuoro elokuvasta, kun pahimmat pölyt ovat jo laskeutuneet.

Tuntematon sotilas
Ohjaus: Aku Louhimies
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017, Aku Louhimies, Mikko Tenhunen & Miia Haavisto
Käsikirjoitus: Aku Louhimies & Jari Olavi Rantala
Pääosissa: Eero Aho, Jussi Vatanen, Johannes Holopainen, Aku Hirviniemi, Samuli Vauramo, Hannes Suominen, Joonas Saartamo, Arttu Kapulainen, Andrei Alén, Juho Milonoff, Matti Ristinen, Paula Vesala

Menin katsomaan elokuvaa isäni kanssa - me olemme perheemme Tuntematon sotilas-fanit. Olimme päättäneet elokuvan julkistamisuutisen luettuamme, että menemme katsomaan teosta heti sen ilmestyessä. Odotukseni olivat korkealla, sillä elokuvasta oli puhuttu paljon etukäteen. Eniten odotin luvattuja kohtauksia Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Kun sali viimeinkin pimeni ja elokuva alkoi, kasvoni kääntyivät hymyyn: alku oli lupaava ja ehdin jo ajatella, että tämä elokuva on varmasti todella hyvä.

Voi, miten karvaasti petyinkään tämän lupaavan alun jälkeen! Tein suuremman luokan virheen ja nuolaisin liian aikaisin. Aivan päällimmäisenä huomioni kiinnittivät hahmot, tarkemmin sanottuna heidän mitäänsanomattomuutensa. Tuntemattoman sotilaan suola ovat sen lukuisat hahmot, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunnereaktioita. Elokuvassa osa hahmoista oli mukana vain parisen minuuttia vain sen takia, että hän on kirjan henkilö - moni hahmoista otettiin mukaan vain kuolemaan, vaikka heillä olisi ollut tarinalle paljon muuta annettavaa. Myöskin enemmän ruutuaikaa saaneiden hahmojen kehitys jäi laihemmaksi kuin hernekeitto, jota sodan aikana sotilaille jaettiin: missä on muun muassa Kariluodon kasvu naiivista, yli-innokkaasta upseerista harkitsevaiseksi ja kunnioitetuksi johtajaksi tai Koskelan asteittainen pessimistisyyden lisääntyminen?

Elokuvaa katsellessani minulla alkoi pyöriä päässä lennosta keksimäni rallatus Saarioisten raivostuttavan mainoslaulun melodialla, ja se menee näin:
Tässä on sotilas X/jolla et tee mittään/kun se kohta kuolee/              mutta sen on pakko olla mukana/koska Väinö Linnan kirja
Rallatus tiivistää aika hyvin tuntoni filmatisoinnin hahmokaartista. Sen sijaan, että hahmoja olisi syvennetty, elokuvassa keskityttiin tapahtumiin ja mahdollisimman näyttäviin taistelukohtauksiin. Kuten kriitikko Juho Typpö kirjoitti 27.10 ilmestyneessä arvostelussaan Helsingin Sanomissa, sotaelokuvia on tehty tässä maassa niin monta, etteivät nämä taistelukohtaukset tee enää vaikutusta - haukotus oli monessa kohtaa minulla lähellä. Tarina etenee myös hyvin luettelonomaisesti ja tuntui pikakelausversiolta kirjasta: mahdollisimman paljon yritettiin mahduttaa mukaan ilman, että mihinkään keskityttiin kunnolla.

Lisäksi elokuvan tekijät suorastaan valehtelivat sitä mainostaessaan: Louhimies lupaili, että mukana olisi kohtauksia Tuntemattoman käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Olin odottanut näitä kohtauksia kaikista eniten, sillä sensuroiduista kohtauksista olisi saanut ammennettua paljon uutta näkökulmaa tuttuun tarinaan. Kun lopputekstit alkoivat pyöriä, en ollut nähnyt ainoatakaan kohtausta Sotaromaanista - niin hyvämuistinen en ole, että voisin sanoa varmaksi, oliko mukana yksittäisiä repliikkejä teoksesta, mutta kaikki kohtaukset käsikirjoittajan omia lisäyksiä lukuunottamatta löytyvät kustantamon siivotummasta versiosta. Ja missä ne monien vouhottamat höökipulveri- tai muut huumekohtaukset olivat? En huomannut edes hienovaraisia vihjauksia siihen, että sotilaat olisivat puurtaneet piristeiden voimalla. Toki nämä kaikki ovat voineet jäädä leikkauspöydälle, mutta silloin ei kannata mainostaa elokuvaa sellaisilla asioilla, joita ei takuuvarmasti ole siellä mukana.

HUOMIO! Seuraava osio sisältää lieviä paljastuksia elokuvan juonesta ja yksityiskohdista. Jos et halua tietää elokuvasta mitään, siirry kohtaan "juonipaljastukset päättyvät".

Ei Louhimiehen Tuntematon ole sentään silkkaa surkeutta: esimerkiksi Lasse Enersenin musiikki on loistavaa ja oli erinomainen tunnelmanluoja elokuvassa. Lisäksi pidin joistakin yksityiskohdista ja lisäyksistä, joita ei ole aiemmissa versioissa. Kunniamaininnan minulta saavat joulunvieton kuvaus rintamalla, Suen Tassun änkyttäminen - se syvensi erinomaisesti Rokan ja Tassun ystävyyttä ja ryhmädynamiikkaa - sekä Koskelan riehuminen humalapäissään Mannerheimin syntymäpäivänä: kun muut upseerit ovat saaneet hänet taltutettua, hän alkaa surkutella talvisodassa kaatuneiden pikkuveljiensä perään. Kohta kesti vain muutaman sekunnin, mutta oli erittäin sydäntäsärkevä ja hyödynsi Koskelan suvun tarinan kertovaa Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa tavalla, jota ei aikaisemmissa filmatisoinneissa ole ollut (tosin Laineen elokuvassa ei olisi voinutkaan olla, koska trilogiaa ei ollut vuonna 1955 vielä olemassakaan).

Myös suurin osa näyttelijöistä teki loistavaa työtä, vaikka hahmot jäivätkin melko ohuiksi, ilmeisesti käsikirjoituksen vuoksi. Erityisesti pidin Eero Ahosta Rokkana, Jussi Vatasesta Koskelana, Hannes Suomisesta Vanhalana, Juho Milonoffista Honkajokena sekä Johannes Holopaisesta Kariluotona. He onnistuivat välittämään hahmojensa persoonia elokuvan antamien raamien puitteissa. Olin jännittänyt etukäteen etenkin tunntetuimpien näyttelijöiden kohdalla, tekevätkö he kunniaa Linnan hahmoille, mutta suurin osa sai minulta vähintäänkin hyväntahtoisen nyökkäyksen: menettelee.

Toisaalta, osa hahmoista oli outoja tai jopa irvikuvia kirjan hahmoista, enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla. Erityisen pettynyt olin Lammioon, jota esittää Samuli Vauramo. Vauramo oli yksi niistä näyttelijöistä, joiden kohdalla huokaisin helpotuksesta, kun sain tietää roolituksesta: hän on loistava näyttelijä ja pystyin näkemään hänet tärkeilevänä, miehistönsä vihaamana luutnanttina, joka kohoaa sodan edetessä kapteeniksi ja majuriksi. Kuitenkin, valkokankaalla näkyi vain "vässykkä" ilman auktoriteettia: hän on aivan kuin epävarma sijaisopettaja, joka yrittää saada riehuvat oppilaat tottelemaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Missä on se kaavoihin kangistunut, kunnianhimoinen nuorimies, jonka inhoamista rakastan? En tiedä, minkä vuoksi tulkinta Lammiosta oli tällainen, mutten pitänyt ollenkaan. En myöskään pitänyt siitä, miten Rokan mielenmaisemaa kotirintamalla kuvailtiin vain hiljaisella tuijotuksella tyhjyyteen. Kuten Typpökin arvostelussaan sanoi, se on suomalaiselokuvien klisee, jota ei enää jaksaisi katsella. Vaikuttavampaa olisi ollut esimerkiksi Rokan herääminen sotaan liittyvästä painajaisesta huutaen - se olisi kuvannut osuvasti, ettei edes Rokka ole immuuni sodan julmuuksille. Onhan hän Koskelan tapaan myös talvisodan veteraani.

Juonipaljastukset päättyvät.

