lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

©Hande
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014

Tykästyin Flavia de Luceen sen verran paljon, että minun oli hankittava sarjan toinenkin osa itselleni - onnekseni löysin sen Huuto.netistä. Sain mahdollisuuden lukea kirjan loppuun ensimmäisen Kesälukumaratonin aikana. Olin aloittanut teoksen lukemisen jo aiemmin, mutta tapahtuman ansiosta minulle jäi aikaa keskittyä kirjaan.

Bishop's Laceyn rauha järkkyy jälleen, kun kylään saapuu kuuluisa marionettitaitelija avustajineen. He päättävät järjestää kaksi esitystä kylän seurakuntatalolla, mutta kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti ja Flavia saa täysin odottamatta uuden mysteerin ratkaistavakseen. En viitsi kertoa tapauksesta sen tarkemmin, etten paljastaisi juonesta liikaa.
"Sinä olet epäluotettava, Flavia", hän sanoi. "Äärettömän epäluotettava."                                                                                       Tietysti olin! Se oli yksi niistä piirteistä, joista pidin itsessäni eniten.
Romaanissa keskitytään aiempaa enemmän Flavian kotikylän ja sen asukkaiden kuvailuun. Minusta on kiintoisaa saada lisätietoa tämän omalaatuisen tytön seikkailujen miljööstä sekä yhteisöstä, jonka osana hän elää. Samalla de Lucen perheen kuopuksen ratkaistavaksi päätyvä arvoitus tarjoaa oivallisen aivopähkinän kiinnostavuudellaan, monimutkaisuudellaan ja synkkyydellään. Minulla oli omia aavistuksiani mysteerin suhteen, mutta tällä kertaa en onnistunut punomaan aivan kaikkia lankoja yhteen ennen viimeisiä paljastuksia.

Teoksen tunnelmaan alkoi tosiaankin ilmestyä melko synkkiä piirteitä tarinan edetessä, mutta Piiraan maku makea-romaanistakin tuttu huumori kevensi sitä huomattavasti. Oloni oli lähes koko lukukokemuksen ajan kepeä ja rikosten ratkaisemisen lisäksi sain nauttia brittiläisestä maalaisidyllistä - jonka kliseiden kustannuksella Bradley leikittelee koko kirjan ajan, vaikkakin erittäin hyväntahtoisesti. Odotin myös innolla Flavian pisteliäitä kommentteja, ja sainkin runsaasti sitä, mitä tilasin.
"Ans tulla se Louie B:n Kuutamosnadi", minulla oli tapana murahtaa karhealla gangsteriäänellä lorvaillessani huoneeseen Feelyn harjoitellessa koskettimien ääressä. Hetken päästä nuotit lepattelivat lattialle ja minä juoksin minkä kintuistani pääsin raivostunut Feely kintereilläni.
Bradley ei ole suinkaan unohtanut hahmoja, jotka on esitellyt jo sarjan ensimmäisessä osassa. Luonnollisesti hurmaava myrkynkeittäjä Flavia loisti jälleen kerran pikkuvanhalla olemuksellaan ja kemian tietämyksellään, ja toinen suosikkini, Dogger, oli aivan yhtä ihana kuin sarjan aloitusosassakin. Nämä kaksi, kuin myös muutkin entuudestaan minulle tutut hahmot saivat lisää lihaa mielikuvitusluidensa ympärille ja paljastivat itsestään uusia puolia, jotka saivat minut kiinnostumaan heistä entistä enemmän.

Kuolema ei ole lasten leikkiä vei minut mukanaan aivan yhtä hyvin kuin Piiraan maku makeakin. Se sisälsi samanlaisen, oivallisen yhdistelmän myrskyä ja auringonpaistetta, minkä ansiosta dekkari sopii täydellisesti kesälukemiseksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että jatkan sarjan lukemista - onneksi tajusin varata kolmannen osan kirjastosta!
Me olimme nukkeja kaikki, nukkeja joita liikutteli Jumala - tai kohtalo - tai kemia - miksi sitä sitten halusikin kutsua, ja meidät vedettiin käteen kuin hansikkaat ja meitä ohjailivat maailman Rupert Porsonit ja Mutt Wilmottit. 
Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Teoksen lukemalla sain yliviivattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1 & 2

©Hande
Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1 & 2
DC Comics 2016

Siitä on puoli vuotta, kun luin viimeksi supersankareiden sisällissodan vaiheista. Olen onnistunut vihdoinkin haalimaan itselleni kummankin osan Injusticen neljännestä vuodesta. Koska luin Kesälukumaratonilla sarjakuvia, nappasin nämäkin teokset mukaan pinooni.

Batmanin separatistien voittokulku ei jatkunut kovin pitkään, vaan heidät on ajettu jälleen maanrakoon. Teräsmiehen metsästäessä pakkomielteisesti Yön ritaria Batmanin liittolaiset yrittävät toimia, tosin huonoin tuloksin. Epätoivoisena Gothamin sankari tarttuu hänelle tarjottuun oljenkorteen: kreikkalaiset jumalat eivät pidä suunnasta, johon Teräsmies on maailmaa viemässä, joten he päättävät näyttää ylimieliseksi käyneelle miehelle kaapin paikan.

Neljännen vuoden ensimmäinen osa osoittautui varsinaiseksi rimanalitukseksi edellisiin osiin nähden: antiikin Kreikan jumalten sotkeminen jo ennestään monimutkaiseen kuvioon oli aivan ylilyövää ja tuntui suorastaan pelleilyltä. Lisäksi Batmanin ja separatistien rippeiden passiivisuus ja saamattomuus raivostuttivat sekä turhauttivat. Ymmärrän, että sodassa altavastaaja ei voi tehdä suuria, mutta separatistit käytännössä seuraavat kaikkea vain sivusta - tämä ei sovi ollenkaan Yön ritarin periksiantamattomaan luonteeseen. Hahmojen kehitys tuntuu myös pysähtyneen neljännen vuoden ensimmäisessä osassa.

Toinen osa on jonkin verran edeltäjäänsä toimivampi kokonaisuus, joskaan sekään ei yllä Tom Taylorin kirjoittamien vuosien tasolle. Joka tapauksessa tapahtumat tuntuvat jonkin verran mielekkäämmiltä ja sarjakuvassa oli edeltäjäänsä enemmän minuun vetoavaa huumoria. Koko tarinan valopilkkuna loistaa Harley Quinn, joka pelastaa joitakin kohtauksia, jotka muutoin vain unohtuisivat. Kaikkein eniten minua kiinnosti kuitenkin teoksen viimeinen, pääjuonesta erillinen tarina, jonka oli kirjoittanut - yllätys, yllätys - Tom Taylor.


Sarjakuvat eivät olleet tarinan suhteen parhaimmasta päästä, mutta ne sisälsivät kuitenkin hauskoja hetkiä sekä käsittelivät mielenkiintoisia teemoja. Lisäksi teosten kuvitus miellytti silmääni: neljännen vuoden visuaalisesta ilmeestä on vastannut seitsemän taiteilijaa ja kuvitus on yhdenmukaista edellisten osien kanssa - mukana on jälleen samoja tekijöitä kuin aiemmissa osissa.

Injusticen neljäs vuosi ei vetänyt vertoja edeltäjilleen, mutta oli kuitenkin viihdyttävää luettavaa. Tarina myös parani loppua kohden ja pääjuoni loppui sen verran kiinnostavaan cliffhangeriin, että haluan jatkaa sarjan loppuun asti. Tosin, saattaa mennä jokunen tovi, ennen kuin saan hankittua viimeiset osat käsiini.

Arvosana (Vol. 1): ✮✮✮½

Arvosana (Vol. 2): ✮✮✮✮

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs

©Hande
Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs
DC Comics 2010
One by one 
They'll hear my call,
Then this wicked town
Will follow my fall 
Kuten blogiani lukevat huomasivat, otin viikonloppuna osaa elämäni toiseen Kesälukumaratoniin, joten sain taas kannustetta napata luettavakseni sarjakuvia alati kutistuvasta, ystävältäni lainatusta Batman-teosten pinosta. Ensimmäiseksi valintani kohdistui Brubakerin sarjakuvaan erityisesti siksi, etten voinut olla huomaamatta kirjan nimessä viittausta Victor Hugon samannimiseen romaaniin.

Teos sisältää kaksi tarinaa: nimikkotarinan sekä kertomuksen nimeltään Made of Wood. Ensiksi mainittu sijoittuu aikaan, jolloin tuleva poliisipäällikkö James Gordon on vielä ylikomisario ja Batman vasta melkoisen uusi tuttavuus Gothamin asukkaille - jotkut pitävät häntä jopa urbaanina legendana. Aivan varoittamatta kaupunkiin ilmestyy murhanhimoinen, vihreähiuksinen ja alati virnuileva mies, jolle kaupunkilaiset antavat pian oman liikanimen: Jokeri. Batman pyrkii estämään murhasarjan aloittaneen mielipuolen aikeet ja selvittämään, kuka tämä mies on ja mistä hän on tullut.

Made of Woodissa on taas siirrytty kauas tulevaisuuteen The Man Who Laughsin tapahtumiin nähden: Gordon on jäänyt jo eläkkeelle ja kaikki tuntevat Batmanin niin Gothamissa kuin sen ulkopuolellakin. Kaupungissa alkaa ilmestyä ruumiita, joiden asettelu muistuttaa vastaavia, 40 vuotta aiemmin tapahtuneita murhia. Yön ritarin on turvauduttava aikoja sitten taka-alalle jättäytyneen Green Lanternin apuun, sillä tämä oli Gothamin suojelija ensimmäisten murhien aikaan.

Kumpikin tarina kiinnosti minua kovasti. The Man Who Laughs on kylläkin minulle yksi versio tutusta tarinasta, sillä Jokerin synnystä on tehty vuosien saatossa useita tulkintoja. The Man Who Laughsissa oli kuitenkin omat mausteensa, joiden avulla se ei tuntunut vain vanhan asian toistolta. Vaikka tarina oli omanlaisesta, minusta oli hauskaa huomata, että Brubaker oli ottanut siihen vaikutteita The Killing Joke-sarjakuvasta sekä Tim Burtonin ohjaamasta, vuonna 1989 ilmestyneestä Batman-elokuvasta.


Made of Wood tarjosi minulle taasen uutta tietoa, sillä en tiedä paljoakaan Green Lanterneista tai heidän maailmastaan. Brubakerin tarinassa Lanternin sormusta kantaa Alan Scott, joka on ollut koko sarjakuvien historian ensimmäinen Green Lantern. Kertomuksessa minua kiehtoi historian yhdistäminen nykyhetkeen sekä Batmanin, Green Lanternin sekä James Gordonin välinen yhteistyö rikoksen selvittämiseksi.

