keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta (Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6)

©Hande
Pierre Boulle: Apinoiden planeetta
Like 2001

Olen lähes kolmivuotisen blogiurani aikana huomannut, että puolen vuoden välein on järjestetty Kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nimensä mukaisesti luetaan klassikoita - kirjoitukset luetuista teoksista julkaistaan samana päivänä. Osallistuin viime kesänä haasteeseen ensimmäistä kertaa, mutten ollut varma, lähtisinkö mukaan uudestaan. Kuitenkin, kun elokuussa Kirjapöllön huhuiluja-blogin Heidi P ilmoitti emännöivänsä kuudetta haastetta, päätin tarttua härkää sarvista jälleen kerran. Jouduin tosin miettimään hetken, minkä teoksen lukisin. Lopulta kirjakseni valikoitui sci-fi-klassikko Apinoiden planeetta, sillä teos ei kuulu tavanomaisimpaan lukemistooni ja olen ollut utelias tarinaa kohtaan jo pitkään.

Olen tiennyt Apinoiden planeetan perusidean lapsesta saakka, mutta luulin alkuperäisteoksen olevan vuoden 1968 elokuva, jota en ole tähänkään päivään mennessä nähnyt. Olen katsonut aiheeseen liittyvistä elokuvista vain vuonna 2011 ilmestyneen Apinoiden planeetan synnyn. Sain tietää vasta muutama vuosi sitten, että elokuvat pohjautuvat ranskalaiskirjailijan vuonna 1963 ilmestyneeseen teokseen, ja kiinnostuin välittömästi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi hankkia kirjaa käsiini ennen kuin tämä klassikkohaaste tarjosi tilaisuuden kirjastokäyntiin.

Toimittaja Odysseus Mérou tarttuu tilaisuuteen tehdä avauruusmatka Betelgeusen aurinkokuntaan professori Antellen ja tämän oppilaan, Arthur Levainin kanssa. Retkikunta löytää tähden kiertoradalta planeetan, joka muistuttaa kovasti Maata ja laskeutuvat sille. Sororiksi nimetty planeetta herättää miehissä innostusta, kun he löytävät ihmisen jalanjäljen. Innostus vaihtuu kuitenkin hämmästykseksi heidän kohdattuaan Sororin ihmisiä: nämä eivät osaa puhua ja käyttäytyvät muutenkin hyvin alkeellisesti - kuin eläimet. Myöhemmin käy ilmi, että planeettaa hallitsevat gorillat, orangit ja simpanssit: he ovat älyllisesti samalla tasolla kuin Maan ihmiset. Kuinka retkikunnan käy?
Silloin minun havaintokykyni äkkiä heräsi, näin äkkiä terävämmin ja säpsähdin, sillä hänen katseessaan oli jotakin minulle aivan uutta. Siitä minä löysin sen oudon ja salaperäisen elementin, jota me olimme odottaneet maailmalta joka oli niin kaukana meidän maailmastamme. Minä en kuitenkaan pystynyt analysoimaan tätä outoa piirrettä enkä edes määrittelemään mitä se oli. Tunsin vain että se erotti tytön olennaisesti meidän lajimme yksilöistä. Se ei johtunut silmien väristä, niiden harmaa sävy ei tosin ollut meillä kovin yleinen, mutta se ei ollut poikkeuksellinenkaan. Outoa oli niiden ilme, eräänlainen tyhjyys, niissä ei ollut mitään, ne toivat mieleeni erään poloisen vajaamielisen jonka olin joskus tuntenut.
Tarina paljastaa korttinsa sen verran radikaalilla tavalla, että yllätyin kovasti, vaikka tiesinkin etukäteen Sororin lajikehityksen ottamasta, meidän näkökulmastamme nurinkurisesta suunnasta. Minulta menikin melko kauan tottua ihmisten alisteiseen asemaan planeetalla. Toisaalta minua kuitenkin raivostutti tarinan kertojan, Odysseuksen, ylimielinen asenne Sororin luonnonjärjestystä kohtaan - miksi ihminen muka olisi luonnollisesti ylitse muiden, eikä muilla luontokappaleilla muka olisi mahdollisuuksia älylliseen ajatteluun tai minkäänlaista arvoa? Monet tutkimukset kuitenkin ovat todistaneet, ettei ihminen ole suinkaan ainoa älykäs olento Maassakaan. Kirja on ilmestynyt 55 vuotta sitten ja heijastelee mitä todennäköisimmin aikakauden ihmisten asenteita muita eläinlajeja kohtaan.

