keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Elokuva: Tuntematon sotilas (2017)

©Hande
Kävin katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan heti ensi-iltapäivänään 27.10 vietettyäni ensin noin kahdeksan tuntia Helsingin kirjamessuilla. Purin tuntojani seuraavana päivänä kanssabloggaajille ja moni heistä sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa arvio elokuvasta. En ole aikonut koskaan kirjoittaa blogiini elokuvista, sillä blogini on, niin, kirjablogi. Olinkin ensin hyvin vastahakoinen tähän, vaikken osaakaan sanoa syytä, mutta kun tarpeeksi moni bloggaajakollega sekä muutama ystäväni painostivat minua, päätin taipua. Halusin kuitenkin kirjoittaa ensin blogini kirjarästit alta pois - tuleepahan ainakin yksi puheenvuoro elokuvasta, kun pahimmat pölyt ovat jo laskeutuneet.

Tuntematon sotilas
Ohjaus: Aku Louhimies
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017, Aku Louhimies, Mikko Tenhunen & Miia Haavisto
Käsikirjoitus: Aku Louhimies & Jari Olavi Rantala
Pääosissa: Eero Aho, Jussi Vatanen, Johannes Holopainen, Aku Hirviniemi, Samuli Vauramo, Hannes Suominen, Joonas Saartamo, Arttu Kapulainen, Andrei Alén, Juho Milonoff, Matti Ristinen, Paula Vesala

Menin katsomaan elokuvaa isäni kanssa - me olemme perheemme Tuntematon sotilas-fanit. Olimme päättäneet elokuvan julkistamisuutisen luettuamme, että menemme katsomaan teosta heti sen ilmestyessä. Odotukseni olivat korkealla, sillä elokuvasta oli puhuttu paljon etukäteen. Eniten odotin luvattuja kohtauksia Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Kun sali viimeinkin pimeni ja elokuva alkoi, kasvoni kääntyivät hymyyn: alku oli lupaava ja ehdin jo ajatella, että tämä elokuva on varmasti todella hyvä.

Voi, miten karvaasti petyinkään tämän lupaavan alun jälkeen! Tein suuremman luokan virheen ja nuolaisin liian aikaisin. Aivan päällimmäisenä huomioni kiinnittivät hahmot, tarkemmin sanottuna heidän mitäänsanomattomuutensa. Tuntemattoman sotilaan suola ovat sen lukuisat hahmot, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunnereaktioita. Elokuvassa osa hahmoista oli mukana vain parisen minuuttia vain sen takia, että hän on kirjan henkilö - moni hahmoista otettiin mukaan vain kuolemaan, vaikka heillä olisi ollut tarinalle paljon muuta annettavaa. Myöskin enemmän ruutuaikaa saaneiden hahmojen kehitys jäi laihemmaksi kuin hernekeitto, jota sodan aikana sotilaille jaettiin: missä on muun muassa Kariluodon kasvu naiivista, yli-innokkaasta upseerista harkitsevaiseksi ja kunnioitetuksi johtajaksi tai Koskelan asteittainen pessimistisyyden lisääntyminen?

Elokuvaa katsellessani minulla alkoi pyöriä päässä lennosta keksimäni rallatus Saarioisten raivostuttavan mainoslaulun melodialla, ja se menee näin:
Tässä on sotilas X/jolla et tee mittään/kun se kohta kuolee/              mutta sen on pakko olla mukana/koska Väinö Linnan kirja
Rallatus tiivistää aika hyvin tuntoni filmatisoinnin hahmokaartista. Sen sijaan, että hahmoja olisi syvennetty, elokuvassa keskityttiin tapahtumiin ja mahdollisimman näyttäviin taistelukohtauksiin. Kuten kriitikko Juho Typpö kirjoitti 27.10 ilmestyneessä arvostelussaan Helsingin Sanomissa, sotaelokuvia on tehty tässä maassa niin monta, etteivät nämä taistelukohtaukset tee enää vaikutusta - haukotus oli monessa kohtaa minulla lähellä. Tarina etenee myös hyvin luettelonomaisesti ja tuntui pikakelausversiolta kirjasta: mahdollisimman paljon yritettiin mahduttaa mukaan ilman, että mihinkään keskityttiin kunnolla.

Lisäksi elokuvan tekijät suorastaan valehtelivat sitä mainostaessaan: Louhimies lupaili, että mukana olisi kohtauksia Tuntemattoman käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Olin odottanut näitä kohtauksia kaikista eniten, sillä sensuroiduista kohtauksista olisi saanut ammennettua paljon uutta näkökulmaa tuttuun tarinaan. Kun lopputekstit alkoivat pyöriä, en ollut nähnyt ainoatakaan kohtausta Sotaromaanista - niin hyvämuistinen en ole, että voisin sanoa varmaksi, oliko mukana yksittäisiä repliikkejä teoksesta, mutta kaikki kohtaukset käsikirjoittajan omia lisäyksiä lukuunottamatta löytyvät kustantamon siivotummasta versiosta. Ja missä ne monien vouhottamat höökipulveri- tai muut huumekohtaukset olivat? En huomannut edes hienovaraisia vihjauksia siihen, että sotilaat olisivat puurtaneet piristeiden voimalla. Toki nämä kaikki ovat voineet jäädä leikkauspöydälle, mutta silloin ei kannata mainostaa elokuvaa sellaisilla asioilla, joita ei takuuvarmasti ole siellä mukana.

HUOMIO! Seuraava osio sisältää lieviä paljastuksia elokuvan juonesta ja yksityiskohdista. Jos et halua tietää elokuvasta mitään, siirry kohtaan "juonipaljastukset päättyvät".

Ei Louhimiehen Tuntematon ole sentään silkkaa surkeutta: esimerkiksi Lasse Enersenin musiikki on loistavaa ja oli erinomainen tunnelmanluoja elokuvassa. Lisäksi pidin joistakin yksityiskohdista ja lisäyksistä, joita ei ole aiemmissa versioissa. Kunniamaininnan minulta saavat joulunvieton kuvaus rintamalla, Suen Tassun änkyttäminen - se syvensi erinomaisesti Rokan ja Tassun ystävyyttä ja ryhmädynamiikkaa - sekä Koskelan riehuminen humalapäissään Mannerheimin syntymäpäivänä: kun muut upseerit ovat saaneet hänet taltutettua, hän alkaa surkutella talvisodassa kaatuneiden pikkuveljiensä perään. Kohta kesti vain muutaman sekunnin, mutta oli erittäin sydäntäsärkevä ja hyödynsi Koskelan suvun tarinan kertovaa Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa tavalla, jota ei aikaisemmissa filmatisoinneissa ole ollut (tosin Laineen elokuvassa ei olisi voinutkaan olla, koska trilogiaa ei ollut vuonna 1955 vielä olemassakaan).

Myös suurin osa näyttelijöistä teki loistavaa työtä, vaikka hahmot jäivätkin melko ohuiksi, ilmeisesti käsikirjoituksen vuoksi. Erityisesti pidin Eero Ahosta Rokkana, Jussi Vatasesta Koskelana, Hannes Suomisesta Vanhalana, Juho Milonoffista Honkajokena sekä Johannes Holopaisesta Kariluotona. He onnistuivat välittämään hahmojensa persoonia elokuvan antamien raamien puitteissa. Olin jännittänyt etukäteen etenkin tunntetuimpien näyttelijöiden kohdalla, tekevätkö he kunniaa Linnan hahmoille, mutta suurin osa sai minulta vähintäänkin hyväntahtoisen nyökkäyksen: menettelee.