Kummallakin tarinalla on oma kuvittajansa: Doug Mahnke on piirtänyt The Man Who Laughsin ja Made of Woodin visuaalisesta ilmeestä on vastannut Patrick Zircher. Molempien kertomusten piirrosjälki miellyttää silmääni: kummankin taiteilijan kuvitus on selkeää ja yksityiskohtaista. Mahnken jälki on hiukan rosoisempaa ja kaunistelemattomampaa, kun taas Zircherin tuotokset ovat hyvin sulavalinjaisia ja siistejä. Kumpikin visuaalisista ilmeistä sopi omaan tarinaansa erittäin hyvin.

Kokoelmassa käsitellään perinteistä Batman- ja supersankaritematiikkaa. The Man Who Laughsissa
pohditaan erityisesti Jokerin ja Batmanin eroja - kuinka toinen haluaa tappaa aivan kaikki, mutta toinen ei aio tehdä niin edes ihmiskunnan kaikkien julmimmille yksilöille. Pinnalla ovat myös Yön ritarin Atlas-kompleksi sekä Jokerille Batmanista kehittyvä pakkomielle. Made of Woodissa sankarin vastuu ja huoli omien toimien riittämättömyydestä sekä tasapainottelu kahden erilaisen sankarin ja heidän toimintatapojensa välillä ovat vallitsevat teemat. Vaikka näitä kaikkia on käsitelty sarjakuvissa hyvin laajalti, on kiehtovaa nähdä, millaisin ottein erilaiset tekijät niihin tarttuvat - samalla kun voi heijastella omia pohdintojaan aiheista.

The Man Who Laughs ei tuonut Batman-universumiin mitään vallankumouksellista materiaalia, mutta nautin kovasti sen lukemisesta sekä sen herättämistä ajatuksista, joita kävin läpi mielessäni vielä sarjakuvan lukemisen jälkeenkin.  

Arvosana: ✮✮✮✮

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton osa 1 - koonti

©Hanna/Hannan kirjokansi

Sain jännittää ystävänpäivän lukumaratonin jälkeen, onko kesällä luvassa myös yhteisöllistä luku-urakointia. Odotukseni ylittyivät moninkertaisesti, sillä kesällä maratoonataan peräti kolmesti. Tiedän varmasti pääseväni mukaan kahdella ensimmäisellä kerralla, mutta toivon ehtiväni kolmanteenkin. Kesän ensimmäistä maratonia emännöi Hannan kirjokansi-blogin Hanna - linkin takaa löytyvät ohjeet.

Aloitan oman urakkani tänään illalla, mutten ole vielä varma aloitusajasta. Menen Korjaamon Dekkarilauantai-tapahtumaan, joten jossain vaiheessa sen jälkeen alkaa oma maratonini. En ehtinyt suunnitella etukäteen lukemisiani kovin tarkkaan, mutta nappasin jälleen pinoon sarjakuvia - sekä omia, että ystävältä edelleen lainassa olevia. Jatkan myös minulla kesken olevaa dekkaria ja ajattelin aloittaa yhden teoksen Pride-viikon tempausta varten. Ohessa on lukupinoni kokonaisuudessaan:
  • Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
  • Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs
  • Brian Buccellato: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1
  • Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 2
  • Jan Guillou: Sillanrakentajat
  • Grant Morrison: Batman and Son
©Hande

Lukupinoni on nyt jonkin verran pienempi kuin vastaavani tavallisesti, mutta jos siltä tuntuu, nappaan lisää luettavaa #hyllynlämmittäjä-haasteen pinostani. Kuten ennenkin, en aseta mitään sivumäärätavoitteita, vaan luen juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Sarjakuvat aion lukea kokonaan, mutten osaa sanoa mitään kahdesta romaanista: minun on mahdollista lukea Bradleyn teos loppuun, mutta se riippuu siitä mistä se roikkuu. Tuttuun tapaan päivittelen urakkani etenemistä tänne - ajattelin kirjoitella jonkin verran myös Facebookiin, Twitteriin sekä Goodreadsiin.

*****

Klo 19:30 - Lähtölaukaus suloisen myrkynkeittäjän voimalla

No niin, nyt on Dekkarilauantai koettu - se oli oikein mukava, pieni tapahtuma, jonka soisin järjestettävän ensi vuonnakin. Kotiinpaluun jälkeen lepäilin hiukkasen pelaten Arkham Cityä ja valmistautuen samalla henkisesti tulevaan lukukoitokseen. Koska dekkariviikkoa on vielä jäljellä, aloitan maratonini sen kunniaksi Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä-romaanilla - olen lukenut siitä entuudestaan jo seitsemän lukua. Kirjapino ja maratonherkut ovat vieressäni sohvalla, joten maraton voi omalta osaltani alkaa!

Klo 22:30 - Rikosten klovniprinssiä ja supersankareiden sisällissotaa

Maraton on sujunut osaltani melko jouhevasti. Nautin kovasti Kuolema ei ole lasten leikkiä-teoksesta, joka kuvailee tapahtumapaikkana olevaa Bishop's Laceyn kylää ja sen asukkaita yhtä paljon kuin tapahtuvaa rikosta ja sen ratkomista. Pääsin Flavia de Luce-sarjan toisessa osassa tarinan käännekohtaan, kun päätin pitää taukoa nuoren kemistin ja rikostenratkojan vaiheista. Valitsin yhden teoksen pinoni sarjakuvista - valintani kohdistui Ed Brubakerin Batman - The Man Who Laughs-sarjakuvaan. En siis varsinaisesti vaihtanut lajityyppiä, sillä Batman-sarjakuvat voi huoletta luokitella rikoskirjallisuudeksi, vaikkeivät olekaan romaaneja. Tarina kertoo ajasta, jolloin Batman on vielä melkoisen uusi nimi Gothamissa. Kaupunkiin ilmestyy kuin tyhjästä uusi rikollinen, jolle annetaan liikanimi Jokeri. Nimikkotarinan lisäksi teoksessa on mukana toinenkin sarjakuva, Made of Wood, joka sijoittuu taas aikaan, jolloin Batman on ollut olemassa jo vuosikausia.

Sarjakuva oli kiintoisaa luettavaa, vaikka sisälsikin kosolti Batman-tarinoiden perinteistä tematiikkaa. Jatkan jälleen sarjakuvalla, ja otan luettavakseni Injustice - Gods Among Us Year Fourin ensimmäisen osan. On kulunut jo useampi kuukausi edellisen vuoden lukemisesta, joten nyt on sopiva aika palata jälleen supersankareiden sisällissodan pariin.

Sivuja luettuna: 208.

Klo 1:45 - Sarjakuvien maailmasta unten maille

Injusticen tarina eteni niin nopeasti, että tulin lukeneeksi molemmat osat neljännestä vuodesta. Minun on kuitenkin myönnettävä, että petyin pahasti ensimmäisen osan juonen laihuuteen ja turhan pitkälle vietyihin käänteisiin. Toinen osa oli onneksi edeltäjäänsä parempi, muttei silti yltänyt samalle tasolle kuin Tom Taylorin kokonaan kirjoittamat osat. Sarjakuvat olivat kuitenkin viihdyttäviä ja aion lukea vielä viimeiset osat, jahka saan ne käsiini. Nyt painun kuitenkin pehkuihin ja jatkan aamulla. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 536.

Klo 14:30 - 1950-luvun Britanniasta nykyajan Gothamiin 

Rise and shine! Nukuin himpun verran pidempään kuin alunperin suunnittelin, mutta en niin paljon, että se vaikuttaisi merkitsevästi jäljellä olevaan lukuaikaan. Olen lukenut siitä lähtien - olen hoitanut syömisen ja muut pakolliset askareet nenä kiinni kirjassa. Palasin Flavia de Lucen maailman pariin ja sain kirjan äsken luettua loppuun. Tämäkin osa käsitteli synkkiä aiheita, mutta oli silti samaan aikaan kepeä ja viihdyttävä. Nautin suuresti myös romaanin tarjoamasta mysteeristä - en ole tosiaankaan saanut Flaviasta kyllikseni ja olen iloinen, että olen lainannut kolmannen osan kirjastosta. Aion kuitenkin nyt lukea vielä viimeisen sarjakuvan pinostani, jossa Bruce Wayne saa tietää, että hänellä on mitä ilmeisimmin poika. Jos ehdin, aloitan myös Sillanrakentajat.

Sivuja luettuna: 758.

Klo 19:55 - Nyt se loppui.

Lukumaraton päättyi osaltani 25 minuuttia sitten. Sain luettua Batman and Son-sarjakuvan loppuun - tarina oli kiintoisa, mutta sen puolessavälissä oli oudosti toteutettu osio tekstin ja kuvituksen osalta. En oikein osaa sanoa, mitä mieltä siitä olin. Lopun tarina tympäisi minua myös jonkin verran - ilman viimeistä lukua olisin voinut pitää teoksesta enemmänkin. Ehdin myös aloittaa Sillanrakentajia, joka on avausosa Suuri vuosisata-sarjalle. Teos kertoo kolmesta, orvoksi jääneestä veljeksestä, joiden tarinat nivoutuvat yhteen historiallisten tapahtumien kanssa. Alku vaikuttaa erittäin lupaavalta ja jatkan innolla kirjan lukemista.

Maratonin lukemisto:
Ed Brubaker: Batman - The Man Who Laughs, 144 sivua (luettu loppuun)
Brian Buccellato: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 1,
168 sivua (luettu loppuun)
Brian Buccellato & Tom Taylor: Injustice - Gods Among Us Year Four Vol. 2,
160 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä, 286 sivua (luettu loppuun)
Grant Morrison: Batman and Son, 200 sivua (luettu loppuun)
Jan Guillou: Sillanrakentajat, 55 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 1013

Olen positiivisesti yllättynyt lukemastani sivumäärästä, sillä ajoittain minut valtasi väsymys, ja pakolliset kotityöt vaikuttivat myös käytettävissä olevaan aikaan. Pyrkimykseni oli lukea kaikkia pinoon valitsemiani kirjoja, ja onnistuin siinä. Oli jälleen kerran mukavaa omistaa kokonainen vuorokausi vain lukemiselle ja seurata samalla muidenkin edistymistä - yhteisöllisyys tekee lukemisesta vieläkin herkullisempaa. Maltan tuskin odottaa seuraavaa, kolmen viikon päässä olevaa maratonia, jota emännöi Kirjan jos toisenkin-blogin Jane.

Kiitos ja kumarrus!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

DEKKARIVIIKKO - J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli

©Hande
J-P Koskinen: Tammikuun pimeä syli
Crime Time 2016

Löysin muutama kuukausi sitten kirjakaupan alelaarista tämän dekkarin ja kiinnostuin: olen lukenut Koskiselta aiemmin kaksi historiallista romaania, Ystäväni Rasputinin sekä Kuinka sydän pysäytetään - pidin molemmista kovasti, joten halusin kokeilla, mitä pitäisin Koskisen rikosromaanista. Nyt, kun olen päässyt pitkästä aikaa dekkareiden makuun, otin romaanin työn alle.