Vaikka jotkut tarinan aspektit ärsyttivät minua - jotkut enemmän kuin toiset - kerronta oli melko jouhevaa ja kirjan leikittely evoluution mahdollisuuksilla kirvoitti minussa lukuisia pohdintoja liittyen eettisyyteen, eläinlajien hierarkiaan, ihmisyyteen sekä kulttuuriin kehitykseen ja tuhoon. Enimmäkseen pohdiskelin asioita lukemisen lomassa, mutta ajoittain minun oli keskeytettävä lukeminen voidakseni puida ajatuksiani kunnolla. Silloin tällöin paloin halusta purkaa mietteitäni jonkun toisen kanssa - se oli hankalaa, sillä lähipiirissäni kukaan ei ole lukenut kirjaa enkä halua pilata juonta mahdollisesti kiinnostuneelta, mutta joistakin teemoista pystyin keskustelemaan parin ystäväni kanssa yleisellä tasolla.

Apinoiden planeetta ei ollut mielestäni täydellinen lukukokemus: suurin osa hahmoista jäi minulle etäisiksi, monet tarinan käänteistä olivat ennalta-arvattavia ja jotkin teoksen herättämät kysymykset jäivät vaille mielekästä vastausta. Kuitenkin viihdyin kirjan parissa alusta loppuun ja yllätyinkin pariin otteeseen yleisestä ennakoitavuudesta huolimatta sekä jouduin kasvokkain omien näkemysteni kanssa liittyen tarinan teemoihin. Boullen romaani on idealtaan kiinnostava, vaikka ajoittain joidenkin asioiden toteutustapa minua häiritsikin - olen kuitenkin iloinen, että tulin tarttuneeksi tähän klassikkoon, sillä se oli ajatuksia herättävä.  Kenties tulen katsomaan myös tarinaan liittyvät elokuvat tulevaisuudessa. Rakastan klassikoiden lukemista ja tämä oli virkistävällä tavalla erilainen verrattuna aikaisempiin kokemuksiini.

Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Sain kuitattua kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 7: kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

©Hande
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
Bazar 2017

Onnistuin viime vuoden lopussa kirimään Flavia-sarjaa kiinni ja luin kuudennen osan, joka on toiseksi viimeinen tähän mennessä ilmestyneistä. Sain etsiskellä teosta kissojen ja koirien kanssa melko kauan, mutta lopulta sain hankittua sen Helsingin kirjamessuilta. Joulukuun lukusaldoni oli ollut melko onneton, kunnes Superlukumaraton korjasi tilannetta roimasti myös tämän kirjan lukemisen myötä.

On huhtikuu vuonna 1951. Flavia seisoo perheensä kanssa rautatieasemalla: hänen äitinsä palaa vuosien kateissaolon jälkeen kotiin. Tilanne saa oudon käänteen, kun asemalle saapuu tuntematon mies, joka kuiskaa salamyhkäisen viestin Flavian korvaan. Hetkeä myöhemmin mies menehtyy jäätyään junan alle - putosiko hän vahingossa vai tönäistiinkö mies raiteille? Flavia saa ratkottavakseen arvoituksen, johon hänen sukunsakin kytkeytyy.
Yhdessä hetkessä olin sama Flavia de Luce joka olin aina ollut, ja seuraavassa hetkessä - klik - olin sama Flavia de Luce kuin aina, mutta silti erilainen. 
En olisi osannut selittää eroa, vain se oli varmaa että jokin muutos oli tapahtunut. 
Kirjan juoni poikkeaa osittain totutusta Flavia-dekkarin kaavasta, mikä toi sarjaan virkistävää vaihtelua. De Lucen suvun vaiheet sekä Buckshaw'n kartanon asukkaiden perhedynamiikka ovat kiinnostaneet minua yhä enenevässä määrin ja moniin mielessäni heränneisiin kysymyksiin annettiin viimeinkin vastauksia. Samalla useampikin sarjan vakikasvoista koki melkoisen syventymisen hahmokehityksensä myötä, Flavia etunenässä. Lukijoilleni tulee tuskin yllätyksenä, että tarinan sankarittaren lisäksi tässä osassa sydämeni vei totaalisesti jokapaikanhöylä Dogger - niin paljon olen hehkuttanut häntä edellisten osien arvioissa. Tarinoiden hovimestarimaiset hahmot ovat selkeästi heikko kohtani...