Elokuvan tekijät myös lupailivat, että kotirintama ja naiset pääsisivät kirjaa paremmin esille. Kyllä, naisia oli tarinassa enemmän mukana kuin kirjassa, mutta siihen se sitten jäikin - ainoastaan Lyyti Rokalla on jonkinlaista persoonaa. Kariluodon morsian, Sirkka, on elokuvassa pelkkä kiiltokuva, joka tuijottaa Kariluotoa eteerisesti ja huokailee, kun jopa Linnan romaanissa hänellä on enemmän persoonaa, vaikkei hän olekaan fyysisesti kirjassa läsnä kertaakaan. En muista enää, missä luin tämän, mutta jossakin - todennäköisesti jonku toisen lehden arviossa elokuvasta - riemuittiin, miten Petroskoin Vera ei kuulemma olisi enää pelkkää silmänruokaa, kuten Laineen elokuvassa, mutta sen julistan pötypuheeksi. Vera ei ollut Louhimiehen versiossakaan mitään muuta kuin kuriositeetti, vaikka hän sai hiukan lisää ruutuaikaa. Naisista jäi mieleen vain heidän huokailunsa miesten perään - jos haluaa kunnon kuvan Tuntemattoman naisista, kannattaa lukea Toinen tuntematon-novellikokoelma.

Yksi syy, miksi Linnan Tuntematon sotilas on minulle hyvin rakas teos, on Linnan taito saada lukija kiintymään teoksen hahmoihin ja myötäelämään heidän vaiheitaan. Kirjan ja Laineen elokuvan aikana nauran monesti kippurassa hahmojen letkautuksille ja kommelluksille. Sitten Linna alkaa armotta tapattaa näitä rakkaiksi muodostuneita hahmoja. Vaikka olen lukenut kirjan ja nähnyt Laineen elokuvan monta kertaa, joudun joka kerta puremaan hammasta, etten purskahtaisi itkuun tietyissä kohdissa. Louhimiehen elokuvassa hörähdin muutamia kertoja - välillä näyttelijöiden, välillä vain kirjan synnyttämän muiston ansiosta - mutta yhdenkään hahmon kuoleman kohdalla en tuntenut mitään, en kerrassaan mitään. Minä vain tuijotin valkokangasta ilmeettömänä ja odotin jo seuraavaa kohtausta.

Poistuin elokuvateatterista pettyneenä. Minusta tuntui, että olin haaskannut rahojani ja aikaani - sekä yöuneni - aivan turhan takia. Elokuva sisälsi kyllä yksittäisiä kultamurusia, mutta valitettavasti ne hukkuivat yleisen latteuden alle. Sentään en kiemurrellut tuolissani tai katsellut kelloa kesken elokuvan katsomisen, mutta olisin voinut kuitata kokemuksen lukemalla historian oppikirjan jatkosotaa käsittelevät osiot. On Louhimiehen luomus sentään parempi kuin Mollbergin tekele, mutta siihen sen ansiot sitten jäävätkin, näin kokonaisuutta ajatellen. Typön sanoja lainaten: "Eli mitä jäi käteen? Turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä Suomi 100 -juhlakuvaelma." On surullista joutua toteamaan, että 62 vuotta sitten tehty elokuvaversio Tuntemattomasta on edelleenkin paras.

Arvosana: ✮✮½

lauantai 25. marraskuuta 2017

Superlukumaraton - koonti


Carry on Reading-blogin Henna ja Hogwarts Libraryn Lotta ovat lanseeranneet Superlukumaratonin, joka koostuu neljästä osasta: kolmesta perinteisestä, yhden vuorokauden lukumaratonista sekä yhdestä viikon mittaisesta etapista. Tarkempaa tietoa haasteesta löytyy heidän blogeistaan - marraskuisen maratonin vetäjä on Henna. Suureksi harmikseni en ole päässyt osallistumaan kahteen aiemmin syksyllä järjestetyistä maratoneista, mutta näin marraskuun pimeydessä ja koleudessa aion ottaa vahingon takaisin ja nauttia kirjojen suurkulutuksesta - viime kerrasta on jo aikaa.

Vaikka ilmoittauduin maratoniin heti, kun mahdollista, aloin suunnitella lukupinoani vasta eilen. Oikeastaan suunnittelu on aivan liian vahva sana - minä vain napsin muutaman kirjan pinoon pikaisen pohdinnan jälkeen ja #hyllynlämmittäjä-haastetta ajatellen. Pinostani löytyvät seuraavat teokset:
  • Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
  • Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
  • Susan Fletcher: Noidan rippi
  • Johanna Holmström: Itämaa
  • Petri Tamminen: Suomen historia
  • Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

©Hande

En ole aivan varma, tartunko kaikkiin teoksiin urakkani aikana, mutta onpahan valinnanvaraa, jos vaihtelunkaipuu iskee. Dorian Grayn muotokuvan luen loppuun aivan varmasti, sillä se on teoksista ainoa, joka on minulla entuudestaan kesken. Aloitan urakkani myöhemmin iltapäivällä, kunhan olen saanut kaikki pakolliset askareet hoidettua. Päivittelen tätä kirjoitusta urakan edetessä ja lisäksi maratoonaustani voi seurata Facebookissa, Twitterissä sekä Goodreadsissa.
*****

Klo 17:00 - Julistan superlukumaratonin alkaneeksi!

Ja tämähän koskee siis vain minua. Aloittaminen venähtikin illan puolelle - kaipasin ilmeisesti aivojen nollausta kouluviikon jäljiltä. Starttaan rupeamani Wilden klassikolla, jota olen lukenut aikaisemmin hiukan alle puolet. En ole lukenut Wildelta aikaisemmin mitään, mutta tiedän Dorian Grayn lisäksi hänen satunsa, Onnellinen prinssi, ja olen joskus lapsena nähnyt siitä televisio-ohjelman. Romaani on vaikuttanut tähän mennessä mielenkiintoiselta ja sisältää herkullista pohdintaa ihmisyydestä. Olen saavuttanut romaanissa taitekohdan, jonka jatkoa odotan innolla.

Klo 21:30 - Alku aina hankalaa...

En tiedä, miksi, mutta luku-urakkani on edennyt todella hitaasti. Sain vasta reilu tunti sitten luettua Dorian Grayn muotokuvan loppuun, vaikka sen kerronta pitikin koko ajan otteessaan ja pidin kirjasta kovasti. Ehkä kärsin kaamosväsymyksestä tai sitten kirjan kerrontatyyli ei mahdollistanut minulle pikaista ahmimista... Joka tapauksessa, jatkoin vaihtelun vuoksi Aikuisuus on myytti-sarjakuvalla, jonka ostin tänä vuonna Helsingin kirjamessuilta. Olen nähnyt Sarah Andersenin sarjakuvia internetissä lukuisia kertoja ja suurin osa niistä on minulle erittäin samastuttavia. Olen lukenut sarjakuvasta puolet ja jatkan sen parissa - sen verran nautittavia stripit ovat. Ensin pidän kuitenkin pienen sometauon.

Sivuja luettuna: 200.

Klo 23:30 - Ei kun tutimaan

Aikuisuus on myytti tuli ahmittua vauhdilla - suurin osa sarjakuvista oli minulle ihanan ja pelottavan samastuttavia yhtäaikaa. Seuraavaksi nappasin luettavakseni Petri Tammisen Suomen historian, joka on odottanut lukemistaan muutaman kuukauden ajan. Ehdinpä senkin lukea loppuun. Pidin kovasti kirjan tarinoista, miten ne olivat aivan tavallisten ihmisten tarinoita, joista kaikista kuulsi arkisuus, vaikka tapahtuma olisikin ollut jotain tavanomiasesta poikkeavaa. Koin sekä sydäntä lämmittäviä että sydäntäsärkeviä hetkiä - nauroin ja melkein itkinkin. Aloin myös miettiä kotimaan tapahtumia omalta elinajaltani ja paljon muistuikin asioita mieleen. Näihin kuviin ja tunnelmiin onkin sopiva lopettaa tältä päivältä, käydä iltatoimille ja yöpuulle. Hyvää yötä ja huomiseen!

Sivuja luettuna: 407.

Klo 13:10 - Easy like sunday morning...