Toisaalta, osa hahmoista oli outoja tai jopa irvikuvia kirjan hahmoista, enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla. Erityisen pettynyt olin Lammioon, jota esittää Samuli Vauramo. Vauramo oli yksi niistä näyttelijöistä, joiden kohdalla huokaisin helpotuksesta, kun sain tietää roolituksesta: hän on loistava näyttelijä ja pystyin näkemään hänet tärkeilevänä, miehistönsä vihaamana luutnanttina, joka kohoaa sodan edetessä kapteeniksi ja majuriksi. Kuitenkin, valkokankaalla näkyi vain "vässykkä" ilman auktoriteettia: hän on aivan kuin epävarma sijaisopettaja, joka yrittää saada riehuvat oppilaat tottelemaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Missä on se kaavoihin kangistunut, kunnianhimoinen nuorimies, jonka inhoamista rakastan? En tiedä, minkä vuoksi tulkinta Lammiosta oli tällainen, mutten pitänyt ollenkaan. En myöskään pitänyt siitä, miten Rokan mielenmaisemaa kotirintamalla kuvailtiin vain hiljaisella tuijotuksella tyhjyyteen. Kuten Typpökin arvostelussaan sanoi, se on suomalaiselokuvien klisee, jota ei enää jaksaisi katsella. Vaikuttavampaa olisi ollut esimerkiksi Rokan herääminen sotaan liittyvästä painajaisesta huutaen - se olisi kuvannut osuvasti, ettei edes Rokka ole immuuni sodan julmuuksille. Onhan hän Koskelan tapaan myös talvisodan veteraani.

Juonipaljastukset päättyvät.

Elokuvan tekijät myös lupailivat, että kotirintama ja naiset pääsisivät kirjaa paremmin esille. Kyllä, naisia oli tarinassa enemmän mukana kuin kirjassa, mutta siihen se sitten jäikin - ainoastaan Lyyti Rokalla on jonkinlaista persoonaa. Kariluodon morsian, Sirkka, on elokuvassa pelkkä kiiltokuva, joka tuijottaa Kariluotoa eteerisesti ja huokailee, kun jopa Linnan romaanissa hänellä on enemmän persoonaa, vaikkei hän olekaan fyysisesti kirjassa läsnä kertaakaan. En muista enää, missä luin tämän, mutta jossakin - todennäköisesti jonkun toisen lehden arviossa elokuvasta - riemuittiin, miten Petroskoin Vera ei kuulemma olisi enää pelkkää silmänruokaa, kuten Laineen elokuvassa, mutta sen julistan pötypuheeksi. Vera ei ollut Louhimiehen versiossakaan mitään muuta kuin kuriositeetti, vaikka hän sai hiukan lisää ruutuaikaa. Naisista jäi mieleen vain heidän huokailunsa miesten perään - jos haluaa kunnon kuvan Tuntemattoman naisista, kannattaa lukea Toinen tuntematon-novellikokoelma.

Yksi syy, miksi Linnan Tuntematon sotilas on minulle hyvin rakas teos, on Linnan taito saada lukija kiintymään teoksen hahmoihin ja myötäelämään heidän vaiheitaan. Kirjan ja Laineen elokuvan aikana nauran monesti kippurassa hahmojen letkautuksille ja kommelluksille. Sitten Linna alkaa armotta tapattaa näitä rakkaiksi muodostuneita hahmoja. Vaikka olen lukenut kirjan ja nähnyt Laineen elokuvan monta kertaa, joudun joka kerta puremaan hammasta, etten purskahtaisi itkuun tietyissä kohdissa. Louhimiehen elokuvassa hörähdin muutamia kertoja - välillä näyttelijöiden, välillä vain kirjan synnyttämän muiston ansiosta - mutta yhdenkään hahmon kuoleman kohdalla en tuntenut mitään, en kerrassaan mitään. Minä vain tuijotin valkokangasta ilmeettömänä ja odotin jo seuraavaa kohtausta.

Poistuin elokuvateatterista pettyneenä. Minusta tuntui, että olin haaskannut rahojani ja aikaani - sekä yöuneni - aivan turhan takia. Elokuva sisälsi kyllä yksittäisiä kultamurusia, mutta valitettavasti ne hukkuivat yleisen latteuden alle. Sentään en kiemurrellut tuolissani tai katsellut kelloa kesken elokuvan katsomisen, mutta olisin voinut kuitata kokemuksen lukemalla historian oppikirjan jatkosotaa käsittelevät osiot. On Louhimiehen luomus sentään parempi kuin Mollbergin tekele, mutta siihen sen ansiot sitten jäävätkin, näin kokonaisuutta ajatellen. Typön sanoja lainaten: "Eli mitä jäi käteen? Turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä Suomi 100 -juhlakuvaelma." On surullista joutua toteamaan, että 62 vuotta sitten tehty elokuvaversio Tuntemattomasta on edelleenkin paras.

Arvosana: ✮✮½

lauantai 25. marraskuuta 2017

Superlukumaraton - koonti


Carry on Reading-blogin Henna ja Hogwarts Libraryn Lotta ovat lanseeranneet Superlukumaratonin, joka koostuu neljästä osasta: kolmesta perinteisestä, yhden vuorokauden lukumaratonista sekä yhdestä viikon mittaisesta etapista. Tarkempaa tietoa haasteesta löytyy heidän blogeistaan - marraskuisen maratonin vetäjä on Henna. Suureksi harmikseni en ole päässyt osallistumaan kahteen aiemmin syksyllä järjestetyistä maratoneista, mutta näin marraskuun pimeydessä ja koleudessa aion ottaa vahingon takaisin ja nauttia kirjojen suurkulutuksesta - viime kerrasta on jo aikaa.

Vaikka ilmoittauduin maratoniin heti, kun mahdollista, aloin suunnitella lukupinoani vasta eilen. Oikeastaan suunnittelu on aivan liian vahva sana - minä vain napsin muutaman kirjan pinoon pikaisen pohdinnan jälkeen ja #hyllynlämmittäjä-haastetta ajatellen. Pinostani löytyvät seuraavat teokset:
  • Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
  • Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
  • Susan Fletcher: Noidan rippi
  • Johanna Holmström: Itämaa
  • Petri Tamminen: Suomen historia
  • Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

©Hande

En ole aivan varma, tartunko kaikkiin teoksiin urakkani aikana, mutta onpahan valinnanvaraa, jos vaihtelunkaipuu iskee. Dorian Grayn muotokuvan luen loppuun aivan varmasti, sillä se on teoksista ainoa, joka on minulla entuudestaan kesken. Aloitan urakkani myöhemmin iltapäivällä, kunhan olen saanut kaikki pakolliset askareet hoidettua. Päivittelen tätä kirjoitusta urakan edetessä ja lisäksi maratoonaustani voi seurata Facebookissa, Twitterissä sekä Goodreadsissa.
*****

Klo 17:00 - Julistan superlukumaratonin alkaneeksi!