Tammikuun pimeä syli avaa Murhan vuosi-nimisen, 12-osaisen sarjan, jonka kolme ensimmäistä osaa ovat jo ilmestyneet. Sarja kertoo Juho Tulikoskesta, josta tulee vastahakoisesti avustaja yksityisetsivänä työskentelevälle enolleen, Kalevi Arosuolle. Kaksikko selvittelee yhteistyössä Hämeenlinnan poliisivoimien kanssa Juhon isän kuolemaa, joka vaikuttaisi olevan murha.

Juho on perinteinen kotimaisen dekkarin päähenkilö: hän on tarinan minäkertoja, hän elää melko erakkomaista elämää, hänellä on vaikeuksia ihmissuhteiden muodostamisessa eivätkä miehen elämäntavat ole sieltä terveellisimmästä päästä, jos eivät nyt aivan turmiollisetkaan. Juhon eno muistuttaa taas kovasti Sherlock Holmesia yksityiskohtien kaipuineen, innostuksesta kiiltävine silmineen sekä kykyineen olla syömättä ja nukkumatta luonnottoman pitkiä aikoja - jopa ainakin yksi hänen lausahduksistaan on muunneltu versio eräästä Holmesin repliikistä. Arosuo ei kuitenkaan ollut onneksi vain Holmesin kopio, vaan löytyi hänestä omiakin piirteitä. En saanut hahmoista vielä erityisen paljon irti, mutta he herättivät mielenkiintoni.
"Tässä jutussa ei kummittele kukaan muu kuin ex-rikosetsivä Arosuo. Miksi sinun pitää tehdä yksinkertaisinkin asia monimutkaiseksi? Tässä etsitään Johannes Tulikosken murhaajaa, ei mitään oopperan kummitusta."
Kirjan pituus on vajaat 250 sivua, mutta tarina tuntui siitä huolimatta etenevän niin verkkaisesti, että se alkoi ärsyttää: en jaksanut keskittyä lukemiseen yhtäjaksoisesti, vaan pidin useita taukoja. Lisäksi minulta meni viisi päivää teoksen päätökseen saattamiseen, vaikkei minulla ollut kiireitä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Ei lukeminen ollut minulle sentään yhtä tervanjuontia, muttei ollut myöskään miellyttävimpiä kokemuksiani, joistakin hauskoista ja kiinnostavista hetkistään huolimatta.

Tulikosken ja Arosuon tutkima rikos oli melko erikoinen: lähtöasetelma on hyvin perinteinen ja arvasin monet seikat etukäteen, mutta tutkimusten edetessä mysteeri alkoi saada piirteitä, joita en ollut osannut odottaa. Vastaan ei tullut sellaista shokkikäännettä kuin Annoin sinun mennä-romaanissa, mutta kaiken ilmenneen ansiosta tarina ei muuttunut minulle yhdentekeväksi.

Tammikuun pimeä syli herätti minussa kaksijakoisia ajatuksia: en jaksanut lukea kirjaa nopeasti ja tuntemukseni tarinaa kohtaan jäivät laimeiksi, mutta toisaalta hahmot sekä heidän taustansa alkoivat kiinostaa minua ja pidin Koskisen tavasta kirjoittaa - hänen helposti tunnistettava tyylinsä on tehnyt minuun vaikutuksen aikaisemmin kahdesti. Minun on kuitenkin myönnettävä, että pidän miehen historiallisista romaaneista enemmän, mutta aion kuitenkin antaa Murhan vuosi-sarjalle vielä mahdollisuuden ja lukea ainakin seuraavan osan.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Tammikuun pimeä syli sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

DEKKARIVIIKKO - Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

©Hande
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummerus 2017

Kun Annoin sinun mennä ilmestyi, se kiinnitti huomioni hypnoottisella kannellaan, mutten kiinnostunut siitä takakannen perusteella tarpeeksi ostaakseni sen tai lainatakseni teoksen kirjastosta. Äitini päätti kuitenkin hankkia romaanin itselleen - luettuaan sen hän suositteli sitä minullekin, joten nappasin sen lainaan - sopiihan se myös dekkariviikon lukemiseksi.

Jacob-niminen poika jää auton alle äitinsä silmien edessä ja menehtyy välittömästi. Auton kuljettaja pakenee paikalta pysähtymättä. Bristolin poliisilaitoksen rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen saa tapauksen ratkaistavakseen, mutta tehtävä on odotettua vaikeampi. Lapsensa menettänyt Jenna Gray tahtoo unohtaa koko onnettomuuden ja pakenee menneisyyttään sekä suruaan Walesin rannikolla sijaitsevaan mökkiin. Muistojaan ei voi kuitenkaan paeta loputtomiin.
"Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, tömähdys, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin se paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämien käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpaantuu.                                                                         Se on ohi silmänräpäyksessä."
 Juonessa ei sinänsä ole mitään uutta: kerronta vuorottelee Rayn sekä Jennan näkökulmien välillä, ja tilannetta rakennetaan pikkuhiljaa. Rayn osuudet kerrotaan kolmannessa persoonassa, kun taas Jenna on oman tarinansa minäkertoja. Mackintosh kuvailee monipuolisesti sekä viranomaisten työtä sekä suuren surun työstämistä. Teoksessa viljellään kuitenkin melko paljon rikoskirjallisuuden kliseitä, joten monessa kohtaa ei ollut vaikeaa arvata, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Kerronta oli silti sen verran puoleensavetävää, että jatkoin sivujen kääntelemistä.

Melko harjaantuneena jännitys- ja rikoskirjallisuuden lukijana olin varma, että kaikki tarinan langat olivat käsissäni, kunnes kirjan puoliväli läväytti kasvoilleni käänteen, joka sai suuni loksahtamaan auki ja sieltä lipsahti huudahdus: "Mitä v*ttua juuri luin?!" Tässä vaiheessa minun oli pakko ihailla Mackintoshin oveluutta, sillä hän onnistui petkuttamaan minua pahemman kerran - kliseiden keskellä vaani tikittävä aikapommi.

Teoksen hahmot olivat kiinnostavia ja moniulotteisia. Tosin minua kiinnosti Ray Stevensissä enemmän hänen työskentelynsä rikoksen kimpussa kuin hänen siviiliminänsä, joten pidin hänen yksityiselämäänsä avaavia osuuksia tarinan kannalta melko turhina. Kaikkein eniten minua kiinnosti Jenna Gray sekä hänen vaiheensa. Kirjan hahmoista hänessä näkyivät parhaiten ihmisyyden erilaiset puolet.

Vaikka kirjan puoliväli löi minut ällikällä, sain loksautettua toisen osan palaset melko pian paikoilleen. Nautin siitä huolimatta tarinan jatkamisesta, sillä koko ajan taustalla vellonut uhkaavuuden ilmapiiri alkoi vallata itselleen enemmän ja enemmän tilaa, ja jännitys tiivistyi huimaavasti loppua kohden. Pääni sisällä jylläsi varsinainen tunteiden hirmumyrsky, joka laantui vasta aivan viimeisillä sivuilla.

Annoin sinun mennä on jännittävä elämys joistakin ennalta-arvattavista elementeistään huolimatta. Se eläytyy erinomaisesti erilaisiin ihmisiin, heidän elämäntilanteisiinsa ja tekoihinsa. Minuun teki myös vaikutuksen realistinen poliisityön kuvailu - syytä ei tarvitse hakea kaukaa, sillä Mackintosh oli poliisi ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Tämä romaani osoittaa erinomaisesti, miten tärkeitä muiden antamat lukuvinkit voivat olla, sillä Annoin sinun mennä paljastui silmissäni yllättäjäksi, ehdottomasti positiivisessa mielessä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 11: jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

DEKKARIVIIKKO - Alan Bradley: Piiraan maku makea

©Hande
Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar 2014
"Jollei piiraassa maistu maku makea, on koristeilla turha sitä hakea."
Olen pysähtynyt katselemaan Alan Bradleyn Flavia de Luce-kirjoja kirjakaupoissa ensimmäisen osan suomentamisesta lähtien - en vain jostain syystä saanut aikaiseksi ostaa tai lukea niitä, ja lopulta unohdin sarjan osittain. Ennen Sherlock Holmesin seikkailujen uusintalukua en ole tarttunut dekkareihin pitkään aikaan, tarkemmin sanottuna yli vuoteen. Parin kanssabloggaajan kirjoitukset tästä kirjasarjasta herättivät kuitenkin kiinnostukseni jälleen henkiin, ja onnistuin löytämään sen aloitusosan antikvariaatista.

Piiraan maku makea laittaa käyntiin tarinan 1950-luvun Isossa-Britanniassa elävästä, 11-vuotiaasta Flavia de Lucesta. Leski-isänsä ja kahden ärsyttävän isosiskonsa kanssa Buckshaw'n kartanossa asuva tyttö rakastaa kemiaa - erityisesti myrkkyjä - ja kinkkisten arvoitusten ratkaisemista. Eräänä päivänä kartanon mailta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on lävistetty postimerkki. Asia järkyttää Flavian isää, mutta muut eivät kiinnitä siihen erityisemmin huomiota. Seuraavana päivänä de Lucejen kurkkupenkistä löytyy kuitenkin ruumis, jolloin Flavia päättää ratkaista sekä kuolleen linnun että kuolleen henkilön arvoituksen.

Kirjan tarjoama mysteeri oli mielenkiintoinen: onhan niitä murhaselvityksiä tullut luettua ennenkin, mutta Bradleyn esikoinen sisältää paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka herättävät mielenkiintoni (olipa hyvin Sherlock Holmesin tyylinen letkautus, hups :D). Tarina tarjoaa myös erilaisia vinkkejä, joiden avulla arvoitusta voi yrittää ratkaista itsekin. Romaani on lähes 400-sivuinen, mutta se tuntui paljon lyhyemmältä: tarinankuljetus oli erittäin sujuvaa, teos on oivallinen yhdistelmä sarkastista huumoria ja vakavia aiheita sekä sisältää lukuisia kirjallisia viittauksia. Lisäksi historiantutkijapuoleni sai osansa jo tapahtuma-ajan puolesta, mutta mukana on myös muuta historiallista herkkua.