Minulla on todellinen sunnuntai-fiilis, sellainen raukea olotila. Olen ollut hereillä muutamia tunteja ja lukenut askareiden lomassa. Jatkoin herättyäni viidennellä Flavia de Luce-kirjalla - edellisen osan lukemisesta on vierähtänyt neljännesvuosi. Kirja on taattua Bradley-laatua ja pohdiskelen paraikaa erilaisia vaihtehtoja teoksen tarjoaman mysteerin ratkaisuksi. Halusin kuitenkin vielä aloittaa Holmströmin Itämaan, joten Flavia saa odottaa sivussa ainakin jonkin aikaa. Itämaa vaikuttaa myös kiintoisalta, vaikka olenkin vasta aivan tarinan alkumetreillä. Omistan viimeiset maratontunnit kokonaan lukemiselle.

Sivuja luettuna: 600.

Klo 17:20 - Se oli siinä!

Lukumaraton päättyi osaltani 20 minuuttia sitten. Viimeiset tunnit olen viettänyt Flavian parissa - sain tietää jälleen kerran lisää Bishop's Laceyn asukkaista ja mysteerin solmut alkavat aueta mielessäni - toivottavasti teoriani on oikea!

Maratonin lukemisto:
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, 140 sivua (luettu loppuun)
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 110 sivua (luettu loppuun)
Petri Tamminen: Suomen historia, 157 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa, 293 sivua
Johanna Holmström: Itämaa, 47 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 747

Olen tyytyväinen lukemieni sivujen määrään - Olen ollut maratonin aikana välillä todella väsynyt - johtuneeko marraskuun pimeydestä - joten olen pystynyt keskittymään lukemiseen yllättävänkin hyvin. Opiskelijaelämä on verottanut suuresti lukuaikaani syksyn mittaan, joten olen iloinen, kun sanoin mahdollisuuden omistautua kaunokirjallisuudelle vuorokauden ajaksi. Tarkoituksenani olisi osallistua myös joulukuun grande finaleen, viikon mittaiseen lukumaratoniin - sitä odotan erityisen innolla.

Kiitos ja kumarrus!

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon

©Hande
Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon
WSOY 2017
Mikset sinä halua palata kotiin ja aloittaa elämää minun kanssani? Sinäkö päätät vain kuolla, niinkö?
Tämän vuoden maaliskuussa WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat tiedottivat, että lokakuussa ilmestyy novellikokoelma, jossa Tuntemattoman sotilaan naishahmot pääsevät ääneen. Innostuin tiedosta suunnattomasti, sillä olen pohtinut siitä lähtien, kun luin Linnan klassikon ensimmäistä kertaa, millaisia ovat esimerkiksi Lyyti Rokka, Sirkka, Lahtisen äiti tai Vera Petroskoista. Heidän mahdollinen elämänsä ja suhtautumisensa Tuntemattoman keskeisiin hahmoihin on villinnyt mielikuvitustani jo kymmenen vuoden ajan, joten kirjallinen tuotos aiheesta on minulle varsinaista herkkua. Olen odotellutkin teosta kuin kuuta nousevaa ja pyysin siitä arvostelukappaleen heti sen ilmestyttyä - kiitokseni kustantajalle.
Onnellisethan ne unohtavat. Onnettomat muistavat kaiken.
Toinen tuntematon sai alkunsa viestintäkonsultti Kirsi Pihan ideasta: se kertoo naisista, jotka Tuntemattomassa sotilaassa jäävät sivuhenkilöiksi tai pelkiksi maininnoiksi kertojaäänen tai sotilaiden taholta. 22 kirjailijaa lähti projektiin mukaan ja kukin heistä kirjoitti valitsemastaan hahmosta. Kirjoittamassa mukana ovat olleet Hanna Weselius, Petri Tamminen, Niina Repo, Riikka Pulkkinen, Tapio Koivukari, Mooses Mentula, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Minna Rytisalo, Jenni Linturi, Katja Kettu, Laura Gustafsson, J-P Koskinen, Tommi Kinnunen, Mikko Kalajoki, Inka Nousiainen, Joel Haahtela, Taina Latvala, Laura Lähteenmäki, Venla Hiidensalo, Tuula-Liina Varis sekä Antti Heikkinen.
Hänen sotansa oli toisenlainen kuin muiden, eikä se koskaan päättyisi. Sellaisiin sotiin ei kuulunut rauhansopimuksia. Sormus oli siinä hänen kädessään ja se oli hänen sisällään, eikä menisi pois.
Kaikki novellit esitellään lainauksella Tuntemattomasta sotilaasta: ne auttavat lukijaa yhdistämään tarinan käsiteltävään henkilöön sekä antavat pieniä vihjeitä suunnasta, johon novelli mahdollisesti kuljettaa. Kertomusten päähenkilöinä on äitejä, vaimoja, siskoja, lottia, tuttavia ja jälkeläisiä, ja tarinoiden tapahtuma-ajat vaihtelevat 1910-luvulta aina nykypäivään asti. Myös tyylejä on yhtä monta kuin novellejakin: löytyy kaikkitietävää ja minäkertojaa, proosallisempaa ja lyyrisempää kerrontaa, haastattelua, lehtijuttua ja vaikka mitä. Yksien kansien välissä on niin paljon variaatiota, että sitä havahtuu ihmettelemään, mihin kaikkeen kirjallisuus taipuukaan.

Vaikka novellit ovat persoonallisia, kokonaisuus on yhtenäinen ja sopusointuinen. Kirjoittajat ovat nivoneet tekstejään yhteen, jos tietty hahmo on esiintynyt useammassa novellissa - kirjan tekijät ovat kertoneetkin, että ristiriitaisuuksien välttämiseksi neuvoteltiin ja tehtiin kompromisseja. Lisäksi tarinoiden järjestys kokoelmassa on tasapainoinen: novellit tuntuvat olevan juuri niillä paikoilla, joihin ne kuuluvatkin.
Tai miksei sitä voisi vaikka koettaa lentäjäksi hakeutua. Jotta saisi yli maanpiirin lentää, heinäisen helletuulen ajelemana. Eiköhän sellaista tointa joskus maailmassa naisillekin vielä tarjottaisi. Kukaties jo piankin.
Kokoelman lukeminen oli minulle tunteita herättävä matka: osa novelleista jäi minulle etäisiksi, mutta monet niistä imaisivat mukaansa jättäen mieleeni tunteiden myllerryksen. Koska kokoelmaa innoittanut teos on minulle tuttuakin tutumpi, tunteet olivat ertyisen vahvoja ja osa novelleista riipaisikin oikein syvältä. Huomasin kiintyväni moniin tarinoiden naisista, jotka odottavat, surevat, haaveilevat, pelkäävät, iloitsevat ja jatkavat sinnikkäästi eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Mieleenpainuvimpia kokemuksia minulle tarjosivat Kesän 1939 poutapilvet, Juro ja Rukka, Jos siellä kumminki olis jotakin, Nuku nurmelle hyvälle, Sinun ikäisesi poika, Valepuku, Kyl Urho ain pärjää sekä Jauhot.
Liian myöhään moni asia valkeni ja välillä tuntui, ettei iloita voinut muutoin kuin muistoissa.
Novellit muistuttavat siitä, miten naiset pyörittivät kotirintamaa sillä aikaa, kun miehet sotivat siellä jossakin. Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoja on mukana, mutta tällä kertaa pieninä sivuhahmoina, mainintoina, muistoina tai kuvattuna jonkun toisen silmin - osat ovat siis vaihtuneet. Olipa kyseessä Linnan mielikuvituksesta syntyneet tai novellikokoelman kirjailijoiden itse keksimät naiset, he tuntuivat aidoilta ja uskoin heidän tarinoihinsa - etenkin, kun monissa novelleissa käsitellään myös visusti vaiettuja aiheita.
Kerttua riepovat lehtijutut, joissa kaatuneitten äitejä ja vaimoja ylistetään sankareina, jotka ovat antaneet uhrinsa isänmaan vapauden ja kristillisen uskon puolesta. Paskat! Kukaan äiti tai vaimo tai morsian tai sisar olisi sitä miestä antanut, jos olisi ollut jokin keino tapella vastaan. Kukaan ei voinut tuntea oloaan yleväksi semmoisesta menetyksestä.
Toinen tuntematon jätti jälkeensä haikean olon saatuani sen päätökseen. Nautin novellien lukuisista alluusioista innoittajateokseensa, eivätkä niiden tarjoamat uudet tarinat jääneet yhtään niitä huonommiksi. Olen lukenut vain muutaman mukana olleen kirjailijan tuotantoa aikaisemmin, mutta suurin osa novelleista teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kiinnostuin monesta minulle uudesta tuttavuudesta. Toinen tuntematon on mahtava lisä Linnan klassikon rinnalle - se tuo minulle rakkaaseen tarinaan uusia tuulia ja kiehtovia tulkintoja. 
  Sie, sie, sie.                                                                                        Aurinko sie olet.                                                                                   Ulkona on pilvessä.                                                                                   Sie lämmität.                                                                                             Sie valaiset.                                                                                           Reisiä ei enää polta. 
Arvosana: ✮✮✮✮½

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Antti Tuuri: Ikitie

©Hande
Antti Tuuri: Ikitie
Otava 2011

Syyskuussa huomasin kaikkialla mainostettavan uutta elokuvaa, Ikitietä. Kiinnostuin siitä aiheensa vuoksi, mutta koska sain tietää elokuvan perustuvan Antti Tuurin samannimiseen romaaniin, liityin kirjaston varauslistalle lukeakseni alkuperäisteoksen ensin. En ole lukenut ennen tätä ainuttakaan Tuurin teosta, ja Ikitie on seitsemäs osa Äitini suku-sarjaa. Tiedusteltuani asiaa kirjan lukeneilta bloggaajilta päätin voivani hypätä suoraan tähän teokseen.