Ja tämähän koskee siis vain minua. Aloittaminen venähtikin illan puolelle - kaipasin ilmeisesti aivojen nollausta kouluviikon jäljiltä. Starttaan rupeamani Wilden klassikolla, jota olen lukenut aikaisemmin hiukan alle puolet. En ole lukenut Wildelta aikaisemmin mitään, mutta tiedän Dorian Grayn lisäksi hänen satunsa, Onnellinen prinssi, ja olen joskus lapsena nähnyt siitä televisio-ohjelman. Romaani on vaikuttanut tähän mennessä mielenkiintoiselta ja sisältää herkullista pohdintaa ihmisyydestä. Olen saavuttanut romaanissa taitekohdan, jonka jatkoa odotan innolla.

Klo 21:30 - Alku aina hankalaa...

En tiedä, miksi, mutta luku-urakkani on edennyt todella hitaasti. Sain vasta reilu tunti sitten luettua Dorian Grayn muotokuvan loppuun, vaikka sen kerronta pitikin koko ajan otteessaan ja pidin kirjasta kovasti. Ehkä kärsin kaamosväsymyksestä tai sitten kirjan kerrontatyyli ei mahdollistanut minulle pikaista ahmimista... Joka tapauksessa, jatkoin vaihtelun vuoksi Aikuisuus on myytti-sarjakuvalla, jonka ostin tänä vuonna Helsingin kirjamessuilta. Olen nähnyt Sarah Andersenin sarjakuvia internetissä lukuisia kertoja ja suurin osa niistä on minulle erittäin samastuttavia. Olen lukenut sarjakuvasta puolet ja jatkan sen parissa - sen verran nautittavia stripit ovat. Ensin pidän kuitenkin pienen sometauon.

Sivuja luettuna: 200.

Klo 23:30 - Ei kun tutimaan

Aikuisuus on myytti tuli ahmittua vauhdilla - suurin osa sarjakuvista oli minulle ihanan ja pelottavan samastuttavia yhtäaikaa. Seuraavaksi nappasin luettavakseni Petri Tammisen Suomen historian, joka on odottanut lukemistaan muutaman kuukauden ajan. Ehdinpä senkin lukea loppuun. Pidin kovasti kirjan tarinoista, miten ne olivat aivan tavallisten ihmisten tarinoita, joista kaikista kuulsi arkisuus, vaikka tapahtuma olisikin ollut jotain tavanomiasesta poikkeavaa. Koin sekä sydäntä lämmittäviä että sydäntäsärkeviä hetkiä - nauroin ja melkein itkinkin. Aloin myös miettiä kotimaan tapahtumia omalta elinajaltani ja paljon muistuikin asioita mieleen. Näihin kuviin ja tunnelmiin onkin sopiva lopettaa tältä päivältä, käydä iltatoimille ja yöpuulle. Hyvää yötä ja huomiseen!

Sivuja luettuna: 407.

Klo 13:10 - Easy like sunday morning...

Minulla on todellinen sunnuntai-fiilis, sellainen raukea olotila. Olen ollut hereillä muutamia tunteja ja lukenut askareiden lomassa. Jatkoin herättyäni viidennellä Flavia de Luce-kirjalla - edellisen osan lukemisesta on vierähtänyt neljännesvuosi. Kirja on taattua Bradley-laatua ja pohdiskelen paraikaa erilaisia vaihtehtoja teoksen tarjoaman mysteerin ratkaisuksi. Halusin kuitenkin vielä aloittaa Holmströmin Itämaan, joten Flavia saa odottaa sivussa ainakin jonkin aikaa. Itämaa vaikuttaa myös kiintoisalta, vaikka olenkin vasta aivan tarinan alkumetreillä. Omistan viimeiset maratontunnit kokonaan lukemiselle.

Sivuja luettuna: 600.

Klo 17:20 - Se oli siinä!

Lukumaraton päättyi osaltani 20 minuuttia sitten. Viimeiset tunnit olen viettänyt Flavian parissa - sain tietää jälleen kerran lisää Bishop's Laceyn asukkaista ja mysteerin solmut alkavat aueta mielessäni - toivottavasti teoriani on oikea!

Maratonin lukemisto:
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, 140 sivua (luettu loppuun)
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 110 sivua (luettu loppuun)
Petri Tamminen: Suomen historia, 157 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa, 293 sivua
Johanna Holmström: Itämaa, 47 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 747

Olen tyytyväinen lukemieni sivujen määrään - Olen ollut maratonin aikana välillä todella väsynyt - johtuneeko marraskuun pimeydestä - joten olen pystynyt keskittymään lukemiseen yllättävänkin hyvin. Opiskelijaelämä on verottanut suuresti lukuaikaani syksyn mittaan, joten olen iloinen, kun sanoin mahdollisuuden omistautua kaunokirjallisuudelle vuorokauden ajaksi. Tarkoituksenani olisi osallistua myös joulukuun grande finaleen, viikon mittaiseen lukumaratoniin - sitä odotan erityisen innolla.

Kiitos ja kumarrus!

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon

©Hande
Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon
WSOY 2017
Mikset sinä halua palata kotiin ja aloittaa elämää minun kanssani? Sinäkö päätät vain kuolla, niinkö?
Tämän vuoden maaliskuussa WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat tiedottivat, että lokakuussa ilmestyy novellikokoelma, jossa Tuntemattoman sotilaan naishahmot pääsevät ääneen. Innostuin tiedosta suunnattomasti, sillä olen pohtinut siitä lähtien, kun luin Linnan klassikon ensimmäistä kertaa, millaisia ovat esimerkiksi Lyyti Rokka, Sirkka, Lahtisen äiti tai Vera Petroskoista. Heidän mahdollinen elämänsä ja suhtautumisensa Tuntemattoman keskeisiin hahmoihin on villinnyt mielikuvitustani jo kymmenen vuoden ajan, joten kirjallinen tuotos aiheesta on minulle varsinaista herkkua. Olen odotellutkin teosta kuin kuuta nousevaa ja pyysin siitä arvostelukappaleen heti sen ilmestyttyä - kiitokseni kustantajalle.
Onnellisethan ne unohtavat. Onnettomat muistavat kaiken.
Toinen tuntematon sai alkunsa viestintäkonsultti Kirsi Pihan ideasta: se kertoo naisista, jotka Tuntemattomassa sotilaassa jäävät sivuhenkilöiksi tai pelkiksi maininnoiksi kertojaäänen tai sotilaiden taholta. 22 kirjailijaa lähti projektiin mukaan ja kukin heistä kirjoitti valitsemastaan hahmosta. Kirjoittamassa mukana ovat olleet Hanna Weselius, Petri Tamminen, Niina Repo, Riikka Pulkkinen, Tapio Koivukari, Mooses Mentula, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Minna Rytisalo, Jenni Linturi, Katja Kettu, Laura Gustafsson, J-P Koskinen, Tommi Kinnunen, Mikko Kalajoki, Inka Nousiainen, Joel Haahtela, Taina Latvala, Laura Lähteenmäki, Venla Hiidensalo, Tuula-Liina Varis sekä Antti Heikkinen.
Hänen sotansa oli toisenlainen kuin muiden, eikä se koskaan päättyisi. Sellaisiin sotiin ei kuulunut rauhansopimuksia. Sormus oli siinä hänen kädessään ja se oli hänen sisällään, eikä menisi pois.
Kaikki novellit esitellään lainauksella Tuntemattomasta sotilaasta: ne auttavat lukijaa yhdistämään tarinan käsiteltävään henkilöön sekä antavat pieniä vihjeitä suunnasta, johon novelli mahdollisesti kuljettaa. Kertomusten päähenkilöinä on äitejä, vaimoja, siskoja, lottia, tuttavia ja jälkeläisiä, ja tarinoiden tapahtuma-ajat vaihtelevat 1910-luvulta aina nykypäivään asti. Myös tyylejä on yhtä monta kuin novellejakin: löytyy kaikkitietävää ja minäkertojaa, proosallisempaa ja lyyrisempää kerrontaa, haastattelua, lehtijuttua ja vaikka mitä. Yksien kansien välissä on niin paljon variaatiota, että sitä havahtuu ihmettelemään, mihin kaikkeen kirjallisuus taipuukaan.

