tiistai 4. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

©Hande
Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
"Tämä sota on sielunvihollisen juoni. Mitään jaloa siinä ei ole, eikä se vapauta ketään muuta kuin ne, jotka vihollisen kuulasta jättävät maallisen elämänsä, joku nopeasti, joku hirveitä tuskia kärsien. Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat."
Kannon uusin romaani kiinnitti huomioni tammikuisena iltana eräässä kirjakaupassa hypnoottisella kannellaan: kaukaa katsottuna se näytti kovin kauniilta, mutta tultuani lähemmäksi ruma totuus paljastui - samalla se on aika osuva vertauskuva kirjan sisällölle, ellen sanoisi. Tajusin kirjan nimestä välittömästi, mistä se kertoisi ja kiinnostukseni lisääntyi, sillä olen lukenut monia Suomen sisällissodasta kertovia kirjoja, mutta niissä on korostettu enemmän punaisten vaiheita. Jouduin kuitenkin odottamaan pari kuukautta, ennen kuin pystyin hankkimaan teoksen kotikirjastooni.

Tuskin olen ainoa, joka ymmärtää jo kirjan nimestä sen idean, mutta kerronpa silti hieman juonesta: romaani käsittelee sisällissotaa valkoisten näkökulmasta - he saivat sodan kuluessa punaisilta liikanimen "lahtarit", josta teoskin on saanut nimensä. Kirjan kerronta koostuu monien henkilöhahmojen vuorottelevista, minä-muotoisista äänistä sekä aidoista aikalaisdokumenteista, kuten lehtiartikkeleista sekä Mannerheimin päiväkäskyistä. Ääneen pääsee muun muassa suojeluskuntalaisia, jääkäri, muonittaja, medisiinari, soittokunnan kornetisti ja suomenhevonen. Mosaiikkimainen rakenne vaati minulta alkuun totuttelemista - palasin ajoittain henkilöluettelon pariin varmistaakseni, oliko äänessä oleva hahmo yksi keskeisistä - mutta melko pian tyyli kaappasi minut otteeseensa.

Teos käsittelee aihettaan hyvin laajalti ja mukana on lukuisia, kiinnostavia näkökulmia. Henkilöhahmoissa on enemmän ja vähemmän aatteellisesti sotaan suhtautuvia taistelijoita, sivullisia sekä heitä, jotka alkavat ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistaa koko sotaretken merkityksen. Erityisen paljon minua vetivät puoleensa romaanin naishahmot - lukemissani sotakirjoissa naiset ovat monesti jääneet paitsioon, joten minua ilahdutti huomata myös "hameväen" olevan keskeisessä roolissa Lahtareissa. Useiden katsantokantojen ansiosta opin aiheesta paljon uuttakin, vaikka tietoni sisällissodasta ovat olleet melko hyvät vanhastaankin.

Romaanin henkilöhahmot olivat kiinnostavia persoonia ja heidän omaleimaisuuttaan lisäsivät persoonalliset puhetavat: suurin osa hahmoista puhui oman asuinalueensa murteella tai slangilla, mutta mukaan mahtui myös kirjakieltä käyttäviä henkilöitä. Hahmojen vaiheet herättivät mielenkiintoni ja kiinnyinkin osaan heistä syvästi. Kannon omien luomusten lisäksi teoksessa esiintyy myös todellisia henkilöitä, joista minua kiinnosti eniten säveltäjä Toivo Kuula - hänen mukanaolonsa onnistui yllättämään minut suuresti. Todellisten ja fiktiivisten hahmojen osiot limittyivät erinomaisesti yhteen, enkä olisi edes tajunnut kaikkia todellisia henkilöitä oikeasti eläneiksi, ellei jokin toinen seikka kirjassa sitä olisi paljastanut.

Kannon uutuusteoksessa sodan kuvaus on rehellisen raadollista, eikä se säästele lukijoita vuonna 1918 tapahtuneilta julmuuksilta. Vaikka olen ollut entuudestaankin tietoinen sisällissodan aikana tehdyistä hirveyksistä, teos järkytti ja ahdisti minua paljon - sydäntä oikein kivisti joitakin kohtia lukiessani. Kun on elänyt koko ikänsä rauhan aikana, on hyvin vaikeaa käsittää, miksi ihmiset ovat olleet valmiita tekemään toisilleen niin paljon pahaa, etenkin kun vastassa olivat suurimmaksi osaksi oman maan kansalaiset. Toisaalta, tämän romaanin lukemisen jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä, miksi sisällissodan haamut tuntuvat hellittävän otettaan ihmisistä vasta nyt, kun tapahtumista on kulunut lähes sata vuotta.

Lahtarit on tapahtumiaan kaunistelemattomasti kuvaava ja vaikuttava romaani Suomen historian kipeästä käännekohdasta. Aiemmin valkoiset ovat jääneet minulle etäisiksi ja piirtyneet mieleeni paatuneina ihmishirviöinä, mutta Kannon teos muutti heidät inhimillisiksi, vaikken edelleenkään hyväksy kaikkia heidän mielipiteitään tai tekojaan. Romaani ei kuitenkaan syyllistä kumpaakaan osapuolta, ja muistuttaa oivallisesti, ettei kukaan ollut täydellinen ja että julmuuksiin syyllistyivät sekä valkoiset että punaiset. Lahtarit jätti minuun samanaikaisesti onton olon sekä lukuisissa ajatuksissa vellovan pään. Lukukokemus oli niin pysäyttävä, että vaati useamman päivän koota ajatukseni selkeään muotoon. Tiedän jo nyt, että teos on yksi vuoden parhaista kirjaelämyksistäni ja oli kaiken odottelun arvoinen. Lisään ehdottomasti myös Kannon Pyövelin sekä Veriruusut lukulistalleni!

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kuittaan romaanilla Helmet-lukuhaasteen kohdan 8: Suomen historiasta kertova kirja.

2 kommenttia:

  1. Kirjablogien lukeminen on kyllä uhkarohkeaa hommaa, kun jo ennestään loputon lukulista vaan pitenee ja pitenee... Tämä kirja ei ole kiinnostanut oikeastaan ollenkaan, mutta tämä bloggaus oli niin hyvä, että nyt haluan lukea tämänkin :-D Sun into ja perehtyneisyys aiheeseen välittyy tekstien kautta ja se on ihan mahtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kieltämättä kirjablogien lukemisen "varjopuoli" - itselläkin käy samaa monesti. :D Voi kiitos paljon, tässähän vallan punastuu!^^ Mukavaa, että kiinnostuit kirjasta, suosittelen sitä lämpimästi! :)

      Poista