Ikitie kertoo Jussi Ketolasta, jota tullaan vuonna 1930 hakemaan kotoaan useamman Lapuan liikkeeseen kuuluvan miehen voimin. Heidän aikeenaan on kyyditä Ketola Ikitieksi kutsuttua reittiä pitkin Neuvostoliiton rajan tuntumaan, ja siellä Ketola karkaa piinaajiensa kynsistä Neuvostoliiton puolelle. Hän päätyy rakentamaan Neuvosto-Karjalaa Amerikasta maahan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa, sillä häntä ei päästetä palaamaan Suomeen. Vuosien saatossa käy ilmi, ettei kaikki ole työläisten paratiisissa välttämättä niin auvoista kuin monet ovat etukäteen kuvitelleet.

Vaikka Äitini suku on kertonut Jussista sarjan kahdessa aiemmassakin osassa, pysyin tarinassa kelvollisesti kärryillä. Alkupuolen verkkaisuus auttoi asiaa: Ikitietä pitkin kulkevaa autokyytiä itärajalle kuvataan reilu siivu koko romaanin sivumäärästä, jolloin pääosaan pääsevät Jussin ajatukset, joiden kautta sain tietää miehen aiemmistakin vaiheista. Teoksen kerrontatapa on kiehtova: Jussi Ketola on tarinan minäkertoja ja hänen kertomuksensa on alusta loppuun puhekielistä. Vaikkei kyseessä olekaan kerronnan keino, johon olisin törmännyt usein, minulle oli helppoa uppoutua jutustelevaan tyyliin. Lisäksi alun verkkaisuuden jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin ja jännitys alkaa tiivistyä pikkuhiljaa, joten kerronta piti minut otteessaan loppuun asti.

Kirja sisältää monia historiallisia tapahtumia, mutta ne kuvataan tarinan hahmojen sekä heidän kokemustensa kautta. En tiedä, johtuiko tämä osittain aiempien osien yli hyppäämisestä, mutten oikein kiintynyt romaanin hahmoihin - en edes Jussiin - vaan he jäivät minulle melko etäisiksi. Toisaalta, teos sisältää suurimmaksi osaksi uusia hahmoja, eivätkä hekään herättäneet suurimmaksi osaksi minussa tunteita, ainakaan kovin vahvoja.

Ikitie on hienovaraisesti tapahtumistaan kertova romaani laajalti vaietuista aiheista. En ole tuntenut kovin hyvin Neuvostoliittoon muuttaneiden suomalaissiirtolaisten enkä Stalinin vainojen uhrien vaiheita, joten teos tarjosi minulle uutta tietoa ihmisistä, jotka joutuivat oman aatteensa pettämiksi. Heidän osakseen koitui muukalaisuus kaikkialla: Suomessa "väärien" näkemystensä, Neuvostoliitossa suomalaisuutensa vuoksi. Ikitie on suomalaismiehen odysseia, jossa tapahtumia käsitellään kiihkoilematta - tosin tämä saattoi maksaa kiintymykseni henkilöhahmoja kohtaan. Kirja antoi kuitenkin kosolti ajattelemisen aihetta ja tartun todennäköisesti muihinkin Jussi Ketola-kirjoihin tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Stephen King: SE 1 & 2

©Hande
Stephen King: SE 1 & 2
Tammi 1991

Kauhukirjallisuus ei ole minun kuppini teetä: en nauti ollenkaan pelon tunteesta. Kingin tuotanto on kuitenkin kiehtonut minua vuosikausia kirjojen psykologisen otteen sekä ystävien suositusten vuoksi. Olen kerännyt ajan mittaan antikvariaateista SEN lisäksi Hohdon ja Piinan, mutten ole uskaltanut tarttua niihin. Rohkaisin syyskuussa mieleni, kun elokuvaversio SIITÄ julkaistiin - olen nähnyt aiemmin 1990-luvun minisarjan, ja halusin nähdä myös uuden elokuvan. Ennen elokuvateatteriin menemistä tartuin alkuperäisteokseen.

Eletään lokakuuta vuonna 1957. Derryn kaupungin asukas, kuusivuotias George Denbrough lähtee ulos leikkimään isoveljensä Billin askartelemalla paperiveneellä, yllään keltainen sadetakki ja punaiset kumisaappaat. Tuolta retkeltä poika ei palaa kotiin. Myöhemmin lisää lapsia katoaa - osa heistä löytyy kuolleina, toiset jäävät teille tietymättömille.
Hän näki nousevansa ja peräytyvänsä ja juuri silloin ääni - täysin järkevä ja sangen miellyttävä ääni - puhui hänelle viemäristä.             - Hei, Georgie, se sanoi.                                                                      George räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias.              Viemärissä oli pelle.
Seuraavana keväänä seitsemän koulukiusattua lasta - Bill Denbrough heidän joukossaan - ystävystyvät ja muodostavat Häviäjien kerhon. Heitä kaikkia yhdistää täpärä pelastuminen kohtaamisesta pelottavan, heitä jahtaavan olennon kanssa. Lapset alkavat epäillä tämän olennon, Sen, olevan vastuussa Derryn lasten katoamisista, ja päättävät tehdä Siitä lopun.
- On. Ei tää ole kovin kaukana Batman-sarjakuvan Jokerista.
Kirjan aloittaminen jännitti minua kamalasti: pelkäsin sen alkavan kummitella unissani ja ahdistavan aivoni solmuun. Aluksi luin kirjaa varmuuden vuoksi vain päivisin, mutta lipsuin tavastani tarinan edetessä: teos sisältää lukuisia jännittäviä hetkiä, mutta ne eivät suurimmaksi osaksi olleet liian pelottavia minulle. Lisäksi jäin juoneen koukkuun niin pahasti, että minulla oli ajoittain vaikeuksia lukemisen keskeyttämisessä.

Mieleni tuli läpikäyneeksi moninaisia tunteita lukuprosessin aikana: välillä pelkäsin niin, että niskakarvat nousivat pystyyn, nauroin, tunsin inhoa, itkin, kihisin raivosta ja rakastuin. Tunteiden lisäksi lukuisat ajatukset sinkoilivat päässäni liittyen sekä kirjojen tapahtumiin että hahmoihin, mutta myös yhteiskunnallisiin asioihin ja ihmismieleen ylipäätään. SE tarjoaakin otollisen alustan syntyjen syvien pohtimiselle: kirjat sisältävät rivienvälistä yhteiskuntakritiikkiä muun muassa lääketeollisuutta ja syrjintää kohtaan sekä pelon olemuksen spekulointia, näin pari esimerkkiä mainitakseni.