Vaikka novellit ovat persoonallisia, kokonaisuus on yhtenäinen ja sopusointuinen. Kirjoittajat ovat nivoneet tekstejään yhteen, jos tietty hahmo on esiintynyt useammassa novellissa - kirjan tekijät ovat kertoneetkin, että ristiriitaisuuksien välttämiseksi neuvoteltiin ja tehtiin kompromisseja. Lisäksi tarinoiden järjestys kokoelmassa on tasapainoinen: novellit tuntuvat olevan juuri niillä paikoilla, joihin ne kuuluvatkin.
Tai miksei sitä voisi vaikka koettaa lentäjäksi hakeutua. Jotta saisi yli maanpiirin lentää, heinäisen helletuulen ajelemana. Eiköhän sellaista tointa joskus maailmassa naisillekin vielä tarjottaisi. Kukaties jo piankin.
Kokoelman lukeminen oli minulle tunteita herättävä matka: osa novelleista jäi minulle etäisiksi, mutta monet niistä imaisivat mukaansa jättäen mieleeni tunteiden myllerryksen. Koska kokoelmaa innoittanut teos on minulle tuttuakin tutumpi, tunteet olivat erityisen vahvoja ja osa novelleista riipaisikin oikein syvältä. Huomasin kiintyväni moniin tarinoiden naisista, jotka odottavat, surevat, haaveilevat, pelkäävät, iloitsevat ja jatkavat sinnikkäästi eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Mieleenpainuvimpia kokemuksia minulle tarjosivat Kesän 1939 poutapilvet, Juro ja Rukka, Jos siellä kumminki olis jotakin, Nuku nurmelle hyvälle, Sinun ikäisesi poika, Valepuku, Kyl Urho ain pärjää sekä Jauhot.
Liian myöhään moni asia valkeni ja välillä tuntui, ettei iloita voinut muutoin kuin muistoissa.
Novellit muistuttavat siitä, miten naiset pyörittivät kotirintamaa sillä aikaa, kun miehet sotivat siellä jossakin. Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoja on mukana, mutta tällä kertaa pieninä sivuhahmoina, mainintoina, muistoina tai kuvattuna jonkun toisen silmin - osat ovat siis vaihtuneet. Olipa kyseessä Linnan mielikuvituksesta syntyneet tai novellikokoelman kirjailijoiden itse keksimät naiset, he tuntuivat aidoilta ja uskoin heidän tarinoihinsa - etenkin, kun monissa novelleissa käsitellään myös visusti vaiettuja aiheita.
Kerttua riepovat lehtijutut, joissa kaatuneitten äitejä ja vaimoja ylistetään sankareina, jotka ovat antaneet uhrinsa isänmaan vapauden ja kristillisen uskon puolesta. Paskat! Kukaan äiti tai vaimo tai morsian tai sisar olisi sitä miestä antanut, jos olisi ollut jokin keino tapella vastaan. Kukaan ei voinut tuntea oloaan yleväksi semmoisesta menetyksestä.
Toinen tuntematon jätti jälkeensä haikean olon saatuani sen päätökseen. Nautin novellien lukuisista alluusioista innoittajateokseensa, eivätkä niiden tarjoamat uudet tarinat jääneet yhtään niitä huonommiksi. Olen lukenut vain muutaman mukana olleen kirjailijan tuotantoa aikaisemmin, mutta suurin osa novelleista teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kiinnostuin monesta minulle uudesta tuttavuudesta. Toinen tuntematon on mahtava lisä Linnan klassikon rinnalle - se tuo minulle rakkaaseen tarinaan uusia tuulia ja kiehtovia tulkintoja. 
Sie, sie, sie.  
Aurinko sie olet. 
Ulkona on pilvessä.
Sie lämmität. 
Sie valaiset. 
Reisiä ei enää polta. 
Arvosana: ✮✮✮✮½

P. S. Novellikokoelma sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Antti Tuuri: Ikitie

©Hande
Antti Tuuri: Ikitie
Otava 2011

Syyskuussa huomasin kaikkialla mainostettavan uutta elokuvaa, Ikitietä. Kiinnostuin siitä aiheensa vuoksi, mutta koska sain tietää elokuvan perustuvan Antti Tuurin samannimiseen romaaniin, liityin kirjaston varauslistalle lukeakseni alkuperäisteoksen ensin. En ole lukenut ennen tätä ainuttakaan Tuurin teosta, ja Ikitie on seitsemäs osa Äitini suku-sarjaa. Tiedusteltuani asiaa kirjan lukeneilta bloggaajilta päätin voivani hypätä suoraan tähän teokseen.

Ikitie kertoo Jussi Ketolasta, jota tullaan vuonna 1930 hakemaan kotoaan useamman Lapuan liikkeeseen kuuluvan miehen voimin. Heidän aikeenaan on kyyditä Ketola Ikitieksi kutsuttua reittiä pitkin Neuvostoliiton rajan tuntumaan, ja siellä Ketola karkaa piinaajiensa kynsistä Neuvostoliiton puolelle. Hän päätyy rakentamaan Neuvosto-Karjalaa Amerikasta maahan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa, sillä häntä ei päästetä palaamaan Suomeen. Vuosien saatossa käy ilmi, ettei kaikki ole työläisten paratiisissa välttämättä niin auvoista kuin monet ovat etukäteen kuvitelleet.

Vaikka Äitini suku on kertonut Jussista sarjan kahdessa aiemmassakin osassa, pysyin tarinassa kelvollisesti kärryillä. Alkupuolen verkkaisuus auttoi asiaa: Ikitietä pitkin kulkevaa autokyytiä itärajalle kuvataan reilu siivu koko romaanin sivumäärästä, jolloin pääosaan pääsevät Jussin ajatukset, joiden kautta sain tietää miehen aiemmistakin vaiheista. Teoksen kerrontatapa on kiehtova: Jussi Ketola on tarinan minäkertoja ja hänen kertomuksensa on alusta loppuun puhekielistä. Vaikkei kyseessä olekaan kerronnan keino, johon olisin törmännyt usein, minulle oli helppoa uppoutua jutustelevaan tyyliin. Lisäksi alun verkkaisuuden jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin ja jännitys alkaa tiivistyä pikkuhiljaa, joten kerronta piti minut otteessaan loppuun asti.

Kirja sisältää monia historiallisia tapahtumia, mutta ne kuvataan tarinan hahmojen sekä heidän kokemustensa kautta. En tiedä, johtuiko tämä osittain aiempien osien yli hyppäämisestä, mutten oikein kiintynyt romaanin hahmoihin - en edes Jussiin - vaan he jäivät minulle melko etäisiksi. Toisaalta, teos sisältää suurimmaksi osaksi uusia hahmoja, eivätkä hekään herättäneet suurimmaksi osaksi minussa tunteita, ainakaan kovin vahvoja.