Tarina muistutti suuresti Sherlock Holmes-kertomuksia, mutta oli silti aivan omanlaisensa - erityisesti monipuolisten ja kiinnostavien henkilöhahmojen ansiosta. Rakastuin Flaviaan tyystin hänen uteliaisuutensa, älykkyytensä ja pisteliäisyytensä ansiosta. Näin hänessä myös paljon itseäni, vaikken olekaan päässyt tekemään kokeita myrkyillä tai ratkomaan oikeita murhia. Flavian lisäksi suosikikseni nousi kartanon jokapaikanhöylä, toisen maailmansodan traumatisoima Dogger, joka romaanin tapahtumahetkellä työskentelee Buckshaw'n puutarhurina. Hän on sympaattinen hahmo ja monet hänen luonteenpiirteistään sekä toimintatavoistaan tuovat mieleeni Alfred Pennyworthin Batman-tarinoista. Myös muut de Lucen perheen jäsenet herättivät mielenkiintoni, ja toivon kuulevani heistä lisää sarjan jatko-osissa.

Piiraan maku makea on loistava dekkari enkä voi kuin ihmetellä, miksi viivyttelin kolme vuotta ennen teokseen tarttumista. Kirjaa lukiessa aivonystyrät saivat töitä ja jäljelle jäi hyvä mieli. Aion ehdottomasti metsästää loputkin osat käsiini ja lukea ne - haluan kuulla Flaviasta sekä muista Buckshaw'n asukkaista lisää!

Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Piiraan maku makea täytti Helmet-lukuhaasteen kohdan 13 kriteerin: kirja "kertoo sinusta".

maanantai 12. kesäkuuta 2017

DEKKARIVIIKKO - Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut (Paperilta ruutuun-haaste)

©Hande
Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
WSOY 1989
"Nimeni on Sherlock Holmes, ja asiani on tietää, mitä muut eivät tiedä."
Tähän kirjoitukseen sopisi alaotsikko "eli miten rakastuin dekkareihin". Tutustuin konsultoivaan etsivään, Sherlock Holmesiin, jo hyvin pienenä ja hänen tapansa ratkoa rikoksia teki minuun suuren vaikutuksen. Asiaa on tainnut auttaa myös se, että etsivä soittaa aikansa kuluksi viulua - en tosin muista, vaikuttiko tämä seikka minun omaan instrumenttivalintaani vai vahvistiko oma harrastukseni mieltymystäni herra Holmesiin. Omistan useammankin version Doylen Holmes-tarinoista, mutten halunnut lukea niistä tähän hätään aivan kaikkia, joten valitsin vuoden 1989 kokoelman.

Sherlock Holmesin seikkailut sisältää Doylen kirjoittamista novellikokoelmista kolme: Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat sekä Sherlock Holmesin paluu. Yhteisniteessä on kaiken kaikkiaan 36 novellia. Kaikissa tarinoissa kertojana on Holmesin ystävä, tohtori John Watson, jota etsivä alkaakin kutsua aikojen saatossa kirjurikseen ja elämäkerturikseen. Holmesin ratkaistavaksi annetut tapaukset ovat erittäin monipuolisia: on varkauksia, murhia, kidnappauksia, kiristystä sekä outouksia, jotka eivät ole lain silmissä rikoksia ollenkaan.
"Tämä tehtävä vaatii ainakin kolme piipullista, ja siksi pyydänkin, ettet puhu minulle mitään viiteenkymmeneen minuuttiin."
Tarinat ovat tiiviitä, mutta mukaansatempaavia: sitä yrittää joka kerta seurata etsiväneron loogisen päättelyn ketjua ja kertomukset viihdyttävät minua, vaikka olen lukenut ne useaan otteeseen. Lukijan osallistumisen mahdollisuus vaihtelee eri tapauksien välillä, sillä joissakin arvoituksissa tapahtumavyyhdin selvittäminen itse on kovin vaikeaa vihjeiden puutteen vuoksi, toisissa taas ei. Monesti eväitä rikosten ratkomiseen on tarjolla, jos vain osaa tehdä esitetyistä faktoista oikeat päätelmät. Sherlock Holmesin paluu sisältää pari tarinaa, jotka olivat mielestäni melko yksitoikkoisia, mutta muuten nautin novelleista kovasti.

Kun on lukenut näitä tarinoita yhtä monta kertaa kuin minä, ei voi olla huomaamatta muutamia erikoisuuksia: Doylen muisti ei selkeästi ole ollut parhaimmasta päästä, sillä muun muassa Watsonin nimi muuttuu yhden tarinan ajaksi Johnista Jamesiksi. Lisäksi jotkut kertomuksista ovat yksityiskohdiltaan epärealistisia - tosin näitä seikkoja olen valmis antamaan anteeksi, sillä ovathan Holmes-tarinat loppujen lopuksi fiktiivisiä. Kaiken kukkuraksi nämä erehdykset herättävät minussa pikemminkin hilpeyttä kuin närkästystä.
"Holmes aikoi juuri vastata, kun ovi lennähti auki ja kaupunginlähetti Peterson syöksähti sisään punaisena, hengästyneenä ja äärimmäisen hölmistyneen näköisenä.              'Hanhi! Herra Holmes! Hanhi! hän huohotti.                                    'No, mikä sitä vaivaa? Onko se vironnut henkiin ja lentänyt keittiön ikkunasta ulos?' Holmes käänsi kylkeä nähdäkseen paremmin miehen kiihtyneet kasvot."
Siinä, missä Doylen toilailut aiheuttavat minussa huvittuneisuutta, lukemassani painoksessa ja sen käännöksessä on ongelmia, joita en voi ohittaa olankohautuksella. Joitakin teoksen lauseista on käännetty virheellisesti ja tarinoista puuttuu jopa kokonaisia lauseita - tiedän sen, sillä osaan jotkut tarinoista ulkoa, mutta kyllä puutteet pistäisivät silmään ensikertalaisellekin. Ei ole koskaan syytä vähätellä oikolukemisen tärkeyttä, ja tämä on siitä oivallinen esimerkki. Jos haluaa tutustua Holmes-tarinoihin ja on ensikertalainen, suosittelen ennemmin Jaakko Anhavan 2000-luvun puolella tekemää käännöstä.

Jos unohdetaan painoksesta löytyvät puutokset, minun on helppoa todeta, että tarinoiden perusteella Sherlock Holmes on hyvin kiehtova hahmo. Miehellä on herrasmiehen tavat, mutta hän taitaa myös pisteliäisyyden ja sarkasmin salat. Hän ei välitä erityisemmin sosiaalisesta kanssakäymisestä - Watson on kuitenkin hänelle hyvin tärkeä ystävä, ja tekeehän etsivä yhteistyötä tiettyjen virkavallan jäsenten kanssa. Kokaiiniin satunnaisesti sortuva Holmes nostaa itsensä myös ajoittain lakien yläpuolelle ja saattaa päästää rikokseen syyllistyneitä henkilöitä menemään - tosin niissä tilanteissa asian kokee todennäköisesti moraalisesti oikeutettuna. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin hänen älynsä: hän pystyy lukemaan ihmisiä ja päättelemään asioita heidän elämistään, vaikkapa ammatin. Mikään yksityiskohta ei jää mieheltä huomaamatta ja hänen kykynsä asettua erilaisten ihmisten asemaan takaa hänelle menestyksen suurimmassa osassa tarinoista.
"Tarkastaja kohautti olkapäitään. 'En oikein tiedä. Näin meidän kesken sanoen, minusta tuntuu, ettei herra Holmes ole vielä täysin toipunut sairaudestaan. Hän on käyttäytynyt varsin omituisesti ja on kovasti kiihdyksissään.'                                                                      'Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne', sanoin siihen. 'Olen huomannut, että hänen hulluuteensa sisältyy aina aimo annos järkeä.'" 
Sherlock Holmesin seikkailut on todellinen klassikko - Doyle ei ollut suinkaan ensimmäinen, joka kirjoitti arvoituksia ratkovasta etsivästä, mutta hän on hyödyntänyt aikakauden uusia tieteellisiä saavutuksia sekä luonut hahmon, joka on erittäin monisyinen ja kiinnostava. Sherlock Holmes-tarinat ovat olleet minulle lopullinen sysäys dekkareiden maailmaan ja herra Holmes tulee aina olemaan suosikkini kirjallisten salapoliisien joukosta.
"Vihdoin Lestrade tuumi:                                                                            'Olen nähnyt sinun käsittelevän montakin mutkikasta juttua, mutta koskaan en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua kuin tämä. Emme ollenkaan kadehdi sinua Scotland Yardissa - ei, päinvastoin olemme sinusta ylpeitä, ja jos kävisit siellä huomenna, ei siellä olisi ainoatakaan miestä, alkaen vanhimmasta tarkastajasta nuorimpaan konstaapeliin, joka ei pitäisi kunnia-asianaan saada puristaa sinun kättäsi.'                                                                                               'Kiitos!' Holmes sanoi. 'Kiitos!'                                                                Ja kääntyessään poispäin hän näytti liikuttuneemmalta kuin koskaan. Hetken kuluttua hän oli kuitenkin jälleen yhtä tyyni ja viileä kuin ennenkin." 
Arvosana: ✮✮✮✮½

Arvio Granadan tv-sarjasta Sherlock Holmesin seikkailut:


©Hande
Granadan tuottama televisosarja Sherlock Holmesista on valmistettu vuosina 1984-1994. Sarja
koostuu neljästä tarinakoko-naisuudesta: Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin paluu, Sherlock Holmesin tapauskansio sekä Sherlock Holmesin muistelmat. Kokonaisuuteen kuuluu myös tavallisten jaksojen lisäksi viisi tv-elokuvaa: Neljän merkki, Baskervillen koira, Mestarikiristäjä, Sherlock Holmes ja viimeinen vampyyri sekä Sherlock Holmes ja kadonnut morsian. Sarja sisältää yhteensä 41 jaksoa - Doylen kirjoittamia Sherlock Holmes-tarinoita on yhteensä 60, joten sarjan tekijät onnistuivat tekemään filmatisoinnin lähes kaikista tarinoista. Koska en lukenut tällä kertaa kaikkia Holmes-tarinoita, katsoin sarjastakin vain kaksi ensimmäistä kokonaisuutta: Sherlock Holmesin seikkailut ja Sherlock Holmesin paluun.

Näin sarjan aikoinaan ensimmäistä kertaa peruskouluikäisenä, kun Yle esitti sen uusintana. Rakastuin sarjaan tyystin ja se kohosi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani. Sarjan myötä minussa syttyi halu omistaa kaikki Doylen kirjoittamat Holmes-seikkailut - kuten kirja-arviossani kerroin, omistan niistä nykyisin useampia laitoksia. Lukemani version ostin vain ja ainoastaan kannen perusteella, sillä minulle sarjan pääosaa näytellyt Jeremy Brett on ainoa, oikea Sherlock Holmes.