Tarina on hyvin hahmovetoinen: päähenkilöihin sekä heidän taustoihinsa syvennytään pohjamutia myöten, koko teoksen hahmokavalkadi on erittäin laaja ja tarkkaan syynäykseen pääsevät monet sivuhenkilötkin. Huomasin myös samastuvani vahvasti Häviäjien kerhon jäseniin, sillä heissä kaikissa oli piirteitä, joita tunnistan itsestäni. Myös osa heidän kokemuksistaan muistuttaa omia elämänvaiheitani - monet teoksen aiheuttamista tunnereaktioista kumpusivatkin kiintymyksestäni päähenkilöitä kohtaan.
Hänellä ei ollut ystäviä, mutta hänellä oli kirjoja ja unelmia --.
Aivan täydellinen lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut: kirja sisältää pari "mitä ihmettä tapahtuu"-hetkeä, joiden mukanaoloa tarinassa en ymmärtänyt alkuunkaan. Lisäksi oli toinen asia, joka lajityypin kannalta oli suurmenestys, mutta minulle hyvin epämiellyttävä kokemus: meinasin jättää teoksen toisen kirjan kohdalla kesken, sillä vastaani tuli niin ahdistava kohta, että kurkkuani puristi ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaiken kukkuraksi kohta ei tuntunut päättyvän millään, jolloin se muuttui silkaksi tuskien taipaleeksi. Kun sain lopulta taisteltua tieni kohtauksen loppuun, kello oli niin paljon, etten voinut jatkaa pidemmälle - ihme, että sain edes nukutuksi enkä nähnyt painajaisia. Ironisinta on se, että jälkikäteen laskin kohdan pituudeksi vaivaiset kymmenen sivua.

Vaikka SE on yhteensä 1000-sivuinen järkäle, mieleni täytti haikeus, kun sain viimeisen sivun päätökseen. Teos yllätti minut monilta osin: se sisältää nerokasta pohdintaa ja havainnointia, joka täytti ajatukseni moneksi viikoksi. En olisi myöskään osannut arvata etukäteen, kuinka suuren määrän tunteita kauhukirja onnistui minussa herättämään. Olen vakuuttunut siitä, että tulen palaamaan Kingin tuotannon pariin tulevaisuudessakin, vaikken alkaisikaan lukea kauhukirjoja nykyistä tiuhempaan tahtiin.
 Musta tuntuu, että se oli ensimmäinen kipu, jonka mää olen koskaan tuntenu. -- Se ei ollu ollenkaan sellasta kuin mää luulin. Mää en kuollu siihen. Musta tuntuu... että se anto mulle vertailupohjaa. Mulle selvisi, että ihminen voi elää kivun sisälläkin, kivusta huolimattakin.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain Kingin kauhuklassikon lukemalla pitkästä aikaa täytettä Helmet-lukuhaasteeseen, sillä tarina sopii erinomaisesti kohtaan 21: sankaritarina.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 4/4

©Hande

Tänään on neljännen ja viimeisen kirjamessuraportin vuoro. Alle on koottuna sunnuntain tunnelmat.

Messupäivä 4

Saavuin Messukeskukseen noin viisitoista minuuttia sen aukeamisen jälkeen. Läksin saman tien kuuntelemaan ensimmäistä ohjelmanumeroa, jonka valitsin kahdesta eri vaihtoehdosta. Päädyin Psykologiset trillerit vaarallisista sairauksista ja sairaista hoitolaitoksista-nimisen ohjelman pariin. Aiheesta olivat keskustelemassa kirjailijat Tuomo Jäntti sekä Tiina Raevaara, jotka ovat kumpikin kirjoittaneet aihealueeseen sopivan teoksen. Raevaaralta on ilmestynyt tänä vuonna Veri joka suonissasi virtaa, trilogian päätösosa, jonka keskiössä ovat tieteen kehitys ja sen mahdolliset kieroutumat. Jäntti on kirjoittanut Verso-romaanin, jossa ihmiskuntaa vaivaa sairaus, joka ei välttämättä olekaan sairaus, vaikka ihmiset ovat sen sellaiseksi määritelleet. Raevaaraa kiehtovat elinsiirrot ja tieteen mahdollinen liian pitkälle vieminen, kun taas Jäntti on kiinnostunut tieteen teknologisesta puolesta. Keskustelussa puitiin sitä, miten tieteen kehitys on ollut keskiössä klassisissa kauhukirjallisuuden teoksissa, jolloin sairaudenhoidon uhat sekä inhimillinen katastrofi eivät olekaan niin epätavanomaisia aiheita kauhussa kuin jotkut saattavat ajatella. Kummankin kirjailijan teokset sekoittavat useampia kirjallisuuden lajityyppejä keskenään, mikä on tavanomaista nykykirjallisuudelle ylipäätään - sekä Jäntistä että Raevaarasta on hyvä asia, etteivät kirjailijat jymähdä orjallisesti yhden genren viitekehykseen.

Tuomo Jäntti (vas.), Tiina Raevaara sekä
haastattelijana Toni Jerrman.
©Hande

Seuraavaksi tapoin hetken aikaa Niinan kanssa ennen toiseen ohjelmaan suuntaamista. Väinö Linna on yksi lempikirjailijoistani, joten tuskin yllättää minun menneen kuuntelemaan keskustelua häneen liittyen. Linnasta olivat keskustelemassa WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carslon, Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas-elokuvan käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala, kustannustoimittaja ja kirjailija Antti Arnkil sekä Toinen Tuntematon-antologiaa toimittamassa ollut Johanna Catani. Kaikki keskustelijat ovat tutustuneet Linnan tuotantoon ensimmäistä kertaa Tuntemattoman sotilaan kautta - toiset vapaaehtoisesti, toisille se oli koulusta annettu pakkopulla. Myöhemmin keskustelijat ovat tarttuneet myös Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan, mutta Linnan vähemmän tunnettuja teoksia, Päämäärää eikä Mustaa rakkautta mainittu.

Keskustelijoiden mielestä Linnan
teosten menestyksen salaisuus on Linnan kyvyssä kuvailla erilaisia henkilöitä, laajassa ajankuvassa, kaikkien kansankerrosten näkökulmien tarjoamisessa sekä lukijoiden lukukokemusten linkit-tymisessä heidän omiin elämiinsä. Keskustelijat olivatkin kukin inspiroituneet erityisesti Tuntemattomasta sotilaasta, sillä Arnkil on kirjoittanut Tuntemattoman juhlapainokseen jälkisanat, Rantala seurasi uuden elokuvaversion kuvauksia intensiivisesti vastoin tavanomaisia käytäntöjä ja Catanin kirja herätti pohtimaan, millaisia kirjan naishahmot ovat ja miten arkimaailma ei pysähtynyt miesten rintamalle lähdön vuoksi. Carlsonin kysyessä, tulevatko Linnan kirjat vetoamaan ihmisiin vielä 50 vuoden kuluttua, Arnkil visioi tulevilla tekijänoikeuksien raukeamisella, jolloin teoksista saattaa tulla erilaisia muunnoksia: esimerkiksi Jane Austenin romaaneihin on lisätty muun muassa zombeja ja merihirviöitä. Kieltämättä olisi kiehtovaa leikitellä ajatuksella, että joskus joku lisäisi Linnan klassikoihin yliluonnollisia olentoja tai tekisi jotain aivan muuta.

Keskustelun päätyttyä suuntasin WSOY:n osastolle, jonne keskustelijat tulivat. Uskaltauduin
Professori Kalkaros, Draco Malfoy, Harry Potter
sekä opiskelija luihuisesta.
©Hande
juttelemaan Johanna Catanin kanssa ja keskustelimme Toisesta tuntemattomasta sekä antologiaa innoittaneesta alkuperäisteoksestakin. Olen lukenut novellikokoelman reilu viikko sitten ja pyrin kirjoittamaan siitä blogiin lähiaikoina. Juttutuokion jälkeen haahuilin ympäriinsä ja lopulta menin Harry Potter-bussin luokse, sillä tiesin siellä olleen ajoittain kavereitani teeman mukaisissa asuissa ja halusin katsoa, olivatko he siellä. Tiedusteluretkeni ei ollut turha: jäinkin juttelemaan heidän kanssaan ja lepuuttamaan samalla jalkojani kaiken kävelyn ja seisomisen jäljiltä.

Levättyäni matka jatkui jälleen yhden ohjelman pariin. Anneli Kanto oli kertomassa Lahtarit-romaanistaan, joka kertoo Suomen sisällissodasta valkoisten puolella olevien näkökulmasta. Kantoa innoitti kirjoittamaan hänen oma sukutaustansa, sillä Kannon isoisä taisteli valkoisten joukossa. Isoisä muisteli jonkin verran sisällissotaa, muttei koskaan taisteluita, joissa oli mukana, joten Kannon oli tehtävä laajaa taustatyötä realistisuuden saavuttamiseksi. Suurin osa kirjan hahmoista on Pohjanmaalta ja sen huomaa heidän puhetavoistaan. Kirjailijalle murteen kirjoittaminen oli helppoa, sillä hänen koko sukunsa on kotoisin Pohjanmaalta. Romaanissaan Kanto on halunnut muistuttaa, että myös lahtareiden riveissä taistelleet olivat tavallisia ihmisiä, jotka päätyivät sodan vuoksi tekemään kamalia asioita. Hän totesi myös, että sekä valkoisten että punaisten motiivit taisteluun olivat hyviä - ainoasaan kummankin osapuolen teot olivat pahoja.