Ikitie on hienovaraisesti tapahtumistaan kertova romaani laajalti vaietuista aiheista. En ole tuntenut kovin hyvin Neuvostoliittoon muuttaneiden suomalaissiirtolaisten enkä Stalinin vainojen uhrien vaiheita, joten teos tarjosi minulle uutta tietoa ihmisistä, jotka joutuivat oman aatteensa pettämiksi. Heidän osakseen koitui muukalaisuus kaikkialla: Suomessa "väärien" näkemystensä, Neuvostoliitossa suomalaisuutensa vuoksi. Ikitie on suomalaismiehen odysseia, jossa tapahtumia käsitellään kiihkoilematta - tosin tämä saattoi maksaa kiintymykseni henkilöhahmoja kohtaan. Kirja antoi kuitenkin kosolti ajattelemisen aihetta ja tartun todennäköisesti muihinkin Jussi Ketola-kirjoihin tulevaisuudessa.

Arvosana: ✮✮✮½

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Stephen King: SE 1 & 2

©Hande
Stephen King: SE 1 & 2
Tammi 1991

Kauhukirjallisuus ei ole minun kuppini teetä: en nauti ollenkaan pelon tunteesta. Kingin tuotanto on kuitenkin kiehtonut minua vuosikausia kirjojen psykologisen otteen sekä ystävien suositusten vuoksi. Olen kerännyt ajan mittaan antikvariaateista SEN lisäksi Hohdon ja Piinan, mutten ole uskaltanut tarttua niihin. Rohkaisin syyskuussa mieleni, kun elokuvaversio SIITÄ julkaistiin - olen nähnyt aiemmin 1990-luvun minisarjan, ja halusin nähdä myös uuden elokuvan. Ennen elokuvateatteriin menemistä tartuin alkuperäisteokseen.

Eletään lokakuuta vuonna 1957. Derryn kaupungin asukas, kuusivuotias George Denbrough lähtee ulos leikkimään isoveljensä Billin askartelemalla paperiveneellä, yllään keltainen sadetakki ja punaiset kumisaappaat. Tuolta retkeltä poika ei palaa kotiin. Myöhemmin lisää lapsia katoaa - osa heistä löytyy kuolleina, toiset jäävät teille tietymättömille.
Hän näki nousevansa ja peräytyvänsä ja juuri silloin ääni - täysin järkevä ja sangen miellyttävä ääni - puhui hänelle viemäristä.             - Hei, Georgie, se sanoi.                                                                    George räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias. 
Viemärissä oli pelle.
Seuraavana keväänä seitsemän koulukiusattua lasta - Bill Denbrough heidän joukossaan - ystävystyvät ja muodostavat Häviäjien kerhon. Heitä kaikkia yhdistää täpärä pelastuminen kohtaamisesta pelottavan, heitä jahtaavan olennon kanssa. Lapset alkavat epäillä tämän olennon, Sen, olevan vastuussa Derryn lasten katoamisista, ja päättävät tehdä Siitä lopun.
- On. Ei tää ole kovin kaukana Batman-sarjakuvan Jokerista.
Kirjan aloittaminen jännitti minua kamalasti: pelkäsin sen alkavan kummitella unissani ja ahdistavan aivoni solmuun. Aluksi luin kirjaa varmuuden vuoksi vain päivisin, mutta lipsuin tavastani tarinan edetessä: teos sisältää lukuisia jännittäviä hetkiä, mutta ne eivät suurimmaksi osaksi olleet liian pelottavia minulle. Lisäksi jäin juoneen koukkuun niin pahasti, että minulla oli ajoittain vaikeuksia lukemisen keskeyttämisessä.

Mieleni tuli läpikäyneeksi moninaisia tunteita lukuprosessin aikana: välillä pelkäsin niin, että niskakarvat nousivat pystyyn, nauroin, tunsin inhoa, itkin, kihisin raivosta ja rakastuin. Tunteiden lisäksi lukuisat ajatukset sinkoilivat päässäni liittyen sekä kirjojen tapahtumiin että hahmoihin, mutta myös yhteiskunnallisiin asioihin ja ihmismieleen ylipäätään. SE tarjoaakin otollisen alustan syntyjen syvien pohtimiselle: kirjat sisältävät rivienvälistä yhteiskuntakritiikkiä muun muassa lääketeollisuutta ja syrjintää kohtaan sekä pelon olemuksen spekulointia, näin pari esimerkkiä mainitakseni.

Tarina on hyvin hahmovetoinen: päähenkilöihin sekä heidän taustoihinsa syvennytään pohjamutia myöten, koko teoksen hahmokavalkadi on erittäin laaja ja tarkkaan syynäykseen pääsevät monet sivuhenkilötkin. Huomasin myös samastuvani vahvasti Häviäjien kerhon jäseniin, sillä heissä kaikissa oli piirteitä, joita tunnistan itsestäni. Myös osa heidän kokemuksistaan muistuttaa omia elämänvaiheitani - monet teoksen aiheuttamista tunnereaktioista kumpusivatkin kiintymyksestäni päähenkilöitä kohtaan.
Hänellä ei ollut ystäviä, mutta hänellä oli kirjoja ja unelmia --.
Aivan täydellinen lukukokemukseni ei kuitenkaan ollut: kirja sisältää pari "mitä ihmettä tapahtuu"-hetkeä, joiden mukanaoloa tarinassa en ymmärtänyt alkuunkaan. Lisäksi oli toinen asia, joka lajityypin kannalta oli suurmenestys, mutta minulle hyvin epämiellyttävä kokemus: meinasin jättää teoksen toisen kirjan kohdalla kesken, sillä vastaani tuli niin ahdistava kohta, että kurkkuani puristi ja kyyneleet valuivat silmistäni. Kaiken kukkuraksi kohta ei tuntunut päättyvän millään, jolloin se muuttui silkaksi tuskien taipaleeksi. Kun sain lopulta taisteltua tieni kohtauksen loppuun, kello oli niin paljon, etten voinut jatkaa pidemmälle - ihme, että sain edes nukutuksi enkä nähnyt painajaisia. Ironisinta on se, että jälkikäteen laskin kohdan pituudeksi vaivaiset kymmenen sivua.

Vaikka SE on yhteensä 1000-sivuinen järkäle, mieleni täytti haikeus, kun sain viimeisen sivun päätökseen. Teos yllätti minut monilta osin: se sisältää nerokasta pohdintaa ja havainnointia, joka täytti ajatukseni moneksi viikoksi. En olisi myöskään osannut arvata etukäteen, kuinka suuren määrän tunteita kauhukirja onnistui minussa herättämään. Olen vakuuttunut siitä, että tulen palaamaan Kingin tuotannon pariin tulevaisuudessakin, vaikken alkaisikaan lukea kauhukirjoja nykyistä tiuhempaan tahtiin.
Musta tuntuu, että se oli ensimmäinen kipu, jonka mää olen koskaan tuntenu. -- Se ei ollu ollenkaan sellasta kuin mää luulin. Mää en kuollu siihen. Musta tuntuu... että se anto mulle vertailupohjaa. Mulle selvisi, että ihminen voi elää kivun sisälläkin, kivusta huolimattakin.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain Kingin kauhuklassikon lukemalla pitkästä aikaa täytettä Helmet-lukuhaasteeseen, sillä tarina sopii erinomaisesti kohtaan 21: sankaritarina.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 4/4

©Hande

Tänään on neljännen ja viimeisen kirjamessuraportin vuoro. Alle on koottuna sunnuntain tunnelmat.