Televisiosarja on kaikista Holmes-filmatisoinneista uskollisin alkuperäistarinoille - joissakin jaksoissa on jonkin verran juonellisia muutoksia, mutta tapaukset ja niiden lopputulemat ovat kaikki suoraan Doylen tuotannosta poimittuja. Jaksojen järjestys sekä kronologisesti että tarinoiden ilmestymisajankohtaan nähden poikkeaa jonkin verran alkuperäistarinoista ja kolme jaksoista on muista kokoelmista kuin tällä kertaa lukemistani. Se ei vaikuta kuitenkaan katselukokemukseen. Sarjan aikakaudelliset puitteet ovat myös kohdillaan: tapahtuma-aika on huomioitu lavastuksessa, puvustuksessa sekä hahmojen puhetyylissä erinomaisesti. Puitteet ovat yksi niistä syistä, joiden avulla Doylen kertomuksien tunnelma välittyy täydellisesti televisioruudulta kotisohvalle. Ohjelman musiikin on säveltänyt Patrick Gowers. Erityisesti sarjan tunnusmusiikki on ikimuistoinen, ja sen kuuleminen sai minut ryntäämään television ääreen - oli tilanne mikä tahansa. Myös kaikki sarjassa käytetty taustamusiikki on erinomaista ja esittää tärkeää roolia erilaisten tunnelmien luomisessa.

Sarjan roolitus on erityisen onnistunut: kuuluisaa etsivää esittä Jeremy Brett ja hänen uskollisen ystävän, Watsonin roolissa nähdäänn kaksi näyttelijää, David Burke ja Edward Hardwicke. Burke esitti entistä armeijan lääkäriä Sherlock Holmesin seikkailuissa, mutta vetäytyi roolista viettääkseen enemmän aikaa perheensä kanssa. Hänen tilalleen valittiin Edward Hardwicke, joka esitti Watsonia koko loppusarjan ajan. Brett on aivan kuin kirjan sivuilta napattu: hänen ulkoinen olemuksensa sekä huolellinen roolityönsä saavat minut unohtamaan, että hän on hahmoa esittävä näyttelijä - Brett muuttuu Sherlock Holmesiksi sarjassa. Pidän myös molemmista Watsoneista - heistä kummallakin on erinomainen kemia Jeremy Brettin kanssa, ja on ihanaa seurata Holmesin ja Watsonin elämää Baker Streetillä sekä heidän yhteisiä seikkailujaan.

Myös muut sarjan näyttelijät aina avustajista suurempien sivuosien esittäjiin ovat loistavia. Jos pitää silmänsä auki, ohjelmasta voi löytää myös tuolloin vasta aloittelevia näyttelijöitä, joista on tullut nykypäivään mennessä kuuluisia. Brettin, Burken ja Hardwicken lisäksi sarjassa nähdään muun muassa Rosalie Williams rouva Hudsonina, joka on saanut sarjassa huomattavasti isomman roolin kuin kirjoissa, Charles Gray Mycroft Holmesina, Colin Jeavons komisario Lestradena sekä Eric Porter professori James Moriartyna, Sherlock Holmesin arkkivihollisena. Kaikki edellä luettelemani näyttelijät ovat myös aivan kuin kirjan sivuilta poimittuja - niin hyvin heidän ulkonäkönsä ja roolityönsä vastaavat kirjassa esitettyjä hahmoja ja heidän luonteitaan.

Ohjelman katsominen on minulle yhtä tunteiden vuoristorataa, nykyisin osittain ensimmäiseen katselukertaan liittyvien muistojen tähden. Sarja on kuitenkin niin hyvin tehty, että tarinat, musiikki sekä näyttelijät häikäisevine roolisuorituksineen ovat syynä naurulleni, jännitykselleni, vihalleni, pelolleni ja itkulleni. Muistan jaksot lähestulkoon ulkoa, mutta silti ne onnistuvat edelleen herättämään minussa samoja tunteita, joita ne herättivät minun katsoessani sarjaa ensimmäistä kertaa. Sherlock Holmesin seikkailut on onnistunut pitämään paikkansa suosikkisarjojeni listalla yli kymmenen vuoden ajan, ja tulee varmasti pysymään siellä elämäni loppuun asti. Annan täydet viisi tähteä!

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Jay Asher: Kolmetoista syytä

©Hande
Jay Asher: Kolmetoista syytä
Otava 2014

En ollut kuullutkaan Asherin teoksesta ennen tätä vuotta. Huomasin parin bloggaajan tekstit kirjasta, jolloin se alkoi kiinnostaa minua aiheensa vuoksi. Lopulta minulle selvisi, että ihmisten yhtäkkinen innostus useamman vuoden vanhaa teosta kohtaan on johtunut Netflixin uudesta sarjasta, joka on tehty romaanin pohjalta. Tämä näkyikin kirjaston varausjonossa, jossa nökötin melkein kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin teokseen käsiksi.

Romaani kertoo Hannah Bakerista, lukioikäisestä tytöstä, joka on tehnyt itsemurhan. Ennen kuolemaansa hän on nauhoittanut kolmelletoista henkilölle osoitetun kasettikokoelman, jossa hän kertoo, miten nämä henkilöt ovat vaikuttaneet hänen vaiheisiinsa sekä päätökseen päättää elämänsä. Kasetit kiertävät järjestyksessä kullakin mainituista henkilöistä, joista kirjassa keskitytään eniten Clay Jenseniin - ujoon poikaan, joka oli ihastunut Hannahiin. Hän saa kirja alussa kasetit kuultavakseen, ja Hannahin selostuksen lisäksi kuullaan Clayn ajatuksia kuulemastaan.
"Toivon, että olet valmis, koska aion kertoa sinulle elämäntarinani. Tarkemmin sanottuna sen, miksi elämäni päättyi. Ja jos kuuntelet näitä kasetteja. sinä olet yksi syy siihen."
Aihe on siis hyvin synkkä, mutta kirjan lukeminen ei mennyt minulla niin syvälle tunteisiin, että olisin tuntenut esimerkiksi fyysistä pahoinvointia, kuten etukäteen pelkäsin. Oloni oli kyllä haikea ja surumielinen koko kirjan ajan, mutta sen herättämät tunteet eivät olleet erityisen vahvoja. En tiedä, onko syynä ikäni, sillä en ole teoksen varsinaista kohderyhmää. Tarina eteni kuitenkin jouhevasti eikä minulla ollut vaikeuksia lukea kirjaa nopeasti.

Minulle tuli hyvin nostalginen olo c-kaseteista sekä niiden kuunteluun käytetystä Walkmanista, sillä lapsuudessani kasetit olivat vielä yleisessä käytössä - minulla on jopa oma Walkman, jota tuli käytettyä aikoinaan paljon. Tosin eivät vanhat aparaatit olleet suinkaan ainoat minua lähelle tulleet asiat: tarinassa oli joitakin seikkoja, joita tunnistin omasta menneisyydestäni. Kyseessä eivät olleet suinkaan teoksen rankimmat tapahtumat, mutta ymmärsin paremmin kuin hyvin, miltä Hannahista tuntui.
"Ihminen ei voi päättää, ettei enää näe itseään. Pään sisäistä ääntä ei saa vaimennetuksi."
Vaikka ymmärsin Hannahia, monet romaanin hahmoista jäivät ärsyttävän yksiulotteisiksi. Erityisen pettynyt olin Clayhyn, jota ei esitelty vain Hannahin näkökulmasta. Hänessä oli niin paljon potentiaalia, joka heitettiin hukkaan - olisin halunnut päästä syvemmälle hänen ajatuksiinsa. Clay ja muut kaseteilla esitellyt hahmot tuntuivat lipsuvan otteestani, mikä vaikutti varmasti osaltaan siihen, että kokonaisuus jäi mielestäni valjuksi.

Kolmetoista syytä olisi voinut olla kirjana toimivampikin, mutta ainakaan se ei käsitellyt itsemurhaa vähättelevästi eikä myöskään ylistävästi. Teos muistuttaa myös, että vaikka muilla ihmisillä olisikin vaikutusta tuon synkän päätöksen tekemiseen, lopullinen päätäntävalta on kuitenkin yksilöllä itsellään. Lisäksi kirjan lopussa on liitteenä tahoja, joihin voi ottaa yhteyttä, jos kärsii itsetuhoisista ajatuksista.

Asherin romaani ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, mutta sen melankolisuus sekä tärkeä, melko vaiettu aihe jättivät minut mietteliääksi. Uskon myös, että jonkun toisen käsissä kirja saattaa saada epätoivoisen ihmisen miettimään asioita uudemman kerran.
"Kukaan meistä ei tiedä varmasti, miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään. Useimmiten emme tiedä siitä mitään. Ja silti meillä vain on."
Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirjan lukemalla sain täytetyksi Helmet-lukuhaasteesta kohdan 23: käännöskirja.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi

©Hande
Jessie Burton: Nukkekaappi
Otava 2017
"Mies pitää lelunaan kaikkea minkä käsiinsä saa. Ja pysyy siksi poikasena ainiaan."
Yksi bloggaajakollegoistani omisti kappaleen Burtonin teoksesta Nukkekaappi, muttei aikonut lukea sitä ja pisti sen jakoon - ilmoittauduin vapaaehtoiseksi antamaan kirjalle uuden kodin, sillä romaani oli kiinnostanut minua jonkin aikaa. Teos on saanut bloggaajien keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton, mutta halusin kuitenkin perehtyä sen tarinaan selvittääkseni oman mielipiteeni. Kirja on odotellut hyllyssäni jo muutaman kuukauden, mutta sain aikaiseksi tarttua siihen vasta kesän kynnyksellä.

Tarina sijoittuu 1680-luvun Amsterdamiin. 18-vuotias Nella Oortman menee naimisiin itseään huomattavasti vanhemman kauppiaan, Johannes Brandtin, kanssa. Kun nuorikko saapuu uuteen kotiinsa, vastassa on aviomiehen sijasta tämän sisar. Johanneksen saavuttua viimein matkoiltaan hän antaa Nellalle omalaatuisen häälahjan: nukkekaapin, joka on kopio heidän omasta kodistaan. Nella alkaa sisustaa kaappiaan, mutta tehtävään palkattu miniatyristi alkaa lähetellä omin lupineen esineitä, joita nuori nainen ei ole tilannut. Mihin miniatyristi tällä pyrkii?
"Hänellä ei ole tässä kaupungissa ystäviä eikä sukulaisia, jotka tulisivat katsomaan ja ihastelemaan lahjaa - kaappi on monumentti hänen avuttomuudelleen, hänen keskeneräiselle naiseudelleen."
Nukkekaappi on kirja, jonka lukee nopeasti, kun vauhtiin pääsee - alun jälkeen ahmaisin teoksen. Juonenkäänteet seuraavat toisiaan vilkkaaseen tahtiin, minkä vuoksi aloin kaivata lisätietoja malttamattomana. Tarinassa oli silti monia asioita, jotka arvasin reilusti ennen niiden lopullista paljastamista. Se vei jonkin verran pontta lupaavalta vaikuttaneelta juonelta, muttei myöskään pilannut lukukokemusta täysin.