Anna Kortelainen (vas.) haastattelemassa Anneli Kantoa.
©Hande

Haastattelusta suuntasin Gummeruksen osastolle, jonne Kantokin saapui. Pyysin häneltä signeerauksen kirjaani ja kerroin, miten paljon olin Lahtareista pitänyt. Keskusteluumme liittyi myös Mari Kirjakko ruispellossa-blogista - kävi ilmi, että Kanto on tekemässä käsikirjoitusta jalkapalloa pelaavista tytöistä, vaikkei olekaan varma, valmistuuko se koskaan. Käsikirjoituksen tekeminen on varmasti mukavaa vastapainoa vaikeasta aiheesta kirjoitetulle romaanille! Keskustelun jälkeen suuntasin onnellisena Boknäsin osastolle, jossa oli muitakin bloggaajia istuskelemassa. Juttua riitti niin kirjallisuudesta kuin muistakin asioista. Oli mukavaa, kun suurin osa kanssabloggaajista on jo tuttuja, joten heidän seuraansa lyöttäytyminen oli luontevaa.

Petri Tamminen (vas.) haastattelijanaan Baba Lybeck
Istuskeltuani jokusen tovin suuntasin vielä omalta osaltani kirjamessujen viimeiseen ohjelmaan Petri Tammisen Suomen historia-kirjasta. Teosta varten Tamminen haastatteli monia satoja suomalaisia, joiden muistoista kirja koostuu. Kaikki tarinat ovat tavallisten kansalaisten kertomia ja maamme historian vaiheita peilataan näiden, enimmäkseen arkisten muistojen kautta. Tammisen mukaan Suomen teema kansakuntana on itsemääräämisoikeus, joka ilmenee erilaisissa tilanteissa: historiallisissa tapahtumissa, ihmisten luonteissa sekä teoissa. Hänestä oli kiehtovaa tarkastella maamme historiaa aivan tavallisten asioiden kautta. Lisäksi kirjaan mukaan päässeitä tarinoita yhdistää kepeyden ja sydäntäpuristavuuden sekoitus. Tamminen hioi haastateltavien muistot kirjaansa varten ja tarkastutti ne aina kertojilla. Monesti reaktio oli kuulemma ollut: "Ei se ole enää minun muistoni, mutta anna mennä vaan!" Suomen historia löytyy omista kokoelmistani ja haastattelun myötä päätin, että yritän lukea sen vielä tämän vuoden aikana.

Suuntasin ohjelmalavalta vielä Boknäsin osastolle, sillä olin lupautunut päivystämään sunnuntainakin. Alueella oli jo melko hiljaista, mutta muun muassa Read & Survive-blogin Anastasia ja Hyönteisdokumentin Reijo pitivät minulle seuraa. Jutustelimme sitä sun tätä ja päivystysvuoroni päätyttyä haahuilin vielä messualueella, mutten keventänyt enää lompakkoani. Palasin vielä Potter-bussille juttelemaan kavereideni kanssa, kunnes kuului kuulutus, jonka mukaan Messukeskus olisi auki vielä 15 minuuttia. Lähdin hakemaan tavaroitani ja suuntasin kotimatkalle muutaman kirjabloggaajan seurassa.

©Hande

Tämän vuoden messusaalini kattoi 11 kirjaa, kaksi pinssiä sekä kenties maailman parhaan postikortin. Kirjapinosta osa oli spontaaneja löytöjä, kun taas osan hankkimista olen harkinnut jo pidemmän aikaa. Opiskelu vie reilusti aikaani ja minulla on vielä neljä #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjaa lukematta, joten näitä tulen tuskin lukemaan aivan heti, mutta ei se mitään: eivät ne kirjat karkuun juokse. Tunsin väsymyksen vuoksi huojennusta päästyäni kotiin, mutta olin silti todella iloinen, että otin osaa tähän kirjatoukkien ilojuhlaan. Kiitokset kaikille tuttavilleni ja kanssabloggaajilleni, joiden kanssa tulin jutustelleeksi ja viettäneeksi aikaa - sekä tietenkin Messukeskukselle kirjamessujen järjestämisestä! Nähdään taas ensi vuonna!

perjantai 3. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 3/4

Helsingin kirjamessujen fiilistely jatkuu lauantaipäivän riennoilla. En ehtinyt saada kirjoitusta valmiiksi eilen, vaikka toisin lupasin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se oli?

Messupäivä 3


©Hande
Vaikka vietin edellisen illan kirjamessujen jälkeen elokuvateatterissa, heräsin varhain lauantaiaamuna, sillä olin uskaltautunut ilmoittautua WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaiselle. Tapahtumassa oli vieraana kuusi kirjailijaa: Heikki Valkama, Marianna Kurtto, A W. Yrjänä, Roope Sarvilinna, Tuomas Kyrö ja Joonas Konstig. Matkalla Pasilaan törmäsin sattumalta Minna Vuo-Choon  Ja kaikkea muuta-blogista, ja menimme loppumatkan yhdessä. Kylmä ilma poisti tehokkaasti väsymyksen silmistäni ja päästyäni perille tapasin Niinan sekä Hurjan Hassun Lukijan Jassun. Suuntasimme yhdessä aamiaispaikalle - ihan hyvä niin, sillä minua jännitti hiukan mennä sinne.

Jokaista kirjailijavierasta haastateltiin heidän uutuusteoksiinsa liittyen samalla, kun me bloggaajat mutustimme aamiaista. Valkama on kirjoittanut Japaniin sijoittuvan Pallokala-nimisen dekkarin, joka ei kuitenkaan ole perinteinen "selvitetään syyllinen rikokseen"-dekkari. Hän on asunut lapsuudessaan Japanissa, minkä vuoksi maa valikoitui kirjan tapahtumapaikaksi.

Tristania on runoja aiemmin kirjoittaneen Kurton ensimmäinen proosateos, jonka nimi tulee oikealta, hyvin eristyksissä sijaitsevalta saarelta. Kirja kertoo saaren fiktiivisistä asukkaista - Kurtto huomasi ajan myötä hahmojen alkavan puhua hänen päässään, vaikka oli aiemmin epäillyt proosaa kirjoittavien tuttujensa tarinoita vastaavasta ilmiöstä.

Seikkailuromaanit ovat olleet A. W. Yrjänälle tärkeitä hänen lapsuudessaan, joten hänkin halusi kirjoittaa sellaisen, Joonaanmäen valaat. Hän on lainannut hahmojensa nimet sekä ulkoiset olemukset lähipiiristään sekä tuttaviltaan - heitä on varoitettu asiasta. Haastattelussa romaanin kuvailtiin tihkuvan satuja sekä myyttejä.

Osuma on Roope Sarvilinnan toinen romaani. Siviiliammatiltaan Sarvilinna on olkakirurgi - hänen työtilanteensa on nykyisin otollinen siihen, että hän voi omistautua myös kirjoittamiselle. Mies ei ole halunnut kirjoittaa perinteistä, juonivetoista romaania, ja Osumaa onkin kuvailtu lehdistössä lauseella: "Postmoderni on liian kulunut määritelmä."

Kyrön tavaramerkki on Mielensäpahoittaja, ja hänen uusin teoksensa, Mielensäpahoittajan Suomi, seuraa myös hahmon vaiheita. Suomen historian vaiheita käsitellään Mielensäpahoittajan sekä hänen lapsenlapsensa, Likan, dialogin kautta. Kyrö pohdiskeli, kuinka Suomi on siirtynyt "suolta sushibaariin" - toisin sanoen kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi - nopeassa tahdissa.

Konstig on kirjoittanut teoksen Vuosi herrasmiehenä, jossa hän kertoo yrityksestään opetella oikeaksi herrasmieheksi. Hän opetteli muun muassa etikettisääntöjä asiantuntijan avustuksella. Kirja ammentaa Konstigin omista kokemuksista.