Messupäivä 4

Saavuin Messukeskukseen noin viisitoista minuuttia sen aukeamisen jälkeen. Läksin saman tien kuuntelemaan ensimmäistä ohjelmanumeroa, jonka valitsin kahdesta eri vaihtoehdosta. Päädyin Psykologiset trillerit vaarallisista sairauksista ja sairaista hoitolaitoksista-nimisen ohjelman pariin. Aiheesta olivat keskustelemassa kirjailijat Tuomo Jäntti sekä Tiina Raevaara, jotka ovat kumpikin kirjoittaneet aihealueeseen sopivan teoksen. Raevaaralta on ilmestynyt tänä vuonna Veri joka suonissasi virtaa, trilogian päätösosa, jonka keskiössä ovat tieteen kehitys ja sen mahdolliset kieroutumat. Jäntti on kirjoittanut Verso-romaanin, jossa ihmiskuntaa vaivaa sairaus, joka ei välttämättä olekaan sairaus, vaikka ihmiset ovat sen sellaiseksi määritelleet. Raevaaraa kiehtovat elinsiirrot ja tieteen mahdollinen liian pitkälle vieminen, kun taas Jäntti on kiinnostunut tieteen teknologisesta puolesta. Keskustelussa puitiin sitä, miten tieteen kehitys on ollut keskiössä klassisissa kauhukirjallisuuden teoksissa, jolloin sairaudenhoidon uhat sekä inhimillinen katastrofi eivät olekaan niin epätavanomaisia aiheita kauhussa kuin jotkut saattavat ajatella. Kummankin kirjailijan teokset sekoittavat useampia kirjallisuuden lajityyppejä keskenään, mikä on tavanomaista nykykirjallisuudelle ylipäätään - sekä Jäntistä että Raevaarasta on hyvä asia, etteivät kirjailijat jymähdä orjallisesti yhden genren viitekehykseen.

Tuomo Jäntti (vas.), Tiina Raevaara sekä
haastattelijana Toni Jerrman.
©Hande

Seuraavaksi tapoin hetken aikaa Niinan kanssa ennen toiseen ohjelmaan suuntaamista. Väinö Linna on yksi lempikirjailijoistani, joten tuskin yllättää minun menneen kuuntelemaan keskustelua häneen liittyen. Linnasta olivat keskustelemassa WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carslon, Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas-elokuvan käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala, kustannustoimittaja ja kirjailija Antti Arnkil sekä Toinen Tuntematon-antologiaa toimittamassa ollut Johanna Catani. Kaikki keskustelijat ovat tutustuneet Linnan tuotantoon ensimmäistä kertaa Tuntemattoman sotilaan kautta - toiset vapaaehtoisesti, toisille se oli koulusta annettu pakkopulla. Myöhemmin keskustelijat ovat tarttuneet myös Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan, mutta Linnan vähemmän tunnettuja teoksia, Päämäärää eikä Mustaa rakkautta mainittu.

Keskustelijoiden mielestä Linnan
teosten menestyksen salaisuus on Linnan kyvyssä kuvailla erilaisia henkilöitä, laajassa ajankuvassa, kaikkien kansankerrosten näkökulmien tarjoamisessa sekä lukijoiden lukukokemusten linkit-tymisessä heidän omiin elämiinsä. Keskustelijat olivatkin kukin inspiroituneet erityisesti Tuntemattomasta sotilaasta, sillä Arnkil on kirjoittanut Tuntemattoman juhlapainokseen jälkisanat, Rantala seurasi uuden elokuvaversion kuvauksia intensiivisesti vastoin tavanomaisia käytäntöjä ja Catanin kirja herätti pohtimaan, millaisia kirjan naishahmot ovat ja miten arkimaailma ei pysähtynyt miesten rintamalle lähdön vuoksi. Carlsonin kysyessä, tulevatko Linnan kirjat vetoamaan ihmisiin vielä 50 vuoden kuluttua, Arnkil visioi tulevilla tekijänoikeuksien raukeamisella, jolloin teoksista saattaa tulla erilaisia muunnoksia: esimerkiksi Jane Austenin romaaneihin on lisätty muun muassa zombeja ja merihirviöitä. Kieltämättä olisi kiehtovaa leikitellä ajatuksella, että joskus joku lisäisi Linnan klassikoihin yliluonnollisia olentoja tai tekisi jotain aivan muuta.

Keskustelun päätyttyä suuntasin WSOY:n osastolle, jonne keskustelijat tulivat. Uskaltauduin
Professori Kalkaros, Draco Malfoy, Harry Potter
sekä opiskelija luihuisesta.
©Hande
juttelemaan Johanna Catanin kanssa ja keskustelimme Toisesta tuntemattomasta sekä antologiaa innoittaneesta alkuperäisteoksestakin. Olen lukenut novellikokoelman reilu viikko sitten ja pyrin kirjoittamaan siitä blogiin lähiaikoina. Juttutuokion jälkeen haahuilin ympäriinsä ja lopulta menin Harry Potter-bussin luokse, sillä tiesin siellä olleen ajoittain kavereitani teeman mukaisissa asuissa ja halusin katsoa, olivatko he siellä. Tiedusteluretkeni ei ollut turha: jäinkin juttelemaan heidän kanssaan ja lepuuttamaan samalla jalkojani kaiken kävelyn ja seisomisen jäljiltä.

Levättyäni matka jatkui jälleen yhden ohjelman pariin. Anneli Kanto oli kertomassa Lahtarit-romaanistaan, joka kertoo Suomen sisällissodasta valkoisten puolella olevien näkökulmasta. Kantoa innoitti kirjoittamaan hänen oma sukutaustansa, sillä Kannon isoisä taisteli valkoisten joukossa. Isoisä muisteli jonkin verran sisällissotaa, muttei koskaan taisteluita, joissa oli mukana, joten Kannon oli tehtävä laajaa taustatyötä realistisuuden saavuttamiseksi. Suurin osa kirjan hahmoista on Pohjanmaalta ja sen huomaa heidän puhetavoistaan. Kirjailijalle murteen kirjoittaminen oli helppoa, sillä hänen koko sukunsa on kotoisin Pohjanmaalta. Romaanissaan Kanto on halunnut muistuttaa, että myös lahtareiden riveissä taistelleet olivat tavallisia ihmisiä, jotka päätyivät sodan vuoksi tekemään kamalia asioita. Hän totesi myös, että sekä valkoisten että punaisten motiivit taisteluun olivat hyviä - ainoasaan kummankin osapuolen teot olivat pahoja.