Burton on kuitenkin onnistunut luomaan jännitteen, joka on tiivistä ja käsinkosketeltavaa siitäkin huolimatta, että monet käänteet olivat ennalta-arvattavia. Ajoittain aloin jännitteen ansiosta jopa epäillä joitakin oikeista päätelmistäni ja loin mahdollisia lisäteorioita kaiken varalle. Myös henkilöhahmojen vaiheet kiinnostivat minua, mutta se oli enimmäkseen jännitteen ansiota - hahmot eivät jättäneet täysin kylmäksi, mutta vahvat tunnesiteet heitä kohtaan jäivät syntymättä.

Romaanin parasta antia oli kiehtova ajankuva. Burton on tehnyt huolellista taustatyötä luodakseen tarinalleen historiallisessa mielessä uskottavat puitteet - kirjan lopussa on myös liitteitä, joissa selitetään kertomuksessa käytettyjä termejä ja kerrotaan Amsterdamin tuolloisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Burtonin tapa kuvailla sitä kaikkea oli niin elävää, että pystyin näkemään mielessäni reilun 300 vuoden takaisen kauppakaupungin ja sen asukkaat kuin olisin katsonut sitä kaikkea tapahtumapaikalla.

Lopun lähestyessä tarinan jännite oli muuttunut niin tiiviiksi, että tunsin pettymystä, kun tunnelma teoksen loppupuolella lässähti vähän. En osaa perustella asiaa sen tarkemmin, mutta kirjasta jäi hiukan raakilemainen tuntu. Tosin, kyseessä on Burtonin esikoisteos, enkä sano kirjaa missään nimessä huonoksi, sillä oli siinä hyvätkin puolensa. Nukkekaappi ei yllä suosikkikirjakseni, mutta oli yhtä kaikki viihdyttävää luettavaa. 

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Paperilta ruutuun-lukuhaasteen koonti

©Hande

Otin osaa Karvakasan alta löytyi kirja-blogin Paperilta ruutuun-lukuhaasteeseen, jossa pyrkimyksenä oli lukea kirjoja, joiden pohjalta on tehty tv-sarja - tai sitten lukea kirjoja, jotka perustuvat tv-sarjaan. Seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti tv-sarjoja kirjojen lukemisen lisäksi, joten lähdin mieluusti haasteeseen mukaan. Päätin poiketa tavastani kirjoittaa pelkästään kirjoista, joten katsoin aina myös lukemiini teoksiin liittyvän tv-sarjan ja arvioin sitä kirjoituksessani.

Luetut kirjat:
Katsotut tv-sarjat:
  • Hovimäki (Yle TV2, 1999-2003)
  • Ylpeys ja ennakkoluulo (BBC, 1995)
  • Täällä Pohjantähden alla (Artista Filmi, 2009-2010)
  • Kaukametsän pakolaiset (Telemagination & La Fabrique, 1992-1995)
  • Sherlock Holmesin seikkailut (Granada, 1984-1994)

En kirjoittanut uutta arviota Täällä Pohjantähden alla-trilogiasta, sillä olen siitä jo blogannut, eikä mielipiteeni teoksesta ole muuttunut ensimmäisestä lukukerrasta. Ajattelin tässä vielä kuitenkin arvioida vuonna 2009-2010 tehtyjen elokuvien tv-sarjaversiota lyhyesti. Sarja on 8-jaksoinen ja sisältää sellaisia kohtauksia, joita elokuvissa ei nähdä. Tästä huolimatta ajoittain tuntuu siltä, kuin tarinaa pikakelattaisiin, vaikkakin sarja on uskollinen alkuperäisteokselle. Historialliset puitteet on huomioitu hyvin, tosin lähestulkoon kaikki näyttelijät ovat aivan liian vanhoja rooleihinsa ainakin sarjan alkuvaiheissa. Pidin silti kovasti suurimman osan suorituksista. Rooleissa nähdään muun muassa Risto Tuorila, Ritva Jalonen, Ilkka Koivula, Vera Kiiskinen, Heikki Nousiainen, Sampo Sarkola ja Reino Nordin. Tähtiä sarja saa minulta kolme ja puoli.

Haastetta varten luin kaiken kaikkiaan 10 kirjaa ja katsoin viittä televisiosarjaa - joko kokonaan tai osittain. Olen tulokseen tyytyväinen, kuin myös siihen, että tulin lukeneeksi eri tyylilajien teoksia. Kaikki teokset olivat minulle tosin entuudestaan tuttuja, vaikkakin Hovimäki-kirjat vain tv-sarjan kautta. Edellisistä lukemiskerroista oli kuitenkin kulunut vähintään kaksi vuotta, joten oli mukavaa palata teosten pariin. Lisäksi katsomani filmatisoinnit tarinoista olivat minulle tuttuja, ja herättivät mielessäni monia, rakkaita muistoja, sillä joidenkin edellisestä katselukerrasta on tullut kuluneeksi monta vuotta.

Haasteeseen oli mukavaa osallistua - sainpahan samalla tekosyyn kirjoittaa kirjablogiini muustakin kuin lukemisesta ja kirjoista! :D
Kiitos kovasti vetäjille tempauksen järjestämisestä! :)

maanantai 29. toukokuuta 2017

Saanen esitellä itseni kirjoin?

Huomasin Kirja vieköön!-blogin riitta k:n tehneen haasteen, jossa vastataan esitettyihin kysymyksiin oman kirjahyllyn valikoimalla. En ole pitkään aikaan vastannut blogissani kyselyihin ja tämä vaikutti sen verran hauskalta, että päätin kertoa itsestäni kotikirjastoni teoksien avulla.

©Hande

1. Oletko mies vai nainen?
Naisten aika, Riitta Mäkinen & Marja Engman

2. Kuvaile itseäsi.
Oman elämänsä sankari, John Irwing

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Naurua pimeässä, Vladimir Nabokov

4. Kuinka voit?
Epäilys, Stephenie Meyer

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Kudottujen kujien kaupunki, Emmi Itäranta

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Yksin Berliinissä, Hans Fallada

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
Keskiyön ruusu, Lucinda Riley

8. Mikä on lempivärisi?
Vihreä talo, Mario Vargas Llosa

©Hande

9. Millainen sää on nyt?
Auringon kehrä, Carita Forsgren

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Seitsemän talvista päivää, Maeve Binchy

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
Aika suuri hämäys, Jennifer Egan

12. Millainen on parisuhteesi?
Yksin Marsissa, Andy Weir

13. Mitä pelkäät?
Vihan hedelmät, John Steinbeck

14. Päivän mietelause?
Kerro minulle jotain hyvää, Jojo Moyes

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Säästä ajatuksesi eläviä varten, Johanna Elomaa

16. Miten haluaisit kuolla? 
Maailman luonnollisin asia, Mikko Rimminen

perjantai 26. toukokuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

©Hande
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017

Katja Kallio on ollut minulle nimenä tuttu jo vuosikausia, mutten ole aiemmin lukenut yhtäkään hänen teoksistaan - ne eivät ole vaikuttaneet sellaisilta, jotka vetäisivät minua puoleensa. Tilanne muuttui kuitenkin maaliskuun Kirja vieköön-tapahtumassa, jossa kirjailija oli haastateltavana uusimman romaaninsa tiimoilta. Kiinnostuin kyseisestä teoksesta niin paljon, että ostin sen heti, kun se minulle oli mahdollista.
"Amandan koko elämä taas oli luettavissa näistä papereista. Jokainen puute ja virhe ja harha-askel siitä lähtien kun hän oli syntynyt; hänen sisikuntansa väärät mitat ja kummalliset muodot ja väärät asennot." 
Yön kantaja perustuu tositapahtumiin: se kertoo irtolaiselämää viettäneen Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) vaiheista. Hän ei istunut aikakauden naisille asettamaan muottiin, minkä vuoksi hän joutui erilaisten vaiheiden jälkeen mielenvikaisten naisten säilytyspaikkana pidetylle Seilin saarelle - nuoren naisen diagnoosiksi oli julistettu epileptinen kuukautishulluus. Kallio oli tekemässä tutkimustyötä aivan toista työtä varten, kun hän törmäsi väitöskirjaan, jossa oli mukana Amandan potilaspaperit Seilin ajoilta. Niissä oli lyhyt maininta, että nuori nainen oli väittänyt lentäneensä kuumailmapallolentäjän jalkavaimona muun muassa Pariisiin, Lontooseen ja Hampuriin. Väitteen todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta se herätti Kallion mielenkiinnon Amandaa kohtaan ja sai hänet kirjoittamaan tämän teoksen.

Tarina vei minut mennessään ensihetkistä alkaen - minä vain kääntelin sivuja malttamattomana, palaen halusta tietää lisää. Toisaalta kieli on niin hiottua ja kaunista, että välillä minun oli pakko jäädä makustelemaan jotakin lausetta ja pyöritellä sitä mielessäni. Kallio kuvailee ympäristöä sekä ihmismieliä niin yksityiskohtaisesti, että näin paikat silmieni edessä ja tunsin sulautuvani kuhunkin henkilöön - heidän ajatuksensa ja kokemuksensa muuttuivat omikseni.
"Mutta ei hätää, ilta tulee, se tulee vaikka mitä tapahtuisi, joskus vielä, ja muuttaa kaiken vaaleanpunaiseksi malvaksi violetiksi ja lopulta, lopulta siniseksi, ja sitten voi kaikessa rauhassa muuttua siniseksi itsekin, ja jos nojautuu taaksepäin ei kaadu selälleen vaan jää kellumaan samaan paksuun musteeseen kuin kaikki muukin, lyhtypylväät, kavioiden kapse, talot ja patsaat ja puut."
Romaanin henkilöhahmot ovat realistisia ja kiehtovia. Luonnollisesti suurimman huomion vie Amanda, mutta teoksen muukin hahmokaarti sisältää herkullisia persoonia ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita. En olisi osannut arvata tätä etukäteen, mutta samastuin hyvin vahvasti Amandaan - elämäni ei ole sentään ollut aivan yhtä rankkaa kuin hänen, mutta ymmärrän Amandan ulkopuolisuuden tunnetta ja haluttomuutta asettua yhteiskunnan ihmisille ylipäätään, mutta ennen kaikkea naisille määriteltyihin, rajoittaviin muotteihin.
"Häntä epäilivät kaikki, papereita ei epäillyt kukaan. Kaikki uskoivat papereita." 
Huonomaineisella Seilin saarella olot eivät ole olleet kovin hohdokkaat: hoitajat, joista harvalla oli alan koulutus, käyttäytyivät mielivaltaisesti, eikä ihmisen tarvinnut olla oikeasti mielisairas päätyäkseen saarelle säilöön. Jos nainen oli köyhä, riitti syyksi elinkautisen saamiseksi se, että oli yhteiskunnan mielestä vääränlainen - Amandankin potilastiedoissa ilmoitetaan, ettei hänen käytöksessään ole havaittu oireita minkäänlaisesta mielenvikaisuudesta. Romaanissa kuvaillaankin pysäyttävällä tavalla naisten kohtelua 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Amandalle annettua diagnoosi on nykyihmisen näkökulmasta naurettava - kirjassa annetut tiedot viittaisivat aistiyliherkkyyteen, jota tuolloin pidettiin vain tottelemattomuutena. Myös muiden Seilissä olleiden naisten tarinat pistivät mietteliääksi ja minun teki mieli huutaa heidän kohtaamansa epäoikeudenmukaisen kohtelun vuoksi. Niin monia väärällä vuosisadalla eläneitä naisia...
"Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle." 
Yön kantaja on kertakaikkisen liikuttava romaani. Kiinnyin moniin sen henkilöhahmoista, mutta erityisesti sydämeni vei Amanda - mahdoton nainen. Vaikka saamme tuskin koskaan tietää, mikä kaikki romaanista on totta, uskoin jokaisen sanan - kyllä tämä kaikki olisi voinut tapahtua. Tunsin kirjaa lukiessani paljon surua, mutta sen sivuilta heijastui myös valon pisaroita, jotka antoivat toivoa. Katja Kallion kuudes romaani oli säväyttävä lukukokemus, jota en voi enkä halua unohtaa.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Valitsin kirjalle Helmet-lukuhaasteen kohdan 10: kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