Pidin tapahtumasta kovasti, ja osallistun mielelläni tilaisuuteen vastaisuudessakin - myös suurin osa esitellyistä teoksista herätti mielenkiintoni. Vatsa maittavasta aamiaisesta ja mieli kiintoisista haastatteluista täyttyneenä suuntasin Messukeskuksen ihmisvilinään. Hyvin pian menin kuuntelemaan Koko Hubaran haastattelua teoksestaan Ruskeat tytöt. Kirja on saanut alkunsa Hubaran blogista, jossa hän kirjoittaa esimerkiksi kokemastaan syrjinnästä. Blogilla ei ollut Hubaran mukaan alunperin minkäänlaista agendaa - hän halusi vain kertoa omista kokemuksistaan ja löytää kohtalotovereitaan. Hubara totesi rasismin olevan yhteiskunnan rakenteellinen ongelma, johon on puututtava. Olin alkuvuodesta kuuntelemassa Hubaraa Kirja vieköön-tapahtumassa, jolloin kirja aloi kiinnostaa minua - haluni lukea se vahvistui ehdottomasti tämän haastattelun jälkeen.

Koko Hubara (vas.) Kallion lukiolaisten haastateltavana.
©Hande

Seuraavaksi tapasin Kirjavarkaan, Katrin, Lukulahnan sekä Jassun, ja vaeltelimme ympäriinsä Messukeskuksessa - piipahdimme myös Ruoka & Viini-messujen puolella. Etsimme rauhallisen sopen ruokataukoa varten, juttelimme ja rentouduimme suuren hälinän keskellä. Tiemme erosivat, koska suurimmalla osalla meistä oli joku ohjelma, jota halusimme mennä kuuntelemaan. Minäkin suuntasin Kansallisoopperan ja -baletin Musiikkiboksille kuuntelemaan oopperalaulaja Jyrki Korhosen haastattelua. Korhonen on kuulunut lapsuudessaan Cantores Minores-kuoroon - hänen äänenmurroksensa alkoi jo 11-vuotiaana, mikä muutti hänen rooliaan kuorossa, sillä hän on äänialaltaan basso. Kansallisoopperan konkari on esiintynyt uransa aikana yli 50 eri oopperatalossa, ja laulanut teoksia monilla eri kielillä - Korhosen mielestä tšekki on vaikein kieli laulaa, kun taas helpoimmat ja mieluisimmat ovat saksa sekä venäjä. Lauluääntä on huollettava Korhosen mukaan laulamalla sekä ylläpitämällä säännöllisiä ja terveellisiä elämäntapoja. Olin aluksi hieman häkeltynyt, sillä olin haastattelun ainoa kuuntelija - lopulta totuin siihen ja olikin aika mukavaa, kun muita ei ollut ympärillä tönimässä.

Ville Blåfield (vas.) haastattelemassa Jyrki Korhosta.
©Hande

Haastattelun jälkeen törmäsin Sivujen välissä-blogin Hannaan. Kuljeskelimme messualueella jonkin aikaa yhdessä ja keskustelimme sitä sun tätä - tulin myös ostaneeksi muutaman kirjan. Hannan lähdettyä omille teilleen, suuntasin kävelystä ja seisomisesta väsähtäneenä Boknäsin osastolle istumaan ja juttelemaan muiden kirjabloggaajien kanssa. Puheenaiheet rönsyilivät runsaasti ja oli mukavaa lepuuttaa samalla jalkojaan - tapasin myös uusia bloggaajatuttavuuksia.

Levättyäni lähdin kuuntelemaan päivän kolmatta ohjelmaa. Se oli Matti Röngän haastattelu hänen Yyteet-romaanistaan. Teoksessa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmot - tai Röngän mukaan oikeastaan heidän lapsensa tai lapsenlapsensa - on siirretty nykyaikaan IT-alan firman työntekijöiksi. Rönkä halusi kirjoittaa kirjan, koska työelämää kuvaavia kaunokirjallisia teoksia ei ole olemassa kovin montaa. Lisäksi hän löysi sota-ajoista sekä työyhteistöstä yhteneväisyyden: molemmissa sattumanvaraisesti valittu joukko on laitettu työskentelemään yhdessä, eikä rintama- tai työtovereitaan ole saanut valita itse. Rönkä, joka on omien sanojensa mukaan "Mielensäpahoittaja avokonttorissa" puhui intohimoisesti työelämästä sekä yhteisön ja se hengen merkityksestä sekä rintamalla että nykymaailman työyhteisöissä. Luin Röngän romaanin kesällä ja se oli mielenkiintoista luettavaa.

Rönkä lukemassa näytettä kirjastaan. Haastattelijana
Anna-Liisa Haavikko.
©Hande

Röngän haastattelusta kipitin suoraan toiselle puolelle Messukeskusta kuuntelemaan - yllätys, yllätys - historia-aiheista keskustelua. Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen ovat molemmat kirjoittaneet tietokirjan Suomen sisällissodan naisista: Hopun teos on nimeltään Sisällissodan naiskaartit ja Lintusen Punaisten naisten tiet. Kumpikin on käyttänyt lähteinään aikalaisraportteja, päiväkirjoja sekä kirjeita, jotka ovat heidän mielestään arvokasta tutkimusmateriaalia. Lintusella oli käytössään myös sisällissodassa mukana olleiden naisten omaisten haastatteluita. Noin 2 500 naista otti osaa sisällissotaan punaisten puolella, heistä noin puolet olivat aseistettuja. Aseissa olivat enimmäkseen parikymppiset naiset, sillä esimerkiksi sairaanhoitajien paikkoja ei ollut heille tarjolla - "iäkkäämmät" naiset olivat huoltopuolen töissä. Valkoiset halveksuivat punakaartin naisia avoimesti ja leimasivat heidät huoriksi. Punaisten puolella olleiden reaktioita ei tiedetä, mutta todennäköisesti ne ovat vaihdelleet henkilökohtaisesti. Osa naisista liittyi punakaartiin aatteen palon ja innostuksen vuoksi, kun taas jotkut hakeutuivat mukaan työn perässä. Sisällissodan päätyttyä valkoisten voittoon suurin osa naisista vetosi kuulusteluissa ymmärrettävästi pakkoon ja taloudellisiin syihin selvitäkseen mahdollisimman lievällä rangaistuksella. Oikeus ei toteutunut laisinkaan, sillä tuomiot erosivat suuresti paikkakunnittain - naisten kohtalot olivat käytännössä tuurista kiinni. Omistan Lintusen kirjan, mutta myös Hopun teos alkoi kiinnostaa minua haastattelun myötä.

Juha Hietanen (vas.) haastattelemassa Tuomas
Hoppua ja Tiina Lintusta.
©Hande

Sisällissodan naisia käsittelevä keskustelu jäi minun viimeiseksi ohjelmakseni lauantailta. Olin lupautunut päivystämään Boknäsin bloggaajanurkkauksessa, joten palasn sinne. Aika kului nopeasti muiden bloggaajien kanssa jutellessa. Myöhemmin haahuilin vielä jonkin verran ympäriinsä, kunnes lopulta päätin lähteä kotia kohti. Olin napannut mukaani kolme kirjaa, joten kantamukseni eivät olleet mahdottoman painavat.

Jatkuu huomenna...

tiistai 31. lokakuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 2/4


Kirjamessukokemusteni jälkipuinti jatkuu perjantain raportilla.

Messupäivä 2

Kuten torstainakin, istuin perjantaiaamupäivän kiltisti koulun penkillä. Vapauden koitettua säntäsin saman tien Messukeskukseen - aluksi keskityin eri osastojen tarkempaan tutkailuun, sillä torstaina en ehtinyt nuuskia kaikkia paikkoja. En ehtinyt kuitenkaan tutkailla kauan, ennen kuin suuntasin kuuntelemaan päivän ensimmäistä haastattelua. Jouduin tekemään vaikean valinnan kahden kiinnostavan ohjelman väliltä, ja päädyin Mila Teräksen haastatteluun hänen teoksensa Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä tiimoilta. Tulin paikalle etuajassa ja näin sattumalta Saran Saran kirjat-blogista - vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin hän jatkoi matkaansa toisaalle.

Anna Kortelainen (vas.) ja Mila Teräs
©Hande

Haastattelussa Teräs kertoi, miten hän intoutui kirjoittamaan kirjan yhdestä rakastetuimmasta taiteilijastamme käytyään katsomassa Schjerfbeckille omistettua näyttelyä Ateneumissa. Schjerfbeck oli naistaiteilijoiden pioneereja, sillä hänen elinaikanaan heitä ei ollut vielä kovin montaa. Hänen elämänsä oli Teräksen kertoman mukaan mielenkiintoinen ja surujen täyteinen - maalaamista itsekin harrastava Teräs kuvaili taulun olevan runo, jolla ilmaista niitä asioita, joita ei voi sanoiksi pukea. Olen jo aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota Jäljet-romaaniin, mutta haastattelun jälkeen olin varma siitä, että haluan romaanin jossain vaiheessa lukea.