Anna Kortelainen (vas.) haastattelemassa Anneli Kantoa.
©Hande

Haastattelusta suuntasin Gummeruksen osastolle, jonne Kantokin saapui. Pyysin häneltä signeerauksen kirjaani ja kerroin, miten paljon olin Lahtareista pitänyt. Keskusteluumme liittyi myös Mari Kirjakko ruispellossa-blogista - kävi ilmi, että Kanto on tekemässä käsikirjoitusta jalkapalloa pelaavista tytöistä, vaikkei olekaan varma, valmistuuko se koskaan. Käsikirjoituksen tekeminen on varmasti mukavaa vastapainoa vaikeasta aiheesta kirjoitetulle romaanille! Keskustelun jälkeen suuntasin onnellisena Boknäsin osastolle, jossa oli muitakin bloggaajia istuskelemassa. Juttua riitti niin kirjallisuudesta kuin muistakin asioista. Oli mukavaa, kun suurin osa kanssabloggaajista on jo tuttuja, joten heidän seuraansa lyöttäytyminen oli luontevaa.

Petri Tamminen (vas.) haastattelijanaan Baba Lybeck
Istuskeltuani jokusen tovin suuntasin vielä omalta osaltani kirjamessujen viimeiseen ohjelmaan Petri Tammisen Suomen historia-kirjasta. Teosta varten Tamminen haastatteli monia satoja suomalaisia, joiden muistoista kirja koostuu. Kaikki tarinat ovat tavallisten kansalaisten kertomia ja maamme historian vaiheita peilataan näiden, enimmäkseen arkisten muistojen kautta. Tammisen mukaan Suomen teema kansakuntana on itsemääräämisoikeus, joka ilmenee erilaisissa tilanteissa: historiallisissa tapahtumissa, ihmisten luonteissa sekä teoissa. Hänestä oli kiehtovaa tarkastella maamme historiaa aivan tavallisten asioiden kautta. Lisäksi kirjaan mukaan päässeitä tarinoita yhdistää kepeyden ja sydäntäpuristavuuden sekoitus. Tamminen hioi haastateltavien muistot kirjaansa varten ja tarkastutti ne aina kertojilla. Monesti reaktio oli kuulemma ollut: "Ei se ole enää minun muistoni, mutta anna mennä vaan!" Suomen historia löytyy omista kokoelmistani ja haastattelun myötä päätin, että yritän lukea sen vielä tämän vuoden aikana.

Suuntasin ohjelmalavalta vielä Boknäsin osastolle, sillä olin lupautunut päivystämään sunnuntainakin. Alueella oli jo melko hiljaista, mutta muun muassa Read & Survive-blogin Anastasia ja Hyönteisdokumentin Reijo pitivät minulle seuraa. Jutustelimme sitä sun tätä ja päivystysvuoroni päätyttyä haahuilin vielä messualueella, mutten keventänyt enää lompakkoani. Palasin vielä Potter-bussille juttelemaan kavereideni kanssa, kunnes kuului kuulutus, jonka mukaan Messukeskus olisi auki vielä 15 minuuttia. Lähdin hakemaan tavaroitani ja suuntasin kotimatkalle muutaman kirjabloggaajan seurassa.

©Hande

Tämän vuoden messusaalini kattoi 11 kirjaa, kaksi pinssiä sekä kenties maailman parhaan postikortin. Kirjapinosta osa oli spontaaneja löytöjä, kun taas osan hankkimista olen harkinnut jo pidemmän aikaa. Opiskelu vie reilusti aikaani ja minulla on vielä neljä #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjaa lukematta, joten näitä tulen tuskin lukemaan aivan heti, mutta ei se mitään: eivät ne kirjat karkuun juokse. Tunsin väsymyksen vuoksi huojennusta päästyäni kotiin, mutta olin silti todella iloinen, että otin osaa tähän kirjatoukkien ilojuhlaan. Kiitokset kaikille tuttavilleni ja kanssabloggaajilleni, joiden kanssa tulin jutustelleeksi ja viettäneeksi aikaa - sekä tietenkin Messukeskukselle kirjamessujen järjestämisestä! Nähdään taas ensi vuonna!

perjantai 3. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 3/4

Helsingin kirjamessujen fiilistely jatkuu lauantaipäivän riennoilla. En ehtinyt saada kirjoitusta valmiiksi eilen, vaikka toisin lupasin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se oli?

Messupäivä 3


©Hande
Vaikka vietin edellisen illan kirjamessujen jälkeen elokuvateatterissa, heräsin varhain lauantaiaamuna, sillä olin uskaltautunut ilmoittautua WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaiselle. Tapahtumassa oli vieraana kuusi kirjailijaa: Heikki Valkama, Marianna Kurtto, A W. Yrjänä, Roope Sarvilinna, Tuomas Kyrö ja Joonas Konstig. Matkalla Pasilaan törmäsin sattumalta Minna Vuo-Choon  Ja kaikkea muuta-blogista, ja menimme loppumatkan yhdessä. Kylmä ilma poisti tehokkaasti väsymyksen silmistäni ja päästyäni perille tapasin Niinan sekä Hurjan Hassun Lukijan Jassun. Suuntasimme yhdessä aamiaispaikalle - ihan hyvä niin, sillä minua jännitti hiukan mennä sinne.

Jokaista kirjailijavierasta haastateltiin heidän uutuusteoksiinsa liittyen samalla, kun me bloggaajat mutustimme aamiaista. Valkama on kirjoittanut Japaniin sijoittuvan Pallokala-nimisen dekkarin, joka ei kuitenkaan ole perinteinen "selvitetään syyllinen rikokseen"-dekkari. Hän on asunut lapsuudessaan Japanissa, minkä vuoksi maa valikoitui kirjan tapahtumapaikaksi.

Tristania on runoja aiemmin kirjoittaneen Kurton ensimmäinen proosateos, jonka nimi tulee oikealta, hyvin eristyksissä sijaitsevalta saarelta. Kirja kertoo saaren fiktiivisistä asukkaista - Kurtto huomasi ajan myötä hahmojen alkavan puhua hänen päässään, vaikka oli aiemmin epäillyt proosaa kirjoittavien tuttujensa tarinoita vastaavasta ilmiöstä.

Seikkailuromaanit ovat olleet A. W. Yrjänälle tärkeitä hänen lapsuudessaan, joten hänkin halusi kirjoittaa sellaisen, Joonaanmäen valaat. Hän on lainannut hahmojensa nimet sekä ulkoiset olemukset lähipiiristään sekä tuttaviltaan - heitä on varoitettu asiasta. Haastattelussa romaanin kuvailtiin tihkuvan satuja sekä myyttejä.

Osuma on Roope Sarvilinnan toinen romaani. Siviiliammatiltaan Sarvilinna on olkakirurgi - hänen työtilanteensa on nykyisin otollinen siihen, että hän voi omistautua myös kirjoittamiselle. Mies ei ole halunnut kirjoittaa perinteistä, juonivetoista romaania, ja Osumaa onkin kuvailtu lehdistössä lauseella: "Postmoderni on liian kulunut määritelmä."

Kyrön tavaramerkki on Mielensäpahoittaja, ja hänen uusin teoksensa, Mielensäpahoittajan Suomi, seuraa myös hahmon vaiheita. Suomen historian vaiheita käsitellään Mielensäpahoittajan sekä hänen lapsenlapsensa, Likan, dialogin kautta. Kyrö pohdiskeli, kuinka Suomi on siirtynyt "suolta sushibaariin" - toisin sanoen kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi - nopeassa tahdissa.

Konstig on kirjoittanut teoksen Vuosi herrasmiehenä, jossa hän kertoo yrityksestään opetella oikeaksi herrasmieheksi. Hän opetteli muun muassa etikettisääntöjä asiantuntijan avustuksella. Kirja ammentaa Konstigin omista kokemuksista.