Kuten osasin aiempien osien perusteella odottaa, teoksen kerronta oli hyvin eloisaa sekä Flavian havainnot ja pohdinnat niin oivallisia, etten voi muuta kuin ihailla Bradleyn tarkkasilmäisyyttä, mitä tulee ihmisten havainnointiin. Romaani herätti minussa myös vahvoja tunnereaktioita ääripäästä toiseen ja tempauduin mukaan hahmojen, erityisesti Flavian, tuntemuksiin. Oli erittäin riipaisevaa lukea hahmojen kipuilusta menneisyyden haamujen sekä nykyhetken tuomien muutosten kourissa.
Tämä oli yksi niistä ajatuksista, jotka olivat viime aikoina alkaneet vaivata minua: ne olivat uudenkarheita eikä niihin voinut kunnolla luottaa. Vähän niin kuin olisi välillä ajatellut jonkun toisen aivoilla. Se liittyi jotenkin siihen, että täyttäisin kohta kaksitoista vuotta enkä ollut aivan varma hyväksyinkö sitä täysin.
Kuolleet linnut eivät laula on tunnelmaltaan synkempi kuin sarjan edelliset osat. Tarina ei ole kuitenkaan pelkkää ankeudessa möyrimistä, sillä se sisältää entuudestaan tuttua sekä minulle rakasta kuivaa ja sarkastista huumoria. Flavia-sarjan kuudes osa poikkeaa edeltäjistään tunnelman lisäksi myös siinä, ettei se toimi itsenäisesti, vaan on kietoutunut tiiviisti viidenteen kirjaan, Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Tulevat osat vaikuttaisivat jatkossakin linkittyvän vahvemmin edeltäviin osiin, sillä Kuolleet linnut eivät laula päättyy kiehtovaan käännekohtaan, joka lupaa muutosta - täytyyhän se seuraavakin osa siis lukea!

Arvosana: ✮✮✮✮½

lauantai 27. tammikuuta 2018

Vuoden 2017 Hyllynlämmittäjä-haasteen koonti

©Hande

Viime vuoden alussa päätin ottaa osaa Sivumennen-podcastin lanseeraamaan haasteeseen, jossa valittiin kaksitoista kirjahyllyssä kauan lojunutta teosta luettavaksi vuoden aikana. Parantumattomana kirjahamsterina hyllyni notkuvat lukemattomista kirjoista, joten minulla ei ainakaan ollut vaikeuksia löytää kahtatoista kriteerit täyttävää opusta.

Onnistuin lukemaan kaikki pinoni teokset ongelmitta vuoden sisään. Bloggauksien tekemisessä taas meni "hiukan" pidempään, sillä luin osan kirjoista vasta joulukuun viimeisten viikkojen aikana, enkä ehtinyt kirjoittaa niistä joulunvieton, viikon mittaisen Superlukumaratonin ja vuoden vaihduttua koulukiireiden vuoksi. Siksi tämän haastekirjoituksen valmistuminen on venynyt vuoden 2018 puolelle. Pidemmittä puheitta, alta löytyvät linkit lukemieni kirjojen arvioihin - olen listannut teokset lukemisjärjestyksen mukaan:


Haasteeseen osallistuminen on ollut minulle mieluisa kokemus, ja kuten olettekin todennäisesti jo huomanneet tämän vuoden ensimmäisestä bloggauksestani, aion ottaa osaa haasteeseen tänäkin vuonna.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Susan Fletcher: Noidan rippi

©Hande
Susan Fletcher: Noidan rippi
Like 2011

Ilmeisesti huono omatunto blogin heitteillejätöstä on antanut minulle uutta puhtia repiä aikaa kirjoittamiselle vaikka väkisin: tavoittelin vain klassikkohaasteeseen valitsemani teoksen arvion kirjoittamista tammikuun puolella, mutta olenkin työstänyt jo toisen joulukuun rästiteksteistä. Osallistuin viime vuoden lopussa viikon mittaiseen Superlukumaratoniin, jolloin päätin hyödyntää tilaisuuden lukea viimeinen kahdestatoista #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani. Olen ostanut tämän kirjan monta vuotta sitten ja se on kiinnostanut minua kovasti, vaikka onkin monen muun kiintoisan teoksen tapaan unohtunut lojumaan kirjahyllyyn. Siksi Fletcherin romaani olikin erittäin sopiva valinta haasteen kirjapinoon.
Vai aloittaisinko kauempaa?                                                              Ajasta ennen laaksoa? Englannin elämästäni?  
Siitä minä aloitan. Aloitan apilakylästä ja äitini kiiltävistä, mustista hiuksista. Minusta tämä tarina pitää aloitaa lapsuuteni päivistä - sillä miten te voitte kertoa tarinani, jos ette tunne minua? Jos ette tiedä, kuka olen? Teidän silmissänne olen lemuava, pieni rääpäle. Sydämetön, nahaton luuranko.
Corrag on saanut kuulla koko ikänsä olevansa noita taustansa ja erilaisuutensa vuoksi - hän saa kuitenkin elää melko rauhallista elämää kyläyhteisössä. Corragin elämä muuttuu kuitenkin radikaalisti, kun hänen äitinsä teloitetaan: tytön on paettava välttääkseen saman kohtalon. Pakomatka vie Corragin lopulta Skotlantiin, pahamaineisen klaanin maille.