Taideaiheisen ohjelman jälkeen omistin tunnin epämääräiselle haahuilulle, jonka myötä kevensin hiukan lompakkoani. Sitten koittikin seuraavan ohjelmanumeron aika. Ketään tuskin yllättää, että kyseessä oli jälleen kerran historia-aiheinen tapahtuma: Ida Suolahti on kirjoittanut tietokirjan Yhteiset sotavangit - Suomen ja Saksan vankiluovutukset jatkosodassa, ja oli kertomassa teoksestaan.

Suolahti kertoi Suomen luovuttaneen noin 2 900 sotavankia Saksaan erilaisia tarkoitusperiä varten: osa valjastettiin työvoimaksi, jotkut haluttiin tiedus-telijoiksi ja osasta tehtiin sotilaita. Suurimman osan henkilöllisyys ja luovutus-paikka ovat tiedossa, joten Suolahdella on ollut kattava aineisto käytössään. Haastattelijan kysyessä - en valitettavasti muista hänen nimeään, messulehden tiedot eivät täsmää lopullisen ohjelman kanssa - Suolahti kertoi, ettei Suomessa vainottu erityisesti juutalaisia tai luovutettukaan heitä, sillä kommunismia pidettiin paljon pahempana uhkana. Suomen vankileirien olot olivat huonot, mutta toisaalta myös omat kansalaisetkin kärsivät puutetta - vangeilla asiat olivat kuitenkin vielä huonommin, sillä he elivät suljetuissa ympäristöissä, kun taas suomalaiset pystyivät hyödyntämään omavaraisuutaan tai maalla asuvia sukulaisiaan elintarvikepulan lievittämiseksi.

Ohjelmalavan katsomolta lähdin muutaman välipysähdyksen kautta Boknäsin osastolle katsastamaan, olisiko siellä muita bloggaajia paikalla. Tiedustelumatkani ei ollut turha: paikalla olivat ainakin Pauline von Dahl, Arja Kulttuuri kukoistaa-blogista, Niina, Lukupinon Simo, Pihi nainen Pihin naisen elämää-blogista ja Les! Lue!-blogin Reetta. Juttelimme kirjallisuudesta ja monesta muustakin asiasta - minulle tuli hyvin kotoisa olo sohvalla istuessa ja mainiosta seurasta nauttiessa. Myöhemmin lähdimme Pihin naisen kanssa kuuntelemaan Toinen tuntematon-novellikokoelmaan liittyvää keskustelua. Toinen tuntematon kertoo Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista, jotka esiintyvät alkuperäisteoksessa vain viittauksina ja häivähdyksinä. 22 kirjailijaa lähti mukaan projektiin, ja kirjoittivat omat näkemyksensä valitsemistaan hahmoista.

Anna Kortelainen (vas.), Hanna Weselius,
Antti Heikkinen ja Laura Gustafsson
©Hande

Kokoelman tekijöistä haastateltava olivat Carola Mäkisen isoisä-novellin kirjoittanut Hanna Weselius, Yksi tavallinen Vassa-novellin kirjoittanut Laura Gustafsson sekä Antti Heikkinen, jonka kynästä on syntynyt Jauhot-novelli. Weseliuksen novelli kertoo Tuntemattoman sotilaan alussa esitellyn ja sen jälkeen unohdetun Mäkisen tuntemasta naapurin tytöstä, jonka valokuvaa nuorimies pitää mukanaan. Weselius halusi antaa tälle hyvin kaukaiseksi jääneelle naiselle kasvot ja luonteen. Gustafsson otti käsittelyynsä sotamies Rahikaisen "lempivaimon" Petroskoista. Hän antoi tytölle nimen ja kipakan luonteen - Gustafsson ei halunnut tehdä Vassasta uhria tai marttyyria. Heikkinen kirjoitti novellin Antero Rokan vaimosta, Lyytistä, joka on saanut Linnan klassikossa eniten mainintoja. Heikkinen myöntää, ettei olisi halunnut ottaa "liian itsestäänselvää" hahmoa, mutta suostui tehtävään, koska häntä pyydettiin mukaan viimeiseksi ja kaikki muut hahmot oli jo jaettu muiden osallistujien kesken. Heikkinen pohdiskelee novellissaan, miten Rokan vaimona oleminen on tuskin aina helppoa, sillä miestä voitaisiin kuvailla energiasyöpöksi. Haastattelijoista kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Linnan "miessaagan", kuten Gustafsson asian ilmaisi, naishahmojen äänten pääseminen kuuluville on hyvä asia, ja olen aivan samaa mieltä. Luin novellikokoelman loppuun päivää ennen kirjamessujen alkamista ja vaikutuin - yritän kirjoittaa siitä mielipiteeni mahdollisimman pian.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen haahuilin jälleen kirjaostastoilla sekä pidin ruokatauon. Väsyttyäni vaelteluun palasin Boknäsille rupattelemaan muiden bloggaajien kanssa. Keskustelunaiheet harhailivat kirjallisuudesta myös musiikin, erityisesti klassisen musiikin puolelle - minä ja Lukupinon Simo ainakin saimme aikaiseksi rönsyilevän keskustelun aiheesta. Tuskin siis yllättää, että suuntasimme samaa matkaa kuuntelemaan seuraavaa ohjelmanumeroa, joka käsitteli Kansallisoopperan ja -baletin Suomi 100-produktiota, Kalevalanmaata.

Värttinä-yhtyeen esitykset saivat ihon kananlihalle.
©Hande
Ohjelma alkoi ja päättyi Kansanmusiikkiyhtye Värttinän lumoavilla lauluesityksillä. Välissä Kalevalanmaasta keskustelivat teoksen tekijä sekä Suomen kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve, musiikin Kalevalanmaahan säveltänyt ja koonnut Tuomas Kantelinen sekä professori Matti Häikiö. Tanskasta kotoisin oleva Greve ilmoitti Kalevalanmaan olevan kunnianosoitus Suomelle, jossa hän on asunut kymmenen vuotta. Kantelinen ja Greve ovat tehneet aikaisemminkin yhteistyötä - säveltäjä kertoi Greven olevan mukava työtoveri. Kalevalanmaa ammentaa suomalaisesta mytologiasta sekä maamme historiasta, ja Häikiö oli tekijöiden neuvonantajana historian tapahtumien osalta.

Musiikki- ja tanssispektaakkelin yksi keskeisistä hahmoista on Sisu, joka on pieni, iloinen poika. Greve selittää valintaa sillä, ettei sisu hänen mielestään ole ainoastaan otsa rypyssä raatamista, vaan myös omaan itseensä uskomista. Tanskalaisillakin on oma sanansa, hygge, joka on kiireettömästi, rennosti ja nautiskellen tehdystä asiasta syntyvä elämys - sitäkin on vaikeaa selittää ulkomaalaisille, kuten sisuakin. Kantelinen letkautti keskustelun yhteydessä, että sisu on hygge ilman kynttilöitä ja sohvaa, höystettynä hyppysellisellä kiroilua (vapaa käännös englannista). Keskustelija pohtivat myös eroja Tanskan ja Suomen historiassa. Häikiö kertoo meidän historiamme olevan rankempi kuin Tanskan, ja maamme ankarat luonnonolot sekä muut vaikeat kokemukset selittävät paljon suomalaisten olemusta. Greve innostui myös kertomaan, miten Suomi on turvallinen maa elää ja maamme systeemi on eksklusiivinen - nämä asiat ovat melko ainutlaatuisia ja meidän tulisi olla Greven mukaan niistä ylpeitä. Minulla on lippu Kalevalanmaan yhteen näytökseen ja keskustelu sai minut odottamaan marraskuun loppua innolla.

Tuomas Kantelinen (vas.), Matti Häikiö, Kenneth Greve
ja keskustelua ohjannut Liisa Riekki.
©Hande

Keskustelun jälkeen intouduimme keskustelemaan klassisesta musiikista ummet ja lammet. Juttua riitti niin paljon, että havahduimme kuulutukseen, joka ilmoitti Messukeskuksen olevan auki vielä 15 minuuttia. Kävin hakemassa tavarani naulakosta ja suuntasin neljän ostamani kirjan kera vielä Tennispalatsiin elokuvaa katsomaan - olin kotona vasta yöllä.

Jatkuu ylihuomenna...