Pidin tapahtumasta kovasti, ja osallistun mielelläni tilaisuuteen vastaisuudessakin - myös suurin osa esitellyistä teoksista herätti mielenkiintoni. Vatsa maittavasta aamiaisesta ja mieli kiintoisista haastatteluista täyttyneenä suuntasin Messukeskuksen ihmisvilinään. Hyvin pian menin kuuntelemaan Koko Hubaran haastattelua teoksestaan Ruskeat tytöt. Kirja on saanut alkunsa Hubaran blogista, jossa hän kirjoittaa esimerkiksi kokemastaan syrjinnästä. Blogilla ei ollut Hubaran mukaan alunperin minkäänlaista agendaa - hän halusi vain kertoa omista kokemuksistaan ja löytää kohtalotovereitaan. Hubara totesi rasismin olevan yhteiskunnan rakenteellinen ongelma, johon on puututtava. Olin alkuvuodesta kuuntelemassa Hubaraa Kirja vieköön-tapahtumassa, jolloin kirja alkoi kiinnostaa minua - haluni lukea se vahvistui ehdottomasti tämän haastattelun jälkeen.

Koko Hubara (vas.) Kallion lukiolaisten haastateltavana.
©Hande

Seuraavaksi tapasin Kirjavarkaan, Katrin, Lukulahnan sekä Jassun, ja vaeltelimme ympäriinsä Messukeskuksessa - piipahdimme myös Ruoka & Viini-messujen puolella. Etsimme rauhallisen sopen ruokataukoa varten, juttelimme ja rentouduimme suuren hälinän keskellä. Tiemme erosivat, koska suurimmalla osalla meistä oli joku ohjelma, jota halusimme mennä kuuntelemaan. Minäkin suuntasin Kansallisoopperan ja -baletin Musiikkiboksille kuuntelemaan oopperalaulaja Jyrki Korhosen haastattelua. Korhonen on kuulunut lapsuudessaan Cantores Minores-kuoroon - hänen äänenmurroksensa alkoi jo 11-vuotiaana, mikä muutti hänen rooliaan kuorossa, sillä hän on äänialaltaan basso. Kansallisoopperan konkari on esiintynyt uransa aikana yli 50 eri oopperatalossa, ja laulanut teoksia monilla eri kielillä - Korhosen mielestä tšekki on vaikein kieli laulaa, kun taas helpoimmat ja mieluisimmat ovat saksa sekä venäjä. Lauluääntä on huollettava Korhosen mukaan laulamalla sekä ylläpitämällä säännöllisiä ja terveellisiä elämäntapoja. Olin aluksi hieman häkeltynyt, sillä olin haastattelun ainoa kuuntelija - lopulta totuin siihen ja olikin aika mukavaa, kun muita ei ollut ympärillä tönimässä.

Ville Blåfield (vas.) haastattelemassa Jyrki Korhosta.
©Hande

Haastattelun jälkeen törmäsin Sivujen välissä-blogin Hannaan. Kuljeskelimme messualueella jonkin aikaa yhdessä ja keskustelimme sitä sun tätä - tulin myös ostaneeksi muutaman kirjan. Hannan lähdettyä omille teilleen, suuntasin kävelystä ja seisomisesta väsähtäneenä Boknäsin osastolle istumaan ja juttelemaan muiden kirjabloggaajien kanssa. Puheenaiheet rönsyilivät runsaasti ja oli mukavaa lepuuttaa samalla jalkojaan - tapasin myös uusia bloggaajatuttavuuksia.

Levättyäni lähdin kuuntelemaan päivän kolmatta ohjelmaa. Se oli Matti Röngän haastattelu hänen Yyteet-romaanistaan. Teoksessa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmot - tai Röngän mukaan oikeastaan heidän lapsensa tai lapsenlapsensa - on siirretty nykyaikaan IT-alan firman työntekijöiksi. Rönkä halusi kirjoittaa kirjan, koska työelämää kuvaavia kaunokirjallisia teoksia ei ole olemassa kovin montaa. Lisäksi hän löysi sota-ajoista sekä työyhteistöstä yhteneväisyyden: molemmissa sattumanvaraisesti valittu joukko on laitettu työskentelemään yhdessä, eikä rintama- tai työtovereitaan ole saanut valita itse. Rönkä, joka on omien sanojensa mukaan "Mielensäpahoittaja avokonttorissa" puhui intohimoisesti työelämästä sekä yhteisön ja se hengen merkityksestä sekä rintamalla että nykymaailman työyhteisöissä. Luin Röngän romaanin kesällä ja se oli mielenkiintoista luettavaa.

Rönkä lukemassa näytettä kirjastaan. Haastattelijana
Anna-Liisa Haavikko.
©Hande

Röngän haastattelusta kipitin suoraan toiselle puolelle Messukeskusta kuuntelemaan - yllätys, yllätys - historia-aiheista keskustelua. Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen ovat molemmat kirjoittaneet tietokirjan Suomen sisällissodan naisista: Hopun teos on nimeltään Sisällissodan naiskaartit ja Lintusen Punaisten naisten tiet. Kumpikin on käyttänyt lähteinään aikalaisraportteja, päiväkirjoja sekä kirjeita, jotka ovat heidän mielestään arvokasta tutkimusmateriaalia. Lintusella oli käytössään myös sisällissodassa mukana olleiden naisten omaisten haastatteluita. Noin 2 500 naista otti osaa sisällissotaan punaisten puolella, heistä noin puolet olivat aseistettuja. Aseissa olivat enimmäkseen parikymppiset naiset, sillä esimerkiksi sairaanhoitajien paikkoja ei ollut heille tarjolla - "iäkkäämmät" naiset olivat huoltopuolen töissä. Valkoiset halveksuivat punakaartin naisia avoimesti ja leimasivat heidät huoriksi. Punaisten puolella olleiden reaktioita ei tiedetä, mutta todennäköisesti ne ovat vaihdelleet henkilökohtaisesti. Osa naisista liittyi punakaartiin aatteen palon ja innostuksen vuoksi, kun taas jotkut hakeutuivat mukaan työn perässä. Sisällissodan päätyttyä valkoisten voittoon suurin osa naisista vetosi kuulusteluissa ymmärrettävästi pakkoon ja taloudellisiin syihin selvitäkseen mahdollisimman lievällä rangaistuksella. Oikeus ei toteutunut laisinkaan, sillä tuomiot erosivat suuresti paikkakunnittain - naisten kohtalot olivat käytännössä tuurista kiinni. Omistan Lintusen kirjan, mutta myös Hopun teos alkoi kiinnostaa minua haastattelun myötä.

Juha Hietanen (vas.) haastattelemassa Tuomas
Hoppua ja Tiina Lintusta.
©Hande

Sisällissodan naisia käsittelevä keskustelu jäi minun viimeiseksi ohjelmakseni lauantailta. Olin lupautunut päivystämään Boknäsin bloggaajanurkkauksessa, joten palasn sinne. Aika kului nopeasti muiden bloggaajien kanssa jutellessa. Myöhemmin haahuilin vielä jonkin verran ympäriinsä, kunnes lopulta päätin lähteä kotia kohti. Olin napannut mukaani kolme kirjaa, joten kantamukseni eivät olleet mahdottoman painavat.

Jatkuu huomenna...