©Hande
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava 2017

Blogini on viettänyt hiljaiseloa nyt reilut pari viikkoa. Työasiat ovat sotkeneet suunnitelmiani sen verran, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoitella lukemistani teoksista ennen kuin nyt.

Sattuma ohjasi minut käymään eräässä antikvariaatissa noin kuukausi sitten. Hihkaisin innosta huomattuani, että yhdellä hyllyistä nökötti Venla Hiidensalon uutuusromaani, joka oli herättänyt mielenkiintoni helmikuun Kirja vieköön-tapahtumassa. En voinut olla ostamatta teosta ja aloin lukeakin sitä heti, kun olin saanut aiemmin kesken olevat kirjat päätökseen.
"Elämänvietin ainoa päämäärä oli jatkaa itse itseään, Albert ajatteli. Kauneus oli yritystä uskotella jotakin muuta."
Romaani kertoo kansallistaiteilijastamme, Albert Edelfeltistä (1854-1905). Romaani seuraa miehen vaiheita lapsuudesta aina hänen kuolemaansa saakka. Hänen lisäkseen ääneen pääsevät muun muassa taiteilijan varjoon jääneet naiset, Berta-sisar ja Ellan-vaimo. Fakta ja fiktio yhdistyvät teoksessa kiinnostavalla tavalla luoden eheän tarinan. En ole lukenut koskaan aikaisemmin Hiidensalon teoksia, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia esimerkiksi hänen kirjoitustyyliään kohtaan.
"Siitä, mihin totuus loppui, alkoi tarina."
Kirjan alkuvaiheissa en päässyt vielä tarinaan kiinni, mutta ajan mittaan totuin romaanin kerrontatyyliin, joka on verkkaista, mutta alati etenevää. Juoni itsessään oli kiinnostava alusta alkaen: kuten blogiani kauemmin seuranneet jo tietävätkin, historia kiinnostaa minua suuresti ja vaikken tuntenut erityisemmin Edelfeltin elämänvaiheita entuudestaan, monet hänen maalauksistaan ovat minulle tuttuja ja halusin tietää miehestä niiden takana. Monet hänen teoksistaan onkin nivottu tarinaan nerokkaasti, kuten kuvaamalla maalausten syntyhetkiä ja joidenkin Edelfeltin käyttämien mallien tarinoita - löytyy romaanista myös ainakin yksi kohtaus, joka on saanut inspiraationsa selkeästi yhdestä miehen teoksista. En aio paljastaa kohtausta, enkä maalausta, etten pilaisi älynväläyksen aiheuttamaa riemua.
"Bertan kärsimyksellä ei sen sijaan ollut lunastajaa. Se oli mykkää ja turhaa, mahoa niin kuin hän itsekin."
Teos sisältää monia kiintoisia henkilöhahmoja. Itse Edelfelt on kieltämättä kiehtova, mutta voiton minun kirjoissani veivät kiinnostavuudessaan romaanin naiset, erityisesti Berta, Ellan sekä piikatyttö Ansa. Suurin osa hahmoista on todellisia, mutta luonnollisesti Hiidensalon on täytynyt tukkia joitakin tarinankerronnallisia aukkoja, joihin historiantutkimus ei kykene tarjoamaan tyhjentäviä vastauksia. Romaanissa on keskeisten henkilöiden lisäksi kosolti Edelfeltin aikakautena eläneitä kulttuurialan ihmisiä, joista käytetään vain etunimiä. Onnekseni tunnistin suurimman osan heistä, kuten Juhani Ahon, Akseli Gallen-Kallelan, Helene Schjerfbeckin sekä Aino Acktén, mutta muutaman henkilön jouduin googlettamaan.

Hiidensalo on tehnyt huolellista taustatyötä kirjaansa varten. Sen verran kuin olen asioista selvillä, tarinan historialliset puitteet ovat kohdillaan, yhtä pientä virhettä lukuunottamatta: Aino Ackté debytoi Pariisin oopperalla vuonna 1897, ei 1895, kuten kirjassa väitetään. Vaikka huomasinkin tämän erheen, ei tämä seikka missään nimessä pilannut lukukokemustani, ja arvostan suuresti kirjailijan vaivannäköä, sillä sen ansiosta tarina on uskottava myös minunlaiseni historiaintoilijan näkökulmasta. En voinut olla myöskään ajattelematta kaikkia aiemmin lukemiani, samaan aikakauteen sijoittuvia kotimaisia teoksia, joiden jatkumoon romaani kietoutui - minulla on selkeästi menossa vimma lukea teoksia, jotka sijoittuvat Suomen itsenäistymisen molemmin puolin tapahtuma-aikansa osalta.
"Hiljaisuus oli kuin musta korppi, joka teki hänen rintansa alle pesän. Se nokki häntä sisältäpäin niin, ettei hän pystynyt olemaan paikoillaan."
Sinun tähtesi on kiinnostava romaani, jossa oli mieleenpainuvia lauseita, kipuilua vastuun ja velvollisuuksien sekä omien haaveiden välillä, kuin myös liikuttavia ihmiskohtaloita. Lisäksi se antoi kasvot ja persoonan miehelle, joka on aiemmin ollut minulle vain joukko erilaisia maalauksia. Pidin myös siitä, miten teoksessa ei keskitytty vain Edelfeltiin, vaan pääsin tutustumaan muihinkin henkilöihin - sekä todellisiin että fiktiivisiin. Ja mikä parasta, pääsin jälleen aikamatkalle Suomen ja eräiden sen kansalaisten historiaan.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Hiidensalon romaanin lukemalla sain ruksattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 29: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

perjantai 5. toukokuuta 2017

May-Bee Jacobson: Talvisodan päiväkirja - pelon ja toivon kuukaudet kotirintamalla

©Hande
May-Bee Jacobson: Talvisodan päiväkirja - pelon ja toivon kuukaudet kotirintamalla
Minerva 2008

Siitä on melkein kolme kuukautta, kun olen lukenut mitään #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, joten päätin pienentää valittujen kirjojen pinoa yhdellä. Minulla on samaan aikaan kesken kaksi paksumpaa teosta, minkä vuoksi valitsin ohuimman vaihtoehdon. En muista enää, milloin ja mistä olen tämän kirjan hankkinut, mutta se on todennäköisesti poimittu jonkun kaupan alelaarista monia vuosia sitten.

Talvisodan päiväkirja on, kuten nimestäkin voi päätellä, päiväkirja talvisodan ajalta. May-Bee Jacobson, myöhemmin Rautio (1923-2016) oli 16-vuotias helsinkiläinen sodan sytyttyä ja kirjoitti tuntojaan pieneen, lahjaksi saamaansa päiväkirjaan. Varsinaisen päiväkirjan lisäksi kirjassa on Jacobsonin kirjoittama johdanto sekä jälkikirjoitus. Hän on lisännyt tekstiinsä myös alaviitteitä asioita selventääkseen sekä muutaman liitteen.

Päiväkirja sisältää perinteisiä teini-ikäisen mietteitä: on tylsää olla evakossa, etenkin kun sen tähden ei voi nähdä ystäviä eikä toisella puolella maapalloa elävältä isältä tule kirjeitä. Toisaalta, välillä iskee huoli muista ihmisistä, etenkin "meidän pojista" siellä jossakin. Nälkä ja pelko eivät jättäneet ihmisiä rauhaan kotirintamallakaan, sillä ilmahyökkäyksien uhka leijui ilmassa, ja vaikkei virallista säännöstelyä talvisodan aikana ollut, kaikkia elintarvikkeita ei ollut saatavilla, joten oli pakko elää säästäväisesti.
"Nyt minulla on niin kova nälkä, etten tiedä mitä tekisin. Kun edes nyt saisi oikein hyvää ruokaa, oikein paljon voita ja muuta hyvää. No, onhan ihminen ennenkin tyytynyt vähempään."
Jacobsonin mielen on täyttänyt ajoittain myös tarmokkuus ja suuri halu toimia isänmaan hyväksi. Ajoittain teksti sisältää jopa paatoksellista isänmaallisuutta, mikä ei kuitenkaan ole ollut tuolloin tavatonta tietynlaisissa piireissä. Jacobson osallistui tilanteen salliessa myös kaikenlaiseen yhteistoimintaan, kuten taloyhtiön suojelupartioon ilmahyökkäysten varalta. Lisäksi hän neuloi vaatteita tuntemattomille sotilaille ja teki sideharsorullia Punaisen Ristin tiloissa.