Olen lukenut Fletcheriltä aiemmin hänen esikoisromaaninsa, Irlantilaisen tytön. Se ei tehnyt aikoinaan minuun kovin suurta vaikutusta, mutta Noidan rippi maistui minulle paremmin: tarina on hyvin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi, että se perustuu tositapahtumiin. Moni kirjan hahmoista on elänyt oikeasti ja jotkut tapahtumista ovat tosia, mikä tuo kertomukseen lisäsyvyyttä. Myös Fletcherin kerronta tempaa mukaansa kauneudellaan ja eläväisyydellään - virkkeisiin unohtuu ja tarinan maisemat kykenee näkemään mielessään aivan kuin olisi itse paikalla.
Vuoret näyttivät pikimustilta, kuin kankaaseen leikatuilta kuvioilta, ja se kangas oli tummansininen tähtitaivas.
Romaanissa on useita kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta kaikista kiehtovin heistä on Corrag - mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän häneen kiinnyin. Aloin myötäelää vahvasti hänen vaiheitaan kokien iloa, surua ja pelkoa: toisaalta halusin kääntää sivuja nopeammin päästäkseni loppuun, toisaalta halusin jäädä paikoilleen, sillä en ollut valmis luopumaan tarinasta ja sen miljööstä.

Vaikka Noidan rippi sijoittuu 1600-luvulle, sen käsittelemät teemat ovat relevantteja myös 2010-luvulla: ihmiset pelkäävät edelleen erilaisuutta ja ovat valmiita leimaamaan heidät, jotka eivät sovi muottiin - erityisen kovan hinnan maksavat naiset, jotka uskaltavat uhmata yhteiskunnan vaatimuksia. On surullista huomata, miten fiktiivisen, historiallisen romaanin lukeminen muistuttaa siitä, että naisten asemasta tasa-arvoisina kansalaisina joudutaan vääntämään kättä vielä tänäkin päivänä.

Noidan rippi on lumoava ja ajatuksia herättävä kertomus. Juoni sisälsi ennalta-arvattavuuksia ja oli ajoittain hiukan imelä, mutta nautin tarinasta kokonaisuudessaan sekä sen tunnelmasta. Corragin tarina ei ole häipynyt ajatuksistani tähänkään päivään mennessä - mieleni ja sydämeni jäivät Ylämaalle.
Sydämen ääni on ihmisen oikea ääni. Siltä sulkee helposti korvansa, sillä toisinaan se sanoo sellaista, mitä ei haluaisi kuulla - ja tuottaa panna vaakalaudalle kaikki mitä itsellä on. Mutta mitä elämää se sellainen on, jos ei elä sydämensä mukaan? Se ei ole oikeaa elämää. Eikä ihminen, joka sitä elää, ole oikea itsensä. 
Niin minä ajattelen. Ja minun lisäkseni vain harva.
Arvosana: ✮✮✮✮

torstai 25. tammikuuta 2018

Johanna Holmström: Itämaa

©Hande
Johanna Holmström: Itämaa
Otava 2013

Ihme on tapahtunut: sain kirjoitettua ainakin yhden viime vuoden luettujen rästibloggauksista tammikuun puolella! Reilu neljä vuotta sitten eli ennen blogiaikaani luin jo satunnaisesti kirjallisuusblogeja. Osallistuin yhden kirjablogin arvontaan ja suureksi yllätyksekseni arpaonni suosi minua: palkinnoksi sain tämän teoksen. Se jäi kuitenkin notkumaan hyllyyni vuosikausiksi, kunnes päätin ottaa romaanin mukaan viime vuoden #hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Samira ja Leila ovat suomenruotsalaisn, muslimiksi kääntyneen naisen ja uskonnollisesti maallistuneen maahanmuuttajamiehen tyttäret. Kumpikin heistä kipuilee vanhempiensa ja yhteiskunnan vaatimusten sekä kohtaamansa rasismin ristipaineessa. Kumpikin yrittää selvitä tilanteesta omalla tavallaan, vaihtelevin seurauksin.
Hän kulki kotikaupunkinsa halki sellaisen tunteen vallassa, että hänet nähtiin aina, tunteen että kaikki mitä hän teki raportoitaisiin jonnekin, lähteelle joka ei ollut Jumala mutta joka samalla tavalla laski yhteen kaiken sen, mitä suinkin voitaisiin käyttää häntä vastaan. Eikä hän saanut ravistetuksi harteiltaan tunnetta, että hänen elämänsä ei oikeastaan kuulunut hänelle itselleen vaan että hän oli aina jonkun toisen, ja että jonakin päivänä tämä toinen, aivan kuin Jumala, voisi päättää, että hän oli elänyt tarpeeksi ja että elämä hänen osaltaan oli ohi.
En ole lukenut montaa kertomusta kulttuurien yhteentörmäyksestä Suomessa, joten oli kiinnostavaa perehtyä sellaiseen. Keskeisessä asemassa ovat myös koulukiusaaminen, rasismi ja aikuiseksi kasvaminen. Vaikka teoksen käsittelemät teemat ovatkin mielenkiintoisia, tarina jumitti ajoittain
paikallaan, eikä tuntunut etenevän sivujen kääntelemisestä huolimatta.

Kirja ei edennyt mielestäni kovin jouhevasti, mutta siinä oli joitakin tunteita herättäviä hetkiä: erityisesti tarinan kiusaamiskuvaukset olivat ahdistavia ja tunkeutuivat ihoni alle. Kohtaukset palauttivat minut omaan menneisyyteeni - vaikka romaanun kiusaamistilanteet eroavat omista vastaavistani, niissä on jotain samaa. Holmström kuvailee onnistuneesti yksinjäämisen aiheuttamia tuntemuksia.

Kokonaisuudessaan Itämaa kuuluu lukukokemuksissani "ihan mukiinmenevä"-sarjaan, eikä herättänyt paria poikkeusta lukuunottamatta sen suurempia tuntemuksia. En kuitenkaan kadu kirjan lukemista, sillä se härnäsi minua pohtimaan maahanmuuttajien sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvien suomalaisten asemaa, aikuistumisen kipukohtia ja sisarussuhteita. Enkä pane pahakseni tarinaa, jonka miljöönä on kotiseutuni.

Arvosana: ✮✮✮

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjä-haaste 2018 ja kuulumisia

©Hande

Tammikuu on ollut koulun osalta hyvin kiireinen: tämänhetkisellä opintojaksolla on edetty pikavauhtia ja uudet tutorin velvollisuuteni ovat vieneet aikaani. Olen onnistunut lukemaan vuoden aikana jo kolme kirjaa, mutten ole millään ehtinyt kirjoittaa edes rästitekstejäni blogiin.

Päätin kaikesta huolimatta osallistua toista kertaa järjestettävään Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa luetaan vuoden aikana 12, omassa kirjahyllyssä kauan lukemattomana lojunutta teosta. Koska olennainen osa lukutoukan luonnettani on kirjojen rohmuaminen, viimevuotinen koitokseni (josta en häpeäkseni ole vieläkään saanut kirjoitettua koostetta) ei suinkaan riittänyt hyllynlämmittäjieni poistamiseksi. Pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsin haastepinooni seuraavat teokset:

  • Batman: A Celebration of 75 Years
  • The Joker: A Celebration of 75 Years
  • Isabel Allende: Zorron tarina
  • John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja
  • Jan Guillou: Keikari
  • Matt Haig: Radleyn perhe
  • Chuck Palahniuk: Tukehtuminen
  • Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918
  • Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
  • Jim Starlin: Batman - The Cult
  • J. R. R. Tolkien: Silmarillion
  • Sue Townsend: Elämä on tautista, Hadrianus

Kun tarkastelen pinoani kokoamisen jälkeen, huomaan sen sisältävän hyvin erilaisten tyylilajien edustajia: on muun muassa tietokirjaa, historiallista romaania, fantasiaa ja jännityskirjallisuutta. Tajusin myös hyödyntää kauan hyllyssäni notkuneita sarjakuvia - pitäähän minun maksimoida haasteen hyödyt, kun osallistun myös Sarjakuvahaasteeseen

En usko ehtiväni kirjoittaa rästibloggauksia tammikuun aikana, mutta klassikkohaasteen kirja-arvion aion saada ulos - tuli mitä tuli. Yritän korjata tilannetta helmikuussa, mutten voi luvata mitään. Minua harmittaa suuresti, ettei bloggaamiselle ole jäänyt erityisemmin aikaa ja toivon tilanteen paranevan lähiaikoina - nautin tästä harrastuksesta aivan liikaa!