Jacobsonin tekstissä sekoittuvat henkilökohtaiset kokemukset ja mietteet sekä tiedot sodan etenemisestä, kuin myös siviilien tilanteesta Helsingissä. Radiota kuunneltiin ahkerasti ja lehtiä luettiin, mikäli niitä oli saatavilla. Saadut tiedot ovat olleet melko suurpiirteisiä ja propagandan sävyttämiä, joten en henkilökohtaisesti niele kaikkea purematta, mutta eihän teinityttö ole osannut tietoja kyseenalaistaa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.
"Kiva oikeastaan, ettei aina tarvitse raastaa puita, sahata ja hakata niitä. Onhan kyllä hauskaa noin huvikseen tehdä sitä joskus, mutta ei oikein työkseen."
Talvisodan päiväkirja ei ole kovin tarkka tiedoissaan, mikä ei yllätä minua. Kyseessä on kuitenkin teini-ikäisen tytön hiukan naiivit mietelmät tilanteesta, jotka on alunperin tarkoitettu vain hänelle itselleen. Teos tarjoaa kuitenkin hyvän yleiskuvan talvisodan vaikutuksista kotirintamaan. Kirja ei herättänyt minussa vahvoja mielipiteitä tai tunteita, mutta oli kiintoisaa luettavaa - samalla se oli oivallista välipalalukemista, sillä ahmaisin sen yhden päivän aikana.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Kuittasin kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 34: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset

©Hande
Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset
WSOY 1981
"Katson hiljaisuuden yksimielisyyden osoitukseksi. Me siis lähdemme Valkopeuran puistoon!"
Yritän lukea vielä teoksia Paperilta ruutuun-haastetta varten, kun aikaa on vielä jäljellä. Tajusin vasta aika myöhään, että Colin Dannin lastenkirja sopii myös siihen erinomaisesti. Kaukametsän pakolaisten tv-sarjaversio oli yksi lapsuuden suosikeistani. Sain vasta aikuisuuden kynnyksellä tietää piirretyn perustuvan Dannin kirjoittamaan kirjasarjaan. Löysin suommenetun ensimmäisen osan kirjastosta viisi vuotta sitten ja luin sen. Nyt olikin sitten oivallinen hetki palata teoksen pariin uudemman kerran.

Ihmiset valtaavat elintilaa itselleen, minkä seurauksena Kaukametsä, monen luontokappaleen koti, hakataan maan tasalle. Metsän jäljelle jääneet eläimet lyöttäytyvät yhteen pelastaakseen henkensä. He päättävät lähteä Valkopeuran puistoon, joka on luonnonsuojelualue. Monipuolinen joukkio valitsee ketun johtajakseen, ja reitin aiemmin kulkeneen rupikonnan opastamana he aloittavat vaarojen täyteisen matkan uuteen kotiin.

Tarina on hyvin realistinen ja opettavainen. Mukana olevien eläinten luontainen käytös on huomioitu eikä luonnon kiertokulkua unohdeta. Kaikki matkalaiset eivät myöskään selviä matkasta erinäisistä syistä - se on surullista, mutta muistuttaa samalla siitä, miten sellaista käy myös oikeassa elämässä. Samalla huomasin yllätyksekseni reagoivani kirjan tapahtumiin melkoisen vahvasti: välillä sain purra hammasta, etten olisi alkanut itkeä. Lisäksi iloitsin ja jännitin eläinten puolesta, vaikka teoksen juoni onkin minulle tuttuakin tutumpi.

Mitä tulee kirjan hahmoihin, kiinnyin heihin - osaan heistä vielä erityisen syvästi. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa persoonallisuus, jossa on hyödynnetty jonkin verran lajityypillistä käytöstä sekä lajiin liittyviä uskomuksia. Suosikkejani ovat kettu, mäyrä, pöllö ja kyy. Pidin kyseisistä hahmoista myös lapsena televisiosarjan perusteella, joten on hauskaa huomata, etteivät mieltymykseni ole muuttuneet.

Tarina vei minut tyystin mennessään, vaikka sen kohderyhmä onkin lapset. Nostalgia saattoi vaikuttaa asiaan, mutta kirja on kyllä vetävästi kirjoitettu - aivan oikeasti. Kääntelin kirjan sivuja innoissani, eikä minua häirinnyt lainkaan se, että olen lukenut teoksen aiemminkin. Teos pisti minut myös hyvin mietteliääksi: en voinut olla pohtimatta meitä ihmisiä ja kuinka meidän teoillamme voi olla hyvin haitalliset vaikutukset luontoon sekä eläimiin.

Kaukametsän pakolaiset on mukaansatempaava sekä ajatuksia herättävä tarina, joka peräänkuuluttaa luonnon ja eläinten puolesta kovaan ääneen. Mielestäni kaikille lapsille olisi annettava tilaisuus lukea tämä kirja, sillä se antaa paljon ajattelemisen aihetta kaikenikäisille. Haluan etsiä jatko-osat jossain vaiheessa käsiini - niitä ei ole suomennettu - sillä sarjan ensimmäinen osa vetosi minuun edelleen niin paljon, etten voi jättää kokonaisuutta puolitiehen.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

Arvio Kaukametsän pakolaiset-animaatiosarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta:


Sarjan virallinen logo.
Lukuhaaste tarjosi minulle myös oivallisen tekosyyn palata lapsuuteni suosikkiohjelman pariin. TV-sarja on valmistettu vuosina 1992-1993 ja se sisältää yhteensä kolme tuotanto-kautta. Valitettavasti Yle ei ole uusinut sarjaa pitkään aikaan, mutta löysin osan suomenkielisistä jaksoista Youtubesta - puuttuvat jaksot katsoin englanniksi.

Ensimmäinen tuotantokausi sisältää 13 jaksoa ja perustuu kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Animaatio on hyvin uskollinen kirjan tapahtumille. Ensimmäisessä kaudessa on mukana muutama ylimääräinen tapahtuma ja jotkin kirjassa kuvaillut asiat on toteutettu hiukan eri tavalla, mutta muutoin kaikki menee romaanin mukaan. Lisäksi muutaman hahmon sukupuoli on muutettu uroksesta naaraaksi. Tämä ei häiritse minua lainkaan, sillä se tasapainottaa mukavasti hahmokaartin sukupuolijakaumaa.

Kuten kirjassakin, sarjassa on laaja hahmogalleria. Kirjassa keskitytään kuitenkin enemmän muutamaan tiettyyn hahmoon, kun taas tv-sarja tarjoaa monille pienemmille sivuhahmoille suuremman roolin kuin alkuperäisteos. Myös animaatiossa eläimet ovat persoonallisia ja kiinnyin moniin heistä. Kuten jo kirja-arviossani kerroin, kaikista rakkaimmat hahmot ovat minulle kettu, mäyrä, pöllö ja kyy. Kettu oli suursuosikkini - muistan jopa, että olin lapsena korviani myöten rakastunut häneen. :D

Animaation piirrosjälki on aivan ihanaa: se on mainio sekoitus realismia ja inhimillisiä piirteitä. Sekä hahmot että maisemat tekevät vaikutuksen ja välillä haluan vain pysäyttää videon ja ihailla kuvaa. Pidän myös suomalaisista ääninäyttelijöistä. Heidän äänensä sopivat mielestäni hahmoille erinomaisesti ja ihoni menee ajoittain kananlihalle pelkästään jonkun hahmon repliikin kuulemisesta - tästä huomaa, että olen varttunut sarjaa katsellen. Suomenkielisessä versiossa rooleissa kuullaan Eija Ahvoa, Sanna Fransmania, Eeva Litmasta, Paavo Pentikäistä, Erkki Saarelaa, Eero Saarista, Eira Soriolaa, Aapo Vilhusta sekä Jukka Voutilaista.

Myös sarjan musiikki on mukaansatempaavaa: kun alkuintro alkoi soida, ryntäsin aina täyttä päätä television ääreen. Nykyisin minulle tulee aina kylmät väreet kuullessani tunnusmusiikin - oli kyse sitten alun tai lopputekstien versiosta. Jaksojen taustamusiikki myötäilee intron teemaa, muttei ole sen suora kopio - Kaukametsän pakolaisissa musiikki on erinomainen tehokeino, jonka avulla luodaan muun muassa hilpeyttä, jännitystä ja haikeutta.

Kaukametsän pakolaisten ensimmäinen kausi oli nostalgiaa täynnä oleva kokemus. Tunteet nousivat pintaan jo alkumusiikin ensimmäisistä sävelistä ja tapahtumien eläminen uudelleen aiheutti monia tunnekuohuja sekä herätti monia muistoja. En ihmettele yhtään, että Kaukametsän pakolaisista tuli yksi suosikkihojelmani, sillä se teki minuun suuren vaikutuksen monien vuosien jälkeenkin. Toivottavasti vanhempani eivät ole heittäneet pois videokasetteja, joille ohjelma on aikoinaan nauhoitettu minun vaatimuksestani - voisin niiden avulla pelastaa sarjan dvd:lle.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Ville Makkonen: Linnavainio 1 & 2

©Hande
Ville Makkonen: Linnavainio 1 & 2
Musta Ritari 2013 & 2016

Olen asettanut tavoitteekseni lukea muitakin kuin supersankari-aiheisia sarjakuvia, joten kuultuani Makkosen Linnavainio-sarjan olemassaolosta mielenkiintoni heräsi. Linnavainiossa asuvasta Tuhka Ikosesta ja tämän kavereista kertovassa sarjassa nuorten tavanomainen illanvietto saa yllättävän käänteen, kun lähistölle putoaa meteoriitti. Kaupungissa alkaa tapahtua kummia, eikä mikään ole enää ennallaan.

Saateteksti sai minut innostumaan, joten kieltämättä petyin ensimmäisen osan alkuun saatuani kirjat käsiini: tarina vaikutti sekavahkolta enkä erityisemmin pitänyt kuvituksesta - etenkin kertomuksen ensimmäisen neljänneksen aikana en oikein saanut kaikesta selvää. En myöskään saanut minkäänlaista otetta teoksen henkilöhahmoihin, eivätkä he herättäneet minussa mielipiteitä tai tunteita.

Onneksi tarina itsessään oli kelvollinen, eikä sarjakuvan lukeminen loppuun tuottanut vaikeuksia. Kertomus myös parani loppua kohden, jolloin aloin aidosti kiinnostua teoksesta sekä sen toisesta osasta, jonka lukemisen aloitinkin heti ensimmäisen osan päätettyäni. Toinen osa osoittautui edeltäjäänsä iskevämmäksi, enkä enää joutunut patistamaan itseäni jatkamaan. Piirrostyyli ei kuulu edelleenkään suosikkeihini, mutta totuin siihen toista osaa lukiessani.

Tarina onnistui pitämään minut imussaan loppuun asti, mutta hahmot jättivät edelleen minut kylmäksi - en oikein osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta kenties asiaan vaikutti, etten pystynyt samastumaan yhteenkään heistä. Sarjakuva on kutienkin sen verran tapahtumarikas, ettei hahmojen etäiseksi jääminen kaivellut liikaa hampaankolossa.

Odotin Linnavainio-sarjakuvilta enemmän, mutta ne olivat siitä huolimatta viihdyttäviä ja sopivaa välipalalukemista. Vaikka ne eivät mullistaneet maailmaani, tarina jäi kiinnostamaan sen verran, että saatan tarttua kolmanteen osaan sen ilmestyessä.

Arvosana (osa 1): ✮✮✮

Arvosana (osa 2): ✮✮✮½

P. S. Arvioin sarjakuvat alunperin Nörttitytöt-blogiin. Pääset lukemaan jutun täältä.
P. P. S. Linnavainio 1:n lukemalla sain ruksittua Helmet-lukuhaasteen kohdan 15